Vaan nyt olen sen verran vanhempi (juu) ja viisaampi (en), että kun meille tuli kutsu sukulaispojan rippijuhliin, päätin lähteä katselemaan, miltä niiden vähän kaukaisempien sukulaisten näkeminen tuntuisi. Ajan olisi ainakin luullut tehneen tehtävänsä, sillä sitä oli kulunut yli 20 vuotta. Ukkelikaan ei ole tavannut muita kuin lähimpiä sukulaisiani, joten ajattelin, että hänenkin on korkea aika nähdä, missä minun juureni ovat.
Siitäkin on kauan, kun olen käynyt viimeksi rippijuhlissa, joten rippijuhliin liittyvät tavat ja käytännöt olivat päässeet minulta hieman unohtumaan. Onneksi äidillä oli hyllyssä tapakirja, jossa kerrottiin kirkollisista juhlista ja perinteistä. Sitä sitten juhannuksena yhdessä tavasimme.
Videokameroista heräsi epäilys, että kyseinen opus saattaa olla aika vanha ja tietokin vähän vanhentunutta, mutta eihän tuo kirja ollut kuin vuodelta 1987.
Onneksi netistä löytyi ajankohtaisempaakin tietoa. Lahjaideoita miettiessämme löysimme sellaisenkin mielenkiintoisen ehdotuksen, että rippilapselle voi antaa esimerkiksi tatuointilahjakortin. Kerrassaan loistava idea! Vanhemmatkin varmasti ilahtuisivat, kun kaikki eivät toisi vain rahaa, jonka nuori käyttää kuitenkin johonkin turhuuteen, vaan lahjasta jäisi pysyvä muisto.
Kun käyttäytymis- ja lahja-asiat oli mietitty (emme kuitenkaan päätyneet tatuointilahjakorttiin), oli aika miettiä vaatetusta. Päätin jo melko aikaisessa vaiheessa, että en ostaisi juhlia varten mitään uutta, vaan menisin niissä vaatteissa, mitä kaapista löytyisi. Olen niin sata kertaa nähnyt, miten niille vaatteille käy, jotka ostetaan pakon edessä jotain tiettyä tilaisuutta varten. Kaupasta ei löydy kerta kaikkiaan mitään sopivaa, ja sitten kun ei jaksa enää etsiä, ostaa jotain sellaista, mitä ei muuten ostaisi, koska on pakko löytää jotakin. Koska vaate ei tunnu oikein omalta, sitä ei tule käytettyä juhlien jälkeen kertaakaan, vaan se jää pyörimään mieliharmina kaappiin. Äitikin totesi, että ihan sama, vaikka laittaisikin päälleen jotain vanhaa: eivät ne muut ole nähneet niitä vaatteita kuitenkaan. Tähän ratkaisuun päädyin, ja tyytyväinen olin.
Ukkeli ei ollut kuulemma käynyt aiemmin yhdessäkään kirkollisessa tilaisuudessa, ja hieman arvelutti, että mitenköhän tuo mahtaa kirkossa viihtyä. Hindulaisuus kun on hyvin erilainen uskonto kristinuskoon verrattuna, ja minusta yksi näkyvimmistä eroista uskontojen välillä on se, että hindulaisuudessa usko on ihmisen ja jumalan välinen asia, eikä siihen tarvita välittäjäksi seurakuntaa tai järjestettyjä jumalanpalveluksia.
Itse olen kirkkoon kuuluva (lähes-)ateisti. En ole koskaan kokenut tarvetta erota kirkosta, koska en koe oloani kirkossa mitenkään epämukavaksi. Uskon kyllä jumaluuteen mutta en Jumalaan samalla tavoin kuin vaikkapa kristityt.
 |
| Kamera! Onkohan muistettu kysyä papilta lupa? |
Konfirmaatiotilaisuus oli suloinen ja lämminhenkinen, mikä johtui minusta suurelta osin kirkosta: Kymin kirkko oli sellainen sopivan kokoinen ja kotoisan oloinen, jos nyt kirkosta voi tällaista määritelmää käyttää. Mietiskelin sitäkin, miten ihanassa elämänvaiheessa nuo nuoret ovat: heillä on koko elämä edessä, ja tulevaisuus on toivoa täynnä. Melkein ajattelin, että olisi ihanaa olla itsekin 15-vuotias, mutta toisaalta olin 15-vuotiaana niin hirveän epävarma, että ehkä en kuitenkaan haluaisi elää sitä aikaa uudelleen. Yksi iän tuomista eduista kun on se, että epävarmuus vähenee iän myötä, vaikka itse olen epävarma monessa asiassa vieläkin. Kuinkakohan vanhaksi sitä pitäisi elää, että pääsisi epävarmuudesta kokonaan eroon?
Ukkeli viihtyi tilaisuudessa oikein hyvin: jouduin tönimään häntä hereille vain kerran, eikä hän silloinkaan vielä kuorsannut. Ehtoollinen aiheutti ukkelille päänvaivaa, sillä hän ei oikein ymmärtänyt sitä, kuinka alaikäisille saatetaan antaa (kirkossa vielä!) alkoholipitoista juomaa. (Alkoholiahan viinissä täytyi olla, koska konfirmaatio-ohjelmassa luki, että "alkoholitonta viiniä ja gluteenitonta ehtoollisleipää on saatavilla pyydettäessä".) Samaa jäin kyllä pohtimaan itsekin, nyt kun asia oli tullut puheeksi. Urkumusiikinkin ukkeli kuvitteli tulevan tietokoneelta, eikä hän tuntunut olevan kovin vaikuttunut jättimäisistä kirkkouruista ja musiikkia livenä soittavasta tyypistä.
Ilma oli konfirmaatiopäivänä mitä ihanin.
 |
| Taas pönötetään. Tällä kertaa sateenvarjojen kera. |
Äidin lapsuudenystävä oli aivan sattumalta samassa konfirmaatiotilaisuudessa, sillä hänen tyttärentyttärensä pääsi ripille. Totesin jälleen kerran, millainen tunteellinen hölmö minusta on tullut: meinasin parahtaa itkuun, kun nämä seitsemänvuotiaasta asti toisensa tunteneet ystävykset näkivät toisensa. Voi hyvänen aika sentään.
Konfirmaatiotilaisuuden jälkeen sukulaiset kokoontuvat yleensä ilmeisesti pihamaalle odottamaan rippilasta, mutta meidän suvussa tykätään käyttää tämäkin aika hyödyksi ja leikkiä esimerkiksi piilosta: yksikin tyyppi jäi puun alle piileskelemään, kun ei halunnut näyttäytyä sen vertaa, että olisi tullut tervehtimään muuta sukua. Ketä mitenkin hulluuttaa. Ei ole ihmekään, jos minullakin joskus vähän viiraa päästä, kun omituista käyttäytymistä on minulla oikein geeneissä. Tuli tämä nyt ukkelillekin selväksi. Enää ei tarvitse ihmetellä.
Kirkolta jatkoimme juhlapaikalle, meren rannalla sijaitsevalle huvilalle, joka olisi ollut aurinkoisella säällä aivan ihana paikka. Sateessa ja kahdentoista asteen lämmössä ei juurikaan tehnyt mieli ulkona seisoskella. Olin myös ajatellut käydä juhlien jälkeen Kotkassa, sillä olen asunut Kotkassa useammassakin paikassa, ja minulla on kaupungista paljon muistoja. Nyt ei tehnyt kuitenkaan mieli jäädä sateeseen pyöriskelemään. Täytyy käydä tutkimassa Kotkaa joskus toisen kerran, ajan kanssa, ja vähän kesäisemmällä ilmalla.
Kokonaisuudessaan päivä oli ihan onnistunut ja kivakin, vaikka vähän jäi harmittamaan yksikin serkku, joka ei ollut päässyt tulemaan ja jonka olisin aivan erityisesti halunnut tavata. Oli kuitenkin mukava tavata rippilasta ja hänen perhettään, ja heidän näkemisensä olikin se kaikkein tärkein juttu.
Suku ei välttämättä ole minusta enää se pahin, mutta täytyy kuitenkin todeta, etteivät ne sukulaisuussuhteet sillä tavalla toimi, että yksi haluaa ja toinen ei. Minun on ihan turha haikailla ison, tiiviin ja lämminhenkisen sukuyhteisön perään, kun sellainen ei tällaisella kokoonpanolla tule onnistumaan. Jos maatilalla on vain kanoja, niin ei sieltä rupea yhtäkkiä maitoa tulemaan.
Minunkin sukuun on siunaantunut moneen lahtöön tapauksia....ihan kaikkiin en nae enaa mitaan syyta yrittaa lammitella valeja, jos eivat lammenneet aikoinaan niin tuskin myöhemminkaan, onneksi on niita kivojakin tateja ja serkkuja. Sukua miettiessa olen joskus ajatellut etta jos tama on lapileikkaus suomalaisista niin jotain on pahasti pielessa, joten ei se varmaan ole, sukuuni on vaan siunaantunut kummallisia yksilöita. Tuo pönötys kuva sai taas hymyn huulille! :D
VastaaPoistaNiin se varmaan on, etteivät ne välit siitä lämpene, jos ne eivät ole alun perinkään olleet kovin lämpimät. Ja vaikka sitä itse olisi kuinka halukas lämmittelemään välejä, niin se toinen ei välttämättä ole, tai päinvastoin.
PoistaEhkä jokaisessa suvussa on ne omat mustat lampaansa...
Itse aina kadehdin sellaisia perheitä, jossa sisarukset on toistensa hyviä kavereita ja tosi tiiviiisti keskenään tekemisissä. Meillä se ei vaan kertakaikkiaan onnistu, kun jo siihenkin kokoonpanoon mahtuu niin monta "erikoista" tyyppiä. Itsehän olen tietenkin se ainoa normaali :D
VastaaPoistaMinäkin olen aina vähän kadehtinut tiiviitä sukuja, joissa kaikki pitävät ahkerasti yhteyttä toisiinsa. Tosin olen itse maailman surkein yhteydenpitäjä, joten ehkä on ihan sama, millaista suku olisi, kun itse olisin kuitenkin aina yhtä saamaton yhteydenpitäjä. :-)
PoistaMä olen muuten kanssa se normaali yksilö, katos vaan. :-D
Jep. Minulla on jo lähisukua puolisoineen ja jälkikasvuineen n. 50, ei tarvi enää laskea serkkuja mukaan, en ole niitä nähnytkään kymmeniin vuosiin. Oma suku vielä menee, puolison sukukin jotenkuten, vaikeinta nämä pönötykset on sitten, kun omat lapset menee naimisiin ja pitää pönöttää niidenkin anoppiloissa. Odotapa sitä päivää!
VastaaPoistaOnhan tuossa sukua kerrakseen! Ei ole ihme, jos yhteydenpito serkkuihin on jäänyt, kun lähisukuakin on noin paljon. Meillä ei löydy suvusta viittäkymmentä henkilöä, ei vaikka kuinka laskisi - saati sitten, että lähisukua olisi noin paljon.
PoistaMukava kertomus. Pönöttävät mainostavat Tokmannia:)
VastaaPoistaMinulla ei ole laajaa sukua ympärilläni. Lapsena vielä pidettiin serkkuihin yhteyttä, mutta nyt ovat levinneet ympäri maailmaa, eikä tavata. Olen kyllä usein miettinyt, että olisi hienoa kun olisi laaja suku ja kokouksia ja kaikkea. Mutta me hitaat hämäläiset (sekä minun äiti että isä Hämeestä) ei oikein luonnuta kait sellaiseen. Toista on katsella noita Karjalan puolelta tulleita, heillähän on isoja juhlia joka kesä ja iso suku.
No, näillä mennään. Minulla on vain yksi sisko, eikä miellä kummallakaan ole lapsia, joten pieniin menee ja sitten loppuu tämän perheen tarina. Elämä on.
Tokmanni on muuten täällä meillä päin Tarjoustalo, mutta Tokmanni on minullekin tuttu Itä-Suomesta. Siellä tulee käytyä aina silloin tällöin ja tehtyä kaikenmoisia löytöjä. :-)
PoistaOlen monesti miettinyt, että kuinka paljon sillä on loppujen lopuksi väliä, mistä päin Suomea on kotoisin - kuinka paljon se siis vaikuttaa luonteeseen. Isäni on esimerkiksi kotoisin Pohjois-Karjalasta, eikä hän ole ollenkaan sellainen, jollaiseksi karjalaiset yleensä mielletään.
Minulla on aika samantapainen tilanne, että suku on pieni ja aina vain pienemmäksi käy. Mutta minkäs teet.
Satu, sulla on kyllä sana niin hallussa. Tätä lukiessa nauratti moneen kertaan. Ja toisaalta tutulta kuulosti myös tuo tunteellisuus: mä liikutun nykyään yhtenään ja ihan itsenikin yllättäen.
VastaaPoistaNo en tiedä, onko vai ei, mutta kiva jos nauratti. :-) Ovathan nämä sukujutut kaikessa monimutkaisuudessaan joskus aika huvittavia. :-)
PoistaOma tunteellisuuteni yllättää (joskus suorastaan pelottaa) sen takia, että olin aiemmin oikea simpukka, josta ei saanut mitään irti. Itkeä varsinkaan ei saanut, ei ainakaan muiden nähden. Vaikka kontrollin menetys ja tunteiden ennalta-arvaamattomuus pelottaa, niin samalla se tuntuu jollain hullulla tavalla myös vapauttavalta, kun ei tiedä, miten mihinkin tulee reagoimaan.
Noita piileskelijöitä löytyy meidänkin suvusta, ei uskaltanut 27v tulla moikkamaan Saksasta tullutta tätiä, luuli varmaan, että olen Puruguaista.
VastaaPoistaPuruguaista. :-D Kyllä semmoisesta paikasta kotoisin olevaa kannattaisi jo piileskelläkin. ;-)
PoistaVoi sun sukua... :D Mulle on onneksi osunut ihan hyvät suvut (isän ja äidin puolelta) ja ollaan jonkin verran tekemisissä. Tosin serkkuja on kymmeniä, ja isän puolen serkut minua 30-v vanhempia, mutta osa on silti tutumpaa ja toisia nähdään harvemmin. Tykkään kyllä sukujuhlista, mutta mies taas inhoaa ihan kaikkia juhlia tasaisesti: "onks nyt ihan pakko mennä..?".
VastaaPoistaToi viimeinen sanonta kanoista ja maidosta oli huippu, mä otan sen käyttöön! :D
Meillä mä taas olen se sukujuhlien inhoaja. Tosin harvoinpa niitä juhlia on. Jos niitä olisi enemmän, niin ehkä niihin tottuisi.
PoistaJuu ota vaan sanonta käyttöösi. Saat kaikki oikeudet. :-)
Olipa herkullinen kuvaus ja tunnistin monissa kohdin itseni. Itsekin pidän vain tosi lähisukuun yhteyttä ja siihenkin aina vain harvemmin. Johtuu siitä, että kun eivät pidä minuun yhteyttä, niin en jaksa aina yksipuolisesti olla kirjoittelemassa tmv. Lopullinen niitti oli muutto pois Suomesta ja nyt tuntuu, että alan olla lopullisesti etääntynyt ja paiskautunut ulos siitä pienestäkin piiristä. Noh, voi voi. Osasyy on kyllä itsessäni, myönnetään. Olen todella saamaton pitämään itsekin yhteyttä, että joo. Ehkä ei pitäisikään pelkästään toisia syytellä :D
VastaaPoistaKaunis on kyllä tuo kirkko. Kirjoissa on jotain rauhoittavaa ja eh... pyhää. Itse en kirkkoon kuulu, mutta se ei estä minua käymästä joskus kirkossa (ei siis jumalanpalveluksessa, vaan muuten vain tutkimassa).
Minäkin olen todella saamaton yhteydenpitäjä. En kerta kaikkiaan vain saa soiteltua ihmisille, vaikka päätän aina tehdä parannuksen ja ruveta pitämään ahkerammin yhteyttä. Ja sitten kun ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, kynnys yhteydenpitoon jotenkin kasvaa. Taidan itse olla muutenkin enemmän sellainen, joka tykkää kommunikoida kasvoista kasvoihin, mikä ei tietenkään ole aina mahdollista.
PoistaMinäkin tykkään käydä kirkoissa ihan vain kuljeskelemassa ja katselemassa. Jumalanpalvelukseen tuskin vapaaehtoisesti menisin. Joskus nuoruuden tuskissani olen tosin etsinyt apua kirkostakin, mutta jumalanpalvelukset eivät oikein tuntuneet minun jutultani. Mutta löytyi sieltä kirkosta ainakin deittiseuraa, jos ei muuta, kun yksi mies iski minut kerran jumalanpalveluksesta mukaansa. :-D Että sellaisia uskonmenoja.
Mulla on pieni suku, isän puolen pieneen sukuun oon yhteyksissä jossain määrin, äidin puolen suvun kanssa en itse oo tekemisissä, äiti on jonkin verran joidenkin kanssa harvakseltaan. Mutta sinne tuntemaani isän puolen sukuun mahtuu muutama mukava ihminen, joiden kanssa tulee toimeen, vaikkei nyt ihan samaa mieltä olis kaikesta. Kahta sukulaista oon digannut ihan tosissani, mutta kumpikin on jo kuollut. Parhaat meni ensin...
VastaaPoistaMutta niin, vaikka mä olen hyvissä väleissä esim mun oman lapsuuden perheen kanssa ja kun lähellä asutaan, niin ollaan paljonkin tekemisissä, mutta silti en voi sanoa, että oltais läheisiä. Sellaista hienoa perheyhteyttä meillä ei ole ikinä ollut, joka joillain on sisaruksiinsa tai vanhempiinsa. On melko jännä nähdä ihmisiä, jotka oikein nauttii täysillä ajastaan äitinsä tai jonkun muun lähisukulaisen kanssa, kun itse en ole yhtään sellainen. En voisi esim. mitenkään uskoutua mun lapsuuden perheelle, ollaan niin eri planeetalta, että siitä ei seurais mitään hyvää. Mutta asia on omassa lokerossaan ja annoin taannoin itselleni luvan surra sitä asiaa, että meillä ei ole kannustava ja ihana perhe. Tavallaan hölmöä, koska meillä on kuitenkin asiat hyvin, eikä ole ollut mitään kauheuksia tms ja muutenkin ollaan väleissä, mutta jotenkin vaan, se kulttuuri on niin syvältä ja joskus annoin itselleni luvan surra ja itkin sitä, miksi meillä ei ole perhe, jossa saisi vanhemmiltaan kannustusta tai luotettavaa ystävyyttä. Mutta niin, se asia on itketty ja käsitelty ja sillä mennään, mitä on annettu, perheessä on paljon hyvääkin ja myös monenlaista huolenpitoa, mutta henkisellä ja tunteen tasolla ei vaan kohdata.
Ja siksipä mä olen nykyään tätä mieltä, lainatakseni Jim Butcheria:
I don't care about whose DNA has recombined with whose. When everything goes to hell, the people who stand by you without flinching--they are your family.”
Minuakin harmittaa, että isovanhempani ovat kaikki kuolleet jo kauan sitten. En ehtinyt oikein tutustua heihin kunnolla, sillä olin itse vasta lapsi, kun heistä aika jätti. Olisi ollut mukava tuntea heidät lähemmin.
PoistaYmmärrän hyvin tuon surusi läheisten perheyhteyksien puuttumisen takia. Toisaalta sitä ymmärtää järjellä, että asioiden todellinen laita on vain pakko hyväksyä, mutta toisaalta sitä kaipaa sellaista yhteyttä, joka perheenjäsenten ja suvun kesken voisi olla. Itsekin katselen isoja ja läheisiä sukuja enemmän tai vähemmän kadehtien. Mutta toisaalta elämässä voi olla muitakin ihmissuhteita, jotka ikään kuin korvaavat puuttuvat sukulaisuussuhteet – esimerkiksi läheiset ystävät voivat toimia sukulaisten "korvikkeina". Kaiken lisäksi ystävät ovat itse valittuja, toisin kuin sukulaiset. ;-)
Itse olen hyvin läheinen äitini kanssa, ja äiti on minun luottohenkilöni, jolle voin kertoa lähes kaiken. Mutta muuten tunnistan tuon haluttomuuden uskoutua, sillä minäkään en osaa uskoutua ihmisille, jotka tuntuvat kovin erilaisilta. Olen muutenkin hyvin tarkka siitä, kenen kanssa henkilökohtaisia asioitani jaan – parempi pitää asiat omana tietonaan kuin jakaa ne sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ehkä ymmärtäisi.
Hieno sanonta ja ehdottoman paikkansapitävä!
Voi ,että tarinoin kamalat kommentit ja sitten kaikki katosi..Samaa vikaa löytyy itsellä isän puolen suku karjalasta ja kaikki ovat niin anteeksi ,että olen olemassa osastoa ,että oikein ärsyttää välillä.Juhliin jos kutsuttu tulevat ajoissa ja lähtevät ennen muita vieraita, yleisimmät lauseet pois tieltä,lähdetään häiritsemästä, ei olla riesaksi tms..miettinyt tuleeko se siitä kun ovat kaikki kotinsa viipuriin jättäneet..äidin suvussa taas juutalais verta ja meteli ja häiriö on taattua laatua:D
VastaaPoistaEn ole hetkeen kerennyt kommentoimaan kun olen töissä taas suomessa, odotankin kovasti aina kaikenlaisa kesäraporttejasi niin pääsee itsekin maakuntamatkailen, kun nämä suomi visiitit aina niin työ pitoisia.
Ihanaa heinäkuun alkua <3
Kiva kun jaksoit kirjoittaa kuitenkin uuden kommentin kadonneen tilalle. :-)
PoistaKuulostipa tutulta tuo, ettei haluta olla riesaksi tai häiritä. Tätä samaa ajattelutapaa on meidänkin suvussa ja omassa itsessänikin, oikein ärsyttävyyteen asti. Mietin juuri taannoin, että miksi ihmeessä mun pitää aina yrittää tehdä kaikki itse ja pärjätä yksin, kun apuakin voisi pyytää. No, siksi kun en halua vaivata ketään!
Mukava jos olet viihtynyt mun löpinöiden parissa. Mukavaa kesän jatkoa sinullekin. Toivottavasti kerkeät jossain välissä vähän lomailemaankin. ♥
Suku! Minä juuri haluaisin tutustua kunnolla kaikkiin outoihin ja epäoutoihin sukulaisiini, mutta ei Suomessa niin vaan tutustuta. Isäni suku ei ole pitänyt mitään yhteyttä ainakaan meidän sukuhaaraamme sen jälkeen kun isänäitini kuoli seitsemisen vuotta sitten. Hän oli jonkinlainen yhteyttä ylläpitävä henkilö. Ehkä niin on muillakin. Tuntuu että nykyään meillä on pieni tiivis yhtä pitävä sukuyhteisö, äidin lähisukua, ja muu suku alkaa olla kuin vanhojen karttojen tuntematon valkoinen alue, korkeintaan tietää jonkin verran mitä nimiä sieltä pitäisi löytyä. Olisi kiva tietää miten isoon joukkoon sukulaisia ihmiset "normaalisti" ovat yhteyksissä! Ehkä me olemmekin nyky-Suomessa tässä suhteessa ihan tavallinen suku!
VastaaPoistaMinua ahdistivat selittämättömästi luterilaiset kirkot nuorempana niin että rinnasta otti. Rippitilaisuuksissa lapset näyttivät minusta avuttomilta uhrilampailta. Leukailin että minut on varmaan poltettu kerettiläisenä roviolla edellisessä elämässä. Olenkin löytänyt kristinuskon helmet vasta myöhemmin hinduguruni kristittyjä kunnioittavista teksteistä ja kerännyt niistä nauhan, joka kaulassa viihdyn nykyään kirkoissakin.
Luterilaiset kirkonmenot ovat ahdistaneet minuakin kovasti, ihan viime vuosiin asti. Luterilaisuus on tuntunut myös jollakin tavalla hyvin pelottavalta ja vaikeasti lähestyttävältä uskonnolta, ei ollenkaan minun jutultani. Vasta viime aikoina olen alkanut tuntea oloni kirkossa rennommaksi, mikä johtuu osittain siitä, että ymmärsin, että kirkon tekstejäkin voi kuunnella valikoiden. Paasatkoon kirkon väki mitä paasaa - minä voin noukkia joukosta ne palaset, jotka tunnen itselleni sopiviksi tai omiksi. :-)
PoistaEhkä Suomessa ollaan tosiaan keskimäärin aika vähän tekemisissä suvun kanssa, en tiedä. Ehkä se johtuu osittain yksilökulttuurista ja siitä, että yhteisöllisyys ei ole muutenkaan kova sana tätä nykyä.
Oli taas kerran niin hauskaa luettavaa :) On ne sukulaiset joskus erikoisia. Mullakin on pari serkkua, joita nähdään yleensä kerran pari vuodessa, ainakin jouluna (nykyään harvemmin kun asun ulkomailla) ja ikäeroakin vain viitisen vuotta, mutta kun mitään ei puhuta, niin en voi sanoa tuntevani heitä yhtään. Osa tädeistäkin on niin hyvissä väleissä, että äitini kautta pitää kaikki informaatio (mm. mihin aikaan on joulupöytä katettu) käydä läpi kun eivät keskenään puhu -silti istutaan samassa joulupyödässä :D
VastaaPoistaOikeastaan suku on aika harvinaislaatuinen “instituutio” siinä mielessä, että suvun jäsenet voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään mutta silti sukulaisuussuhteen kautta yhteydessä toisiinsa. Normaalistihan lähipiiriin (ystäviksi, puolisoksi jne.) valikoituu sellaisia ihmisiä, jotka ovat edes jollakin tavalla samalla aaltopituudella. Osaisipa erikoiset sukulaiset nähdä elämää rikastuttavina tekijöinä, eikä omituisina sukulaisina, joiden kanssa on pakko olla tekemisissä. ;-D
PoistaMitä miehesi muuten tykäsi Suomen luterilaisista kirkonmenoista?
VastaaPoistaEipä ollut kovin mairitteleva ukkelin mielikuva luterilaisista kirkonmenoista: hänen mielestään ne tuntuivat keinotekoisilta ja kirkkokansa tekopyhältä. Samanlainen tunne tosin on minulla itsellänikin, joten ei käy ukkelia mielipiteistään syyttäminen. :-)
Poista