Diili

Joku saattaa ehkä muistaa minun valitelleen, kuinka paljon meillä on kaikkea turhaa roinaa ja kuinka meidän huonekalut ovat niin kamalia, että niistä joutaisi melkein kaikista eroon. Nyt voin ilmoittaa, että asiassa on tapahtunut edistystä: saimme tällä viikolla heittää hyvästit vanhalle vuodesohvalle, työpöydälle ja -tuolille, monitorille, telkkarille ja tv-tasolle.

Ukkeli oli jo pitkään suunnitellut laittavansa jonnekin ilmoituksen, että nuo kaikki edellä mainitut annetaan ilmaiseksi - hakijan täytyisi vain järjestää kuljetus ja tulla kantamaan tavarat pois. Suunnitelmassa ei ollut tapahtunut mitään edistystä, kunnes alkuviikosta ukkeli sai yllättävän tarmonpuuskan ja laittoi vihdoinkin ilmoituksen. Eikä mennyt kauan, kun puhelin alkoi piristä. (Kaikesta pääsee näköjään eroon, jos ilmaiseksi antaa.) Ehtona oli kuitenkin, että kaikki tavarat piti viedä kerralla pois: kaikki tai ei mitään.

Pian löytyikin se onnekas, joka halusi tavaramme tulla hakemaan. Onnettaren valittu oli joku intialainen (kuului puhuvan vielä teluguakin, mikä herättikin epäilyksen, että ukkeli taisi suosia jotakin oman kylän poikaa), joka lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan tavarat. Ukkeli vihjaisi miehelle, että tämän ei kannattaisi vuokrata kovin kallista pakettiautoa. Minusta meidän kalusteet olisivat kyllä ansainneet arvoisensa kyydin.

Noutopäivän iltana sain sitten kuulla ukkelilta, että tavaroita hakemaan tuleva mies olisi oikeastaan halunnut vain työpöydän ja monitorin, mutta ukkeli oli sanonut, että kaikki oli vietävä; muuten ei tulisi kauppoja. Minua alkoi hieman säälittää: mies tarvitsi vain pöydän ja monitorin, mutta nyt hän joutuisi ottamaan vastaan kaikenlaista muutakin rojua siinä sivussa! Kuvittelin mielessäni sen ilmeen, joka miehen naamalle leviäisi, kun hän tajuaisi tulleensa juuri 60 kiloa painavan television omistajaksi, enkä enää kestänyt. Totesin ukkelille, että tämä eukko lähtee nyt: en kyllä varmasti meinaa olla paikalla, kun mies tulee.

Suoriuduin ennätysajassa pihalle, ja näin siellä vähän eksyneen näköisen intialaisen miehen. Mies tiiraili talojen numeroita siihen malliin, että arvelin, että kyseessä oli juurikin se mies. Panin merkille, että mies ei ollut onneksi mikään kukkakeppi, kuten intialaiset monesti ovat, vaan vähän vantterampi kaveri: tuo jaksaisi ehkä kantaakin jotain. Mies oli pukeutunut erittäin sopivasti muuttohommiin: kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Minä painelin autoon ja ajoin kirjastoon.

Vajaan tunnin kuluttua ukkeli lähetti tekstiviestin, että reitti oli selvä: miehet olivat lähteneet. Kävin muina miehinä vielä kaupassa - yritin teeskennellä, että enhän minä ollut oikeasti paennut paikalta, vaan olin tullut vain asioille kirjastoon ja kauppaan. Lopulta suunnistin kotiin miettien, että näinköhän mies oli huolinut kaikkia tavaroita. Ehkä hän oli lopulta ottanut kuitenkin vain sen pöydän ja monitorin.

Eteisessä näytti siltä, että paikalla oli käynyt suuremmankin luokan pyörremyrsky: eteisen matto oli heitetty kylppärin oven eteen kasaan, ja samassa mytyssä oli myös toisen makuuhuoneen matto. Kurkistin ovelta siihen makuuhuoneeseen, jossa vuodesohva ja työpöytä olivat olleet: tyhjä! Sitten menin tarkistamaan olohuoneen ja huomasin, että televisionurkkauskin oli tyhjä.

Ukkeli näpytteli sohvalla läppäriään sen näköisenä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sain kuulla, että tavaroita hakenut mies ei olisi millään halunnut ottaa telkkaria ("minulla on pieni lapsi, joka varmasti hajottaa television"), mutta ukkeli oli pysynyt tiukkana: telkkari oli vietävä. Kaiken lisäksi pakettiauton kuljettaja oli ollut kukkakeppi, ja miehillä oli ollut melkein ylitsepääsemätön paikka saada televisio kannettua ulos. En tiennyt, miten päin olisin ollut, kun kuvittelin mielessäni onnettomia miehiä raahaamassa sitä jättimäistä televisiota. Pyydän anteeksi ja toivon, että meitä ei rangaista tästä teosta kovinkaan pahasti.

Koska meiltä lähti telkkari, eikä sitä monitoriakaan enää ollut (siinä oli myös telkkari), edessä oli uuden telkkarin hankinta. Ukkeli oli katsellut jo kuukausikaupalla kaupoissa telkkareita, joten arvelin, että hän varmaan säntäisi ostoksille heti, kun kaupat vain lauantaiaamuna avautuisivat.

Mutta minä olin saanut jo toisenlaisen idean. Perjantaina imuroidessani (parhaat ideat tulevat siivotessa, hehe) mieleeni oli putkahtanut outo ajatus: tarvitsemmeko me telkkaria oikeastaan lainkaan? Minä katson telkkaria nykyään aika harvoin, kun ei sieltä oikein tule mitään kiinnostavaa minulle. Olen katsonut ohjelmia jo pitkään lähinnä netin kautta, kun netissä voi nähdä ohjelmat heti tuoreeltaan eikä vasta joskus vuosien päästä, kuten suomalaisilta tv-kanavilta. Ukkeli ei katso telkkaria sitäkään vähää kuin minä, joten miksi ihmeessä meidän pitäisi ostaa telkkari, jos ei sitä kukaan kerran katso?

Illalla tein sitten ukkelille radikaalin ehdotuksen: mitä jos emme ostakaan koko telkkaria? Olin ollut varma, että ukkeli oli saanut jo pahan pakkomielteen jostakin tietysti telkkarimerkistä ja -mallista - olihan hän niitä jo kuukausikaupalla metsästänyt - mutta yllättäen ukkeli olikin samaa mieltä kuin minä: emme me mitään telkkaria tarvitse. Ja niin me sitten päätimme kokeilla elämää ilman telkkaria. Sitä vain ajattelee, että kyllä telkkari kuuluu jokaisessa taloudessa olla, eikä tule edes kyseenalaistaneeksi asiaa. On tämä ihmisen elämä kummallista.

Asiasta viidenteen, katselin tuossa yhtenä päivänä ukkelin parranajoa, ja tajusin, miten turhasta olen valittanutkaan. Minä kun olen aina valittanut naisen elämän olevan niin kamalan työlästä, kun naisen pitää ajella kaiken maailman karvoja, hoidella kauneuttaan sun muuta. Mutta meillä naisilla ei sentään kasva parta, jota pitää pahimmassa tapauksessa ajella joka ikinen päivä! Jos minä olisin mies, niin minulta menisi kyllä hermo parran kanssa. Ajatelkaa nyt: jos miehellä menee parranajoon vaikkapa viisi minuuttia päivässä, se tekee kaksi ja puoli tuntia kuukaudessa ja yli 30 tuntia vuodessa! Kuvitelkaapa, arvon naiset, että jyystäisitte karvojanne 30 tuntia vuodessa! Ei herranjestas sentään. Tämän havainnon jälkeen rupesin suhtautumaan miehiin aivan uudella kunnioituksella ja katsomaan sileitä leukoja ihan uusin silmin. Sitä vain ihmettelen, että mitä varten parran pitää ylipäänsä kasvaa miehen naamassa, kun ei sillä kuitenkaan ole mitään virkaa. Onko se jokin jäänne apina-ajoilta?

Tässä ei nyt tunnu tulevan uni silmään millään, mutta omapa on vikani, kun piti mennä lenkille niin myöhään. On vain niin kiva, kun illat alkavat pimentyä ihmisten aikoihin, että oli ihan pakko lähteä raittiiseen syysiltaan harhailemaan. Tulipa siinä samalla otettua muutama valokuvakin.

Näiden syvällisten pohdintojen jälkeen on kai hyvä mennä yrittelemään sitä nukkumista, jotta voi taas herätä iloisena sunnuntaiaamuun ja ruveta odottelemaan, että milloin se sunnuntaiahdistus taas iskee.

P.S. Minulla on ollut jo kaksi päivää kauhea elohiiri peukalossa. Peukalossa. On kamalaa, kun peukalo nykii koko ajan ihan hulluna. Miten ihmeessä tästä pääsee eroon?