Miksi tuo saa aina paremmat lihat

Annoskateus. Se on, kuulkaas, hirvittävä asia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin viime aikoina ottamiani valokuvia (joita ei ole monta, ellei viime viikonlopun häröilypäivääni lasketa mukaan) siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain postaukseen kelpaavaa materiaalia.

Olimme muutama viikko sitten ukkelin kanssa syömässä pidemmän kaavan mukaan, mikä on niin harvinaista, etten edes muista edellistä kertaa. Ukkelihan pyörii ravintoloissa (siis ihan syömässäkin) jatkuvasti, mutta minun kanssani hän päätyy aina jonnekin Mäkkärin tiskille. (Vika ei ole hänen, mutta ei se toisaalta ole minunkaan. Syyttäkäämme siis Putinia.) Sen harvan kerran kun sitten lähdemme "oikeaan" ravintolaan, odotukset ovat korkealla. Ruoan tulisi olla hyvää, ja mikä tärkeintä: ruokaa tulisi olla paljon. Eihän ravintolasta ole hyvä nälkäisenä poistua.

Ukkeli otti tällä kertaa pääruoaksi karitsankaretta ja minä otin päivän kala-annoksen, kun luvassa oli kuulemma kuhaa, perunakrokettia ja kukkakaalipyrettä.

Kun annos tuli pöytään, pettymys valtasi mieleni: tässäkö tämä nyt on?

Jee, porkkanoita! Niitä ei kotona saakaan.

Silmäilin tilaamaani annosta: kyllä siinä tosiaan kalanpala ja perunakroketti oli. Kukkakaalipyrettäkin löytyi pieni nokare kalan alta, eli annos vastasi hyvin tarjoilijan kuvausta.

Samaan aikaan pöydän toiselle puolelle purjehti lautasellinen ruokaa.

Ei auttanut itku markkinoilla: pakkohan minun oli se kuhanrääpäle ja perunakroketti syödä, kun olin kerran annoksen itselleni tilannut. (Mainitsinko jo, että annokseen kuului myös porkkanaviipaleita?) Onneksi ukkeli antoi minulle (säälistä) yhden lampaansiivun, ja sitä järsiessäni saatoin todeta, ettei lammas ollutkaan niin hyvää kuin miltä se oli näyttänyt, ja lihaakin kimpaleessa oli aika vähän. Tuli vähän parempi mieli.

Pääruoan jälkeen seuraava pettymys teki jo tuloaan. Jälkiruokalistalta ei nimittäin löytynyt mitään sellaista, mitä olisin halunnut tilata (tällainenkin on näköjään mahdollista). Ainoa suklainen jälkiruoka (koska jos ravintolassa tilaa jälkiruoan, sen on oltava ehdottomasti suklainen - kuka esimerkiksi tilaa jälkiruoaksi jäätelöä, tai vielä pahempaa, kupin kahvia?) oli jälkiruoka nimeltä "suklaata ja kirsikkaa". Mistä tuleekin mieleeni toinen asia, jota voisin kritisoida, eli ruokalistat. Eikö niitä voi kirjoittaa sillä lailla, että asiakaskin ymmärtää, mitä ruoka pitää sisällään? Kuvittelin "suklaata ja kirsikkaa" -annoksen koostuvan parista palasta suklaata ja muutamasta kirsikasta, joten oli pakko oikein vaivata tarjoilijaa ja tiedustella, mitä annos mahtoi pitää sisällään. Kun kuulin annoksen sisältävän suklaakakkua ja kirsikkasorbettia, päätös oli helppo.

Kadehdin ukkelin juustolautasta niin paljon, että unohdin ottaa siitä kuvankin.

Annoskateus ei siis ole mikään leikin asia, ja se voi vaivata ihmistä jo ihan nuorella iällä, jopa jo päiväkodissa. Minä odottelen, että milloin tulisi sellainen ravintola, jossa asiakkaalla olisi oikeus vaihtaa annos toiseen ihan vain sillä perusteella, että annos ei näytä hyvältä.

Nyt ukkelin ollessa Intiassa olen taas saanut muistutuksen siitä, kuinka mukavaa on, että meillä on käytössämme tätä nykypäivän modernia teknologiaa. Soittelemme ukkelin kanssa nimittäin facetime-videopuheluita, kun on niin mukava, että näkee toisen naaman. Siinä samalla voi tehdä näppäriä havaintoja tyyliin "etkö ole vieläkään käynyt parturissa"; "onko tuo meidän vanha tyyny vieläkin tallella" tai "miksi kaivat koko ajan nenääsi". Olen yrittänyt ajoittaa soittoni tarpeeksi myöhäiseen ajankohtaan, jotta appivanhemmat olisivat jo nukkumassa, ettei tarvitsisi videopuhella heidän kanssaan. Ei siinä mitään, kivahan anopin naamaakin olisi nähdä, mutta on jotenkin jännittävää puhua hänen kanssaan naamatusten puhelimessa. Kaiken lisäksi paikalla saattaisi olla muutakin sukua, ja saattaisin huomata olevani videopuhelussa vaikka kenen kanssa. Sehän olisi ihan hirveän vaarallista.

Yhtenä iltana ukkeli soitti juuri, kun pyörin läheisellä ostarilla lippalakki päässä (selvennykseksi sanottakoon, että olin lähtenyt lenkille ja tarkoitus oli ladata bussilippu siinä samalla). Kun vastasin puhelimeen, oli pelko persiissä, että nyt oli se hetki, kun anoppi haluaisi jutella - kaljakuppilan edustahan on optimaalinen paikka puhella anopin kanssa. Vielä kun joku alkuasukas olisi ilmestynyt taakseni örveltämään, olisin voinut todeta anopille, että "tässä mä viettelen iltaa ihan perinteiseen tapaan."

Sitten vakavampaan aiheeseen eli jääkaappimagneetteihin. Taisin bongata jääkaappimagneetteja ensimmäiseksi Sirokolla, ja ne nähtyäni minullekin tuli luonnollisesti kova tarve esitellä jääkapin oveani. Kovin monta magneettia meillä ei ole, ja nekin vähäiset ovat pääasiassa tylsiä matkamuistomagneetteja.

Ovessa on myös muutama tärkeä postikortti, joiden katseleminen jaksaa aina ilahduttaa.

Ovessa on myös jostakin lehdestä leikkaamani lista siitä, kuinka vältetään keskustelun karikot.

Tämä piti oikein laittaa jääkaapin oveen, kun neuvot olivat minusta niin hyviä - kaikki paitsi tuo viimeinen. Minusta sellainen, joka menee henkilökohtaisuuksiin ja alkaa osoitella toisen heikkoja kohtia tai vaikkapa arvostella toisen ulkonäköä, ei ole mitenkään erityisen taitava keskustelija. Toisen heikkouksien korostaminen on minusta vain osoitus siitä, että kyseinen henkilö ei enää mitään muuta keksi ja että kaikki muut keinot on käytetty.

Nämä säännöt ovat roikkuneet ovessa jo monta vuotta, mutta en tiedä, olenko oppinut niistä mitään. Olen muutenkin hyvä lukemaan kaikenlaisia neuvoja ja oppaita mutta äärettömän huono oppimaan niistä mitään. Elämähän olisi hirveän tylsää, jos pyrkisi oppimaan virheistään.

Jääkaapin ovessa on vielä myös sanamagneetteja (en tiedä, millä nimellä noita tarkalleen ottaen kutsutaan), joita sain joskus rasiallisen. Sanoja oli laatikossa sen verran niukalti, että en saanut niillä mitään korkealentoisia ajatuksia aikaiseksi, vaan niistä tuli tämmöisiä köyhän miehen aforismeja.

Elämä on iloinen asia.

Nyt on aika lähteä yrittämään, josko nukkumatti korjaisi meikäläisen.