Kouvola

Ajelin loppuviikosta taas vaihteeksi tänne Itä-Suomeen, enkä vähiten siksi, että pakastemarjamme olivat aika lailla finaalissa. Tällaisessa tilanteessa on varminta suunnistaa kohti äiskän pakastinta, josta löytyy marjoja ja mehuja joka lähtöön.

Yleensä en viitsi neli-viisituntisen ajomatkani aikana paljon pysähdellä, mutta nyt päätin kerrankin ajella ihan ajan kanssa ja käydä pienellä muistelumatkalla Kouvolassa. Asuin Kouvolassa viisi- ja puolivuotiaaksi asti, ja kaupungissa tuli käytyä hyvin useasti sen jälkeenkin. Muutimme Kouvolasta nimittäin kuuden kilometrin päähän Korialle, ja Kouvola oli muuton jälkeenkin meille lähin kaupunki.

Jossakin lehdessä (olisiko ollut City-lehti) äänestettiin joskus siitä, mikä on Suomen tylsin (vai olisiko ollut rumin) kaupunki. Kouvola voitti äänestyksen kirkkaasti. En tiedä, ansaitseeko kaupunki oikeasti ihan tällaisen arvonimen, mutta en ole itsekään koskaan kaupunkia mitenkään erityisesti rakastanut.

Kaupungissa on kuitenkin yksi paikka, joka on aina viehättänyt minua ja jossa olen aina viihtynyt. Kyseessä on Kouvolan sydän - rautatieasema.

Olen matkustanut eniten Kotka-Kouvola -väliä, mutta myös Helsinkiin tuli ajeltua junalla aina silloin tällöin. Junaliikenne Kouvolasta Kotkaan piti lopettaa jo kauan sitten, mutta junaliikenne jatkuu onneksi edelleenkin.

Pidän rautatieasemista (ja lentoasemista) muutenkin, sillä niihin liittyy aivan erityinen tunnelma. Lähtemiseen ja tulemiseen liittyy monenlaisia mielentiloja ja elämäntilanteita, ja itsekin muistan monenlaisia tunnelmia, jotka liittyvät omiin junamatkoihini. Siksi kai näen yhä vieläkin silloin tällöin Kouvolan asemasta unta.

Aseman vieressä on edelleenkin vanha höyryveturi, joka on ollut samassa paikassa niin kauan kuin muistan. Kyseinen veturi on peräisin vuodelta 1929, ja se kuului valmistusmäärältään Suomen suurimpaan höyryveturisarjaan (Tk3). Näitä vetureita kutsuttiin myös Pikku-Jumboiksi, ja osa niistä jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen. Kouvolan aseman höryveturi on ollut samassa paikassa vuodesta 1970 lähtien (ja sen se on näköinenkin).

Rautatieasema ei ollut muuttunut paljonkaan, mikä on toisaalta aika erikoista, ja toisaalta taas ymmärrettävää. Rautatieasema on joka tapauksessa vain läpikulkupaikka, joten mitä sitä turhaan muuttelemaan.

Asemaravintolat Monttu ja Vintti olivat nekin edelleen olemassa.

Teksti aseman sinisellä valaistuksella varustetun vessan seinästä.

Venäjän-junien lähtemiset ja saapumiset tuntuivat aina erityisen jännittäviltä, sillä Venäjän-junia leimasi eksotiikka: ne veivät rajan taakse tuntemattomaan, ja junatkin olivat aivan erinäköisiä kuin suomalaisjunat. Ravintolavaunujen ikkunoissa roikkui kunnon verhot, ja ravintolapöydillä oli maljakoissa kukkia. En ole koskaan käynyt sisällä venäläisessä junassa, joten voin vain kuvitella, millaista siellä on mahtanut olla.

Mutta Venäjän-junat eivät ole enää entisellään. Helsinki-Pietari -väliä liikennöi nykyään Pendolino-junan näköinen Allegro, ja venäläinen Tolstoi-juna liikennöi enää kerran päivässä Helsingin ja Moskovan väliä. Tolstoistakin on kadonnut entisten Venäjän-junien persoonallisuus - Tolstoi näytti enää vain junalta.

Aseman lähtölaitureiden alla kulkee tunneli, joka oli tismalleen yhtä ankea kuin muistin sen olevankin. Seiniin maalattujen eläinhahmojen oli ilmeisesti tarkoitus piristää tunnelinäkymää.

Harrastin joskus teininä mustavalkokuvausta, ja kävin silloin muutaman kerran Kouvolan aseman ratapihalla kuvailemassa ikivanhoja junanvaunuja. Päätin käydä katsomassa, olisiko aseman liepeillä vielä näitä vanhoja junia, mutta kuten arvata saattoi, ne oli viety muualle ratapihalta kuljeksimasta.

Vanha veturi ratapihan liepeiltä kuitenkin löytyi.

Tämä on Dr14-mallinen dieselveturi, ja kyseisen mallisia vetureita rakennettiin 24 kappaletta 1960-luvun loppupuolella. Näitä vetureita käytettiin erityisesti raskaissa ratapihatehtävissä vaihto- ja järjestelytöissä. Vetureita käytetään ilmeisesti vieläkin, sillä ne saneerattiin vuosina 2002-2005 nykypäivän vaatimuksia vastaaviksi.

Rautatiemuisteloista siirryin kaupungin keskustaan, joka - toisin kuin rautatieasema - oli muuttunut aika lailla vuosien saatossa. Silmiinpistävin muutos oli ehkä se, että yksi keskustan tärkeimmistä kaduista, Kauppalankatu, oli muutettu kävelykaduksi.

Kouvolalainen nuoriso viettää nykyään perjantai- ja lauantai-iltansa ilmeisestikin eri tavoin kuin minun nuoruudessani. Silloin harrastettiin nimittäin pillurallia, ja Kauppalankatu oli yksi pillurallin keskeisimmistä kaduista. Pilluralli tarkoitti sitä, että kierrettiin yhtä ja samaa lenkkiä monta kertaa illassa - ne, joilla oli auto ja ajokortti, kiersivät lenkkiä kavereidensa kanssa autolla, ja nuoremmat (tai autottomat) kiersivät samaa lenkkiä jalan. Matkan varrella tavattiin tuttuja ja tuntemattomia, ja jos oli oikein onnekas, saattoi päästä jonkun (pojan) kyytiin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna pillurallin idea - että kierretään yhtä ja samaa rundia monta kertaa illassa - tuntuu kertakaikkisen naurettavalta. Mutta ehkä tuolloin ei ollut muuta mahdollisuutta tavata muita nuoria, kun ikääkään ei ollut vielä niin paljon, että olisi päässyt baariin. En tiedä, harrastetaanko pillurallia enää missään, vai onko se somen ja muiden nykyajan ajanviettokeinojen myötä aivan sukupuuttoon kuollut laji.   

Omalla kohdallani pilluralli-intoa vähensi huomattavasti se, että viimeinen bussi Korialle lähti aivan liian aikaisin. Vaihtoehtoina oli siis lähteä kotiin juuri silloin, kun meno alkoi olla ns. parhaimmillaan, tai pummata kyyti joltakin. Useammin kuin kerran ratkaisimme pulman ystäväni kanssa niin, että talsimme yön pimeydessä kuuden kilometrin matkan Kouvolasta Korialle. Voin kertoa, että kävelymatka ei ollut mikään illan kohokohta. 

Kauppalankadulla sijaitsi ennen Mannerin kahvila, jota muistelen erityisellä lämmöllä. Siellä tuli käytyä lähes jokaisen Kouvola-käynnin yhteydessä, ja pullavalintakin oli yleensä aina sama: ihanan kuohkea ja croissantmainen kermapulla, jonka sisällä oli runsaasti kermaa ja hilloa. Nyt ei Kauppalankadulta saa enää kermapullia, ei ainakaan Mannerin kahvilasta, sillä kyseisen kahvilan tilalle on tullut massiivinen ja persoonaton Coffee House.

Lopuksi päätin vielä pyörähtää vanhoilla kotikulmilla.

Entinen kotikatu.

Tästä on tullut kuljettua useammankin kerran...

Hauskin muistoni Kouvolasta on se, että sekä viereisessä talossa että vastapäätä tien toisella puolella asui kaksi samanikäistä, minua vanhempaa tyttöä, ja kummankin nimi oli Liisa. Tytöt kävivät leikkimässä kanssani, ja jossain vaiheessa he rupesivat myös pitämään minulle koulua. Koulurakennuksena toimi takapihallamme oleva varastorakennus. Liisojen opetus oli ilmeisen tehokasta, sillä opin heidän ansiostaan ensin kirjoittamaan ja sitten myös lukemaan.

Vaikka aikoinani suorastaan inhosin Kouvolaa, tunnen näitä kuvia katsellessani melkein lämpöä kaupunkia kohtaan. Aika kai todellakin kultaa muistot?