Nenäliinat esiin ja telkkari auki

Raivostuttaa. Satuin eilen näkemään pätkän Suorana: Kortesmäki -keskusteluohjelmaa, jossa oli vieraana Juha Tapio, yksi Vain elämää -sarjan muusikoista. Vain elämää -sarjan ideanahan on se, että ryhmä tunnettuja suomalaisia muusikoita kokoontuu viikoksi yhteen, ja jokainen esittää kunkin artistin päivänä oman versionsa jostakin kyseisen artistin kappaleesta. Kappaleiden uudet tulkinnat ja niiden esitykset herkistävät muusikot, ja muusikoiden liikuttuminen on aiheuttanut suomalaisessa mediassa hämmennystä. Eihän itkeminen sovi suomalaiseen televisioon! Varsinkin miesten kyyneleet tuntuvat olevan jotakin sellaista, johon ei oikein osata suhtautua. Media onkin saanut revittyä niistä raflaavia otsikoita.   

Iltalehti kirjoitti taannoin otsikolla Kyyneleet virtaavat Vain elämää - sarjan avausjaksossa:

Ilkka Alanko itkee ensimmäistä kertaa julkisesti Vain elämää -sarjan toisen kauden avausjaksossa.

Kyynelkanavat aukeavat jo ensimmäisessä jaksossa. Alanko oli etukäteen päättänyt olla itkemättä, ja yrittää turhaan taistella kyyneliä vastaan erästä esitystä katsoessaan. - Ensimmäinen kerta, kun meitsi itkee julkisesti. 

Sen lisäksi, että tosimies ei itke, häneltä ei myöskään heru ymmärrystä kyynelehtijöille, vaan asia lyödään leikiksi. Tällä tavalla hän osoittaa itse olevansa säälittävien pillittäjien yläpuolella.

Ote Juha Tapion ja juontaja Joona Kortesmäen keskustelusta Suorana: Kortesmäki -ohjelmasta: 

- Kortesmäki: Onks tää (Vain elämää -sarja) sellainen itkukisa, että kuka saa eniten  kyyneleitä...?
- Juha Tapio: Ei... ei oo, ja... mun mielestä tää on vähän... Kautta historian tietääkseni ihmiset on nauraneet ja itkeneet ja huutaneet ja kuiskanneet, et tavallaan onks se nyt hirvee uutinen, jos joltakin vähän tirahtaa kyynel?
- Kortesmäki: Ehkä se on televisiossa.
- Tapio: Ilmeisesti se on uutinen.
- Kortesmäki: Se on niinku uutta televisioo... ehkä munkin pitäis useammin... herkistyä (naurahtaa).
- Tapio: Niin, palkintopallilla kuuluu herkistyä, se on se sallittu.
- Kortesmäki: Joo, ehkä pitäis ansaita se palkinto.

Minusta suomalaisessa yhteiskunnassa on jotain todella pahasti vialla. En ymmärrä, että kännisekoilut, yletön kiroilu, alastomuus, toisten ihmisten panettelu ja väkivalta ovat hyväksyttyjä suomalaisessa televisiossa, mutta itkeminen ei. Itkemisestä ja liikuttumisesta ei sovi myöskään puhua, paitsi leikin varjolla. Myönteinen liikuttuminen (verrattuna surusta kumpuavaan itkuun) tuntuu olevan medialle erityisen vaikea käsittää. Onhan se nyt ihan naurettavaa, että jokin koskettaa ihmisen sisintä niin, että tämä liikuttuu! Katsojia aidot tunteet näyttävät kuitenkin viehättävän, joten missä on vika?

Pelkäämmekö olla kosketuksissa syvimpiin tunteisiimme, emmekä halua nähdä muidenkaan ilmaisevan niitä, koska se saattaisi pakottaa meidät itsetutkiskeluun? Vai onko meidän padottava kielteiset tunteet sisäämme ja pidettävä kulissit pystyssä, koska tunteiden julkituominen paljastaisi meidän olevan heikkoja ja aiheuttaisi liian suurta häpeää? Vai onko meidän oltava sisukkaita suomalaisia, jotka pärjäävät heruttamatta kyyneltäkään, vaikka eteen tulisi mitä?  Vai olemmeko vain niin tunneköyhiä, joskus ehkä suorastaan tunneorpoja, että meiltä puuttuvat keinot koko tunneskaalan ilmaisemiseen, kun tunteita ei aina edes tunnisteta?

Olen pohtinut asiaa monesti aikaisemminkin ulkomaisia tosi-tv -ohjelmia katsellessani. Erityisesti amerikkalaisissa sarjoissa tunteet - niin myönteiset kuin kielteisetkin - näytetään hyvin avoimesti. Suomalaisen silmään näyttää oudolta, kun iso mies itkee vuolaasti, mutta vielä oudommalta tuntuu se, kun tämä samainen mies heittää avoimesti I love you vaikkapa jollekin kanssakilpailijalleen, joka hänkin on mies. Suomessa julkisten "rakkaudentunnustusten" tekeminen olisi niin hämmentävää, että mahtaisivatko ihmiset tajuta edes lyödä homon leimaa kyseiseen ihmiseen?

Suomessa ei muutenkaan voi sanoa ihmisille rakastavansa heitä, ellei kyseessä ole oma kumppani, lapsi tai lemmikkieläin. Kyllä ne muut osaavat lukea rakkauden rivien välistä tai tulkita sen teoista; mitä sitä suotta ääneen sanomaan. Rakkaudentunnustus saattaisi asettaa kuulijan noloon tilanteeseen: hän todennäköisesti hämmentyisi eikä tietäisi, miten reagoida. Tästä seuraisi molemminpuolinen häpeä: sanojaa hävettäisi, kun tuli paljastaneeksi tunteensa (ja olevansa samalla siis heikko ja toisesta riippuvainen), ja kuulijaa hävettäisi, kun ei osannut vastata sanojalle mitään, koska tunsi olonsa niin yllätetyksi ja häkeltyneeksi. Lopputuloksena molemmat toivovat, että tehdyn saisi tekemättömäksi.
 
Itkeminen aiheuttaa sekin epämiellyttäviä tuntemuksia. Itkevä ihminen on alaston ja haavoittuvainen, eikä kukaan halua olla alaston tuntemattomien ihmisten edessä. Itkeä saa korkeintaan vain kotona, neljän seinän suojassa, jossa kukaan ei ole näkemässä. Itkevä ihminen aiheuttaa myös kanssaihmisissään kielteisiä tunteita - kiusaantuneisuutta, hätäännystä, noloutta ja neuvottomuutta - kun he eivät tiedä, kuinka itkuun pitäisi suhtautua. On siis kaikkien osapuolten kannalta turvallisempaa pysytellä tunteiden kultaisella keskitiellä ja vältellä äärimmäisten tunteiden ilmaisua. Surua voi ilmaista, mutta ei saa itkeä; välittää voi, mutta ei saa sanoa rakastavansa.

Olin joskus itsekin melkoinen tunteiden patoaja. En halunnut itkeä, koska itkeminen oli minusta osoitus heikkoudesta, ja minähän en ollut mikään heikko. Olin miltei ylpeä siitä, että pystyin pitämään kyynelkanavat kuivina tilanteessa kuin tilanteessa. Mammani hautajaisissa 15-vuotiaana muistan itkun olleen lähellä, mutta selvisin tilanteesta sillä, että laskin koko hautajaisseremonian ajan päässäni vaikeita matematiikan laskuja. Niin sain pidettyä ajatukseni muualla kuin ihmisten mustissa vaatteissa, nenäliinoissa, surullisissa virsissä ja salin edessä olevassa arkussa, jossa makasi mammani.

Jälkeenpäin minulla oli omituinen olo. Olin ollut hautajaisissa - enkä kuitenkaan ollut. Kirkossa oli minun sijastani ollut vain tyhjä kuori, joka totteli nimeä Satu. Äitini ihmetteli jälkeenpäin itkemättömyyttäni, ja minusta tuntui, että äiti tulkitsi sen niin, että mamma (äitini äiti) ei loppujen lopuksi ollutkaan minulle kovin tärkeä ja läheinen. Miten saatoinkin olla niin itsekäs. Kannan syyllisyyttä tuosta vielä tänäkin päivänä. 

En muista, milloin itkin aikuisiällä ensimmäisen kerran oikein kunnolla, mutta muutama tunteenpurkaus on jäänyt hyvin mieleen. Kummallakin kerralla kohtasin niin vaikean tilanteen, että meinasin pakahtua, kun en pystynyt muuttamaan tilannetta mitenkään. Voimattomuus purkautui kyynelinä, ja lopulta kävi juuri niin kuin olin pelännytkin: kyynelistä muodostui vedenpaisumus, enkä meinannut saada itkua loppumaan millään. Lopulta itkin kaikkia elämässäni koettuja vääryyksiä, epäonnistumisia ja pettymyksiä samalla kertaa, ja lohduton toivottomuuden tunne vei kaikki voimat.

Vuosien päästä ymmärsin, että kokemusten voimakkuus johtui ehkä juuri siitä, että olin padonnut tunteeni niin monen vuoden ajan. Kun antaa itselleen luvan itkeä silloin kun siltä tuntuu, ei tarvitse itkeä kaikkia itkuja kerralla. Nyt, paljon myöhemmin, olen tajunnut jotain muutakin: samalla kun löysin itkun, löysin myös naurun. Nuoruusvuosina muistan olleeni naurun suhteenkin aika varautunut, ja nauroin harvoin ääneen (lukuun ottamatta naurukohtauksia ihan läheisimpien kanssa). Tunteiden näyttäminen vieraassa seurassa ei tuntunut turvalliselta: tunnekuohuissa menettää kontrollin itsestään, mikä ei ole hyvä asia. Vuosia myöhemmin huomasin kuitenkin nauravani puolituttujen kanssa sydämeni pohjasta - ja nauttivani siitä. Ihan kuin itkun löytyminen olisi avannut tien muillekin tunteille. Ehkä tunteiden patoaminen onkin jonkinlainen jatkumo: kun vaimentaa yhden tunteen, vaimentaa tietämättään muitakin tunteita, joita ei ole edes tarkoitus tukahduttaa.

Minulla on yhä tunteita, jotka mieluusti piilotan muilta ihmisiltä, kuten on varmasti kaikilla muillakin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen oppinut elämäni aikana edes jotain. Ainakaan en ole eturivissä tuomitsemassa niitä, jotka itkevät tai näyttävät televisiossa liikutuksensa. Hienoa, että he uskaltavat.