Hau hau!

Minulta toivottiin juttua kotikaupunkini Hyderabadin koirista, ja tässä semmoinen olisi nyt tulossa.

Ihan ensiksi täytyy kuitenkin palata muutaman kuukauden takaiseen aikaan. Joku ehkä muistaakin, kun kirjoitin pienestä koiranpennusta, joka oli ensin appivanhempien naapuritontin talonvahdin perheen lemmikkinä mutta jonka emon perhe oli myöhemmin hakenut takaisin, koska talonvahdin perhe ei ollut pystynyt ruokkimaan pentua.

Kävimme tontilla pari viikkoa sitten, ja arvatkaapa mitä: siellä se sama koiranpentu taas oli! Tai ainakin perhe väitti, että kyseessä oli sama koira, vaikka itse en aiempia kuvia katsoessani olisi asiasta kyllä ihan sataprosenttisen varma. Jos kyseessä oli sama koira, en ymmärrä, miten talonvahdin perhe oli taas saanut pennun takaisin itselleen. Oliko heillä nyt muka yhtäkkiä varaa ruokkia koiraa? Pentu oli kasvanut jonkin verran sitten viime näkemän, ja se oli onneksi hieman aktiivisempikin kuin viimeksi. Se oli kovin kiinnostunut kengistäni ja yritti järsiä niitä oikein tosissaan.

Intiassa pidetään siis koiria lemmikkeinä, ja lemmikkikoirat ovat alkaneet viime vuosina yleistyä aika tavalla. Koiran hankkimiselle ei myöskään näytä olevan minkäänlaisia tulorajoja. Muistan kun ihan ensimmäisellä Intia-käynnilläni kauhistelin perhettä, joka asui appivanhempien taloa vastapäätä. Perhe asui pienessä hökkelissä, joka minusta näytti todella kurjalta asumukselta. Kun päivittelin perheen köyhyyttä ukkelille, tämä totesi, että eihän perhe mikään köyhä ole - heillähän on kanoja ja vielä koirakin! En silloin ymmärtänyt, että täällä koira on yhtä kuin yksi nälkäinen suu lisää, ja jos perheellä on varaa ruokkia ylimääräisiä suita, asiat ovat huomattavasti paremmin kuin monella muulla.

Koiran on tietysti parempi olla jonkun lemmikkinä kuin kadulla (vai onko sittenkään?), koska sillä tavalla ainakin ruoan tulo on taattu (ainakin teoriassa). Mistään muusta ei sitten olekaan takeita. Sydämeni meinaa pakahtua joka kerta, kun näen jonkun selvästikin köyhän koiranomistajan taluttavan koiraansa, ja koiran turkki on likainen ja hoitamaton, silmät rähmivät, ja koira kävelee kaulapannassaan hyvin onnettoman näköisenä. Koira ei selvästikään ole nähnyt eläinlääkäriä pitkään aikaan (onko koskaan?), eikä sitä ole hoidettu muutenkaan. On niin tavattoman väärin, että lemmikki otetaan, vaikka itsellä ei ole rahkeita lemmikin pitämiseen. Halutaan vain söpö hauveli, jota voi paijailla ja jonka kanssa voi leikkiä, ilman että ajatellaan koiran hyvinvointia lainkaan.

Onneksi monella lemmikkikoiralla asiat ovat sentään huomattavasti paremmin. Niiden omistajat ovat hyvätuloisia, ja koirat saavat usein kirmata vapaina isojen talojen pihoilla. Meidän taloa vastapäätä asuvalla näyttelijällä on kolme isoa koiraa, jotka usein juoksevat peräkanaa ringissä ympäri pihaa. Joskus talon ohitse kulkee katukoira, ja jos kyseessä on oikein uskalias yksilö, se saattaa lemmikkikoirat kuullessaan tunkea kuononsa uteliaana aidanrakoon. Tungettelija saa heti vastaansa äänekkään haukkumyrskyn, ja jos pelkkä sana ei kuulu, tungettelijaa yritetään läpsiä aidanraosta tassulla kuonolle.

Kerrostaloissa koiria pidetään käytännön syistä sisällä, ja niitä käydään vain lenkittämässä ulkona. Jotkut (harvat) lenkittävät koiriaan itse, mutta monet palkkaavat koiralle oman lenkittäjän. Lenkittäjä voi olla talonvahti, portinvartija tai ihan pelkästään koiran ulkoiluttamiseen palkattu henkilö. Koiria lenkitetään tavallisesti varhain aamulla ja sitten taas ilman viilennyttyä illalla. Jos nousen aamulla ajoissa, pääsen todistamaan lenkittäjien kavalkadia - miten erinäköisiä koirien kävelyttäjät voivat ollakaan! Yhtä koiraa lenkittää koppalakkinen vartija, yhtä viimeisen päälle tyylikkään näköinen nuorukainen ja yhtä mies, joka menisi ulkomuotonsa perusteella vaikka kerjäläisestä.

Olen julkaissut tämän kuvan aiemminkin, mutta on pakko laittaa se taas tähänkin, kun minusta tämä on niin hauska kuva. Kuva on otettu diwali-juhlan jälkeisenä aamuna, ja sekä lenkittäjä että koira näyttävät vähän väsyneiltä.

Jos pitäisi ihan empiirisen tutkimuksen perusteella veikata, mikä on suosituin koirarotu intialaisten keskuudessa, väittäisin, että se on labradorinnoutaja. Muutenkin intialaiset näyttävät tykkäävän vähän isommista koirista, kuten kultaisistanoutajista, dobermanneista ja saksanpaimenkoirista. Myös vähän pienempiä saksanpystykorvia näkee aika paljon.

Lemmikkikulttuurissa on tapahtunut minusta ihan muutaman viime vuoden aikana todella suuri muutos, minkä näkee erityisen selvästi markettien lemmikkiosastoilla, joiden valikoimat ovat laajentuneet todella paljon. On koirashampoita ja -hoitoaineita, leluja, dentastixejä, jättimäisiä ruokasäkkejä, leluja, deodoranttia koirille ja kissoille ja ruokaa jopa kilpikonnille ja papukaijoille. Koirille on tarjolla myös kaikenlaisia palveluita, muun muassa trimmauspalveluja, hyvinvointipalveluja, asuste- ja lelumyymälöitä ja koirahotelleja.

Lemmikkikoiramaailman rinnalla elää Intian koiramaailman kääntöpuoli: katukoirat, joita arvellaan Hyderabadissakin olevan yli 350 000 kappaletta. Nämä koirat elävät sillä, mitä löytävät (usein jätteillä), ja ne ovat erittäin suuressa vaarassa saada tauteja, jäädä autojen alle tai loukkaantua ihmisen toiminnan seurauksena.

Hyderabadissa toimii aktiivinen eläinsuojelujärjestö Blue Cross of Hyderabad (BCH), joka perustettiin jo vuonna 1992. Sen alkuperäinen toiminta-ajatus oli pelastaa kaduilta sairaita, haavoittuneita tai hylättyjä koiria ja muita eläimiä, auttaa niitä ja hoitaa ne terveiksi. Keskeisin toimintamuoto on pysynyt samana, mutta nykyään järjestö tekee paljon muutakin, muun muassa tiedottaa eläinten hyvinvoinnista ja kaupungin katueläintilanteesta, sterilisoi ja rokottaa katukoiria ja -kissoja ja järjestää katukoirien adoptointikampanjoita. Järjestö pelastaa kadulta kuukausittain tuhatkunta loukkaantunutta eläintä, eivätkä eläimet ole pelkästään koiria, vaan koirien lisäksi pelastetaan myös kissoja, lehmiä, hevosia, aaseja, apinoita ja lintuja. Eläimet ovat saattaneet loukkaantua liikenneonnettomuudessa tai tulipalossa, ne ovat saattaneet saada sähköiskun, niille on saatettu antaa myrkkyä tai niitä on voitu jopa ampua. Myös erilaiset kulkutaudit ovat katueläimillä äärimmäisen tavallisia.

Nämä pennut pääsivät adoptiokampanjan jälkeen uuteen kotiin. (Kuva: The Hindu.)

BCH järjestää aina silloin tällöin adoptiokampanjoita, joilla rohkaistaan ihmisiä ottamaan paikallinen koira lemmikiksi sen sijaan, että ihmiset hankkivat ulkomaisen rotukoiran. Koirasta on nimittäin tullut Intiassa samanlainen statussymboli kuin vaikkapa autosta, eikä "kurja" intialainen katukoira kelpaa siitä syystä lemmikiksi. Eräskin johtava eläinlääkäri toteaa: " There are two types of dog owners - one for fashion and the other for passion. It's the passionate that don't go by pedigree." (Ne, joiden lähellä sydäntä koirat todella ovat, eivät ota rotukoiraa.) Paikallisilla koirilla on paljon etuja ulkomaisiin rotukoiriin verrattuna: ne sopivat paljon paremmin Intian ilmastoon ja oloihin; ne ovat tavallisesti lyhytkarvaisia, jolloin ne ovat myös helppohoitoisempia, ja ne ovat vastustuskykyisempiä paikallisia tauteja kohtaan (vain muutaman syyn mainitakseni). Jos ihmiset adoptoisivat katukoiria, he tekisivät samalla myös hyvän työn, sillä he vähentäisivät näin katukoirien määrää.

Katukoirien adoptiokampanja kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta asialta, mutta toivon kuitenkin, että adoptoijat seulitaan tarkkaan, ettei koiran adoptoijaksi kelpaa ihan kuka tahansa. Koiran kasvattaminen on pitkäjänteistä toimintaa, ja tuntuu hirveältä ajatukselta, jos koiran voi adoptoida kuka vain - semmoinenkin, joka on juuri hetkeä aiemmin keksinyt, että onpa söpö koiranpentu; taidanpa ottaa itselleni tuommoisen.

Itselläni ei koiraa ole, vaikka rakastan koiria ja kovasti semmoisen haluaisin. En ole nimittäin ihan varma siitä, pystyisinkö antamaan koiralle tarpeeksi hyvän ja vakaan kodin. Jokin aika sitten kuitenkin keksin, että vaikka en voi katukoiraa pelastaakaan, voisin ehkä olla avuksi muuten: voisin esimerkiksi tehdä eläinsuojelujärjestössä vapaaehtoistyötä.

Olin kuvitellut, että eläinsuojelujärjestössä kaikenlainen apu olisi tervetullutta ja että ihmisiä kannustettaisiin vapaaehtoistyöhön. Siksi olin aika tyrmistynyt, kun luin BCH:n vapaaehtoistyön ehdoista: "Please consider carefully before you make the commitment, as once you do, you are expected to put in 2 hours of service every week or you will not be considered a volunteer. Certificates of volunteer service will not be issued unless the hours have been consistently logged in for minimum 3 months of service". Vapaaehtoiseksi katsotaan siis sellainen ihminen, joka on tehnyt järjestölle vapaaehtoistöitä kaksi tuntia viikossa, vähintään kolmen kuukauden ajan. Vasta sitten voi saada vapaaehtoisuus-sertifikaatin.

Kaksi tuntia viikossa ei ole minulle mikään ongelma - voisin tehdä vapaahtoistyötä enemmänkin - mutta kolmen kuukauden yhtäjaksoisuus saattaisi olla, koska käyn aika usein Suomessakin. Minusta oli muutenkin outoa, että vapaaehtoisuudesta piti saada jonkinlainen sertifikaatti, ennen kuin voi olla "vapaaehtoinen". Minä olin naiivisti ajatellut, että pienikin apu olisi parempi kuin ei mitään. Mutta ehkä ihmisillä puuttuu täällä pitkäjänteisyyttä, ja tuolla säännöllä varmistetaan se, että vapaaehtoiseksi hakeutuvat vain ne, jotka myös sitoutuvat tehtäväänsä. Siinä mielessä ymmärrän kyllä vaatimuksen, mutta kyllä minusta esimerkiksi eläinten elintilojen siivoamiseen voisi osallistua satunnaisemminkin. Olen tietysti vähän jäävi arvostelemaan, kun en tunne Suomenkaan eläinsuojeluyhdistysten toimintamalleja, saati sitten muiden maiden.

Hepokatti (oikeasti rukoilijasirkka)

Intia koettelee tämmöistä ötökkäkammoista välillä aika rankasti. Eilen illalla näin parvekkeen oven karmissa jättimäisen heinäsirkan, joka piti tietenkin äkkiä sohia luudan kanssa ovesta ulos. Tänään näin ötökän parvekkeella uudelleen, ja kun muistin, että makroviikon haasteena on kevään tulosta kertova, ajattelin tarjota makroviikolle tätä ötökkää. "Heinäsirkka" osoittautui pienen tutkimustyön jälkeen hepokatiksi, ja se oli aika jättimäinen, sillä sillä oli pituutta arviolta lähemmäs kymmenen senttiä.

Edit. 29.8.2016. Luulin tätä tosiaan aiemmin hepokatiksi, kun en ole mikään ötökkätieteilijä, mutta moni kommentoija oli onneksi minua viisaampi ja kertoi ötökän olevan rukoilijasirkka.

En tiedä, vastaako tämä ihan tarkalleen makroviikon aihevaatimusta, kun täällähän kevät on - tuota noin - jo aika pitkällä. Mutta ainakin tuli kuvattua hauskan näköistä ötökkää, jos ei muuta.

Hepokatti oleili parvekkeellamme pitkälle iltapäivään asti, kunnes se sitten katosi jonnekin. Hepokatin touhuja seuraillessani ihmettelin, kuinka olin saattanut pitää hepokattia pelottavana - kyseessähän oli vallan suloinen kaveri!

Otus seurasi liikkeitäni hyvin tarkasti ja käänsi aina kolmion muotoista päätään minun liikkeideni mukaan.

Lopulta elukka sai kyyläämisestäni tarpeekseen ja lähti menemään parvekkeen rautakaiteen toiselle puolelle.

Sinne taakse se jäi taas katselemaan.

Välillä, kun läksin pois, ja hiivin salaa takaisin, hepokatti oli unohtanut minut ja keskittynyt seurailemaan naapuripihan tapahtumia.

Eikö täällä saa hetkenkään rauhaa!

Teknoluksusta

Kävimme katsomassa eilen yhtä uutta Hyderabadiin nousevaa ylellistä kerrostaloaluetta, Lodha Bellezzaa. Katsellessani siellä asuntojen pohjapiirustuksia tajusin, kuinka selvästi kulttuurierot näkyvät arkkitehtuurissakin, ja teki mieli kirjoitella tästäkin aiheesta. Olen muuten aina rakastanut katsella talojen pohjapiirustuksia, ja joskus olen itsekin huvitellut piirtelemällä unelma-asuntojani. Ehkä minusta olisi pitänyt tulla arkkitehti.

Selvyyden vuoksi sanottakoon vielä, että emme todellakaan ole ostamassa mitään luksuskerrostaloasuntoa (esteenä on semmoinen pikkuinen tekijä kuin raha), mutta ainahan sitä voi käydä katselemassa ja unelmoimassa.

Lodha Bellezzan kerrostaloalueella tulee alueen valmistuttua (reilun vuoden päästä) olemaan kaikkiaan yhdeksän kerrostaloa, joista neljä on 32-kerroksista ja loput 39-kerroksisia. Suurin osa asunnoista on neljän makuuhuoneen asuntoja, mutta yhteen taloon tulee vain 3 makuuhuoneen asuntoja.

Alue on tyypillinen vartioitu asutusalue: aluetta ympäröivät korkeat muurit, ja vierailijoiden pitää kirjata portin vartijakopilla omat henkilötietonsa, ketä on menossa tapaamaan, tapaamisen syy sekä tulo- että lähtöaika. Alueelta löytyy niin paljon palveluja, että alueen ulkopuolelle ei välttämättä tarvitse lähteä ollenkaan. Siellä on muun muassa olympiakokoinen uima-allas, temppeli, juoksurata, jooga- ja meditointipaviljonki, krikettikenttä, kylpylä, kuntosali, sisäpeliareena, kerhorakennus kokoustiloineen, elokuvateatteri, kirjasto, ruokakauppa, kahvila ja lääkärin päivystyspalvelut. Nyt asuntojen esittely- ja myyntivaiheessa alueelle mentiin kerhohuonerakennuksen kautta, sillä kerhohuonekompleksista oli tehty asuntojen esittelytila, jossa oli pöytäryhmiä myyntikeskusteluja varten, pienoismallit taloista ja asunnoista sekä toimistohuoneita.

Sisäänkäynti kerhohuonerakennukseen. Tornitalot näkyvät taustalla.

Osa esittelyaulaa. Asiakkaat näyttivät olevan enimmäkseen ihan tavallisen oloisia perheitä.

Pienoismalli kolmen makuuhuoneen asunnosta.

Asunnot ovat Intiassa huomattavan suuria, ainakin suomalaisittain ajatellen. Lodha Bellezzassa kolmen makuuhuoneen asunnot ovat kooltaan noin 320 neliötä ja neljän makuuhuoneen asunnot 442 neliötä. Kahden makuuhuoneen (tai sitä pienempiä) asuntoja rakennetaan täällä hyvin vähän, koska niin pienille asunnoille ei ole juurikaan kysyntää. Nuoret muuttavat pois vanhempiensa luota usein vasta naimisiin mentyään, joten sinkkuasunnoille ei ole tarvetta. Opiskelijat ja naimattomat työssäkäyvät ihmiset asuvat usein asuntoloissa (hostels), ja naisille ja miehille on (turvallisuus- ja mukavuussyistä) yleensä aina erikseen omat asuntolansa. Naimattomat voivat asua myös soluasunnoissa, joissa he jakavat keittiön ja muut yhteiset tilat mutta jossa jokaisella on oma makuuhuone. Kerrostaloasunnot tehdään perheitä varten, ja oletus on, että perheeseen kuuluu vähintään kaksi sukupolvea, usein myös kolme, joskus jopa neljäkin. Sukupolviajattelu näkyi selvästi Lodha Bellezzan asunnoissakin.

(Kuvien pitäisi suurentua klikkaamalla, mutta jos ne eivät suurene, voisiko joku ystävällisesti vinkata.)

Neljän makuuhuoneen ja keittiön asunto.

Makuuhuoneet on nimetty ja suunniteltu sen mukaan, kenelle ne on tarkoitettu: master bedroom (1) vanhemmille, kids' bedroom (2) lapsille, grand parents' bedroom (3) isovanhemmille ja vierashuone (4) vaikkapa leskeksi jääneelle isomummolle.

Vanhempien makuuhuoneeseen tullaan pienen eteistilan kautta, ja makuuhuoneessa on nukkumatilojen lisäksi myös pieni oleskelualue, oma avovaatehuone niin isälle kuin äidillekin, parveke sekä tietysti myös kylpyhuone.

Toinen asia, joka näissä asunnoissa - ja intialaisissa asunnoissa yleensä - pistää silmään, on se, että perheiden oletetaan automaattisesti käyttävän kotiapulaista. Täällä tuskin kukaan olisi niin hullu, että yrittäisi ihan yksinään ja omin avuin pitää siistinä yli neljänsadan neliömetrin asunnon ja laittaisi vielä siinä sivussa kaikki ruoat perheelle, huolehtisi lasten koulunkäynnistä, miehen hyvinvoinnista, pyykkihuollosta, ostoksista, isovanhemmista ja muista sukulaisista. Johonkin väliin pitäisi vielä mahduttaa naapurien kanssa seurustelu ja television katselukin.

Tämän takia asunnoissa on usein erillinen huone palvelusväelle.

 

Kotiapulaisella on oma pieni wc:llinen huoneensa, johon on oma sisäänkäynti suoraan käytävästä. Palveluskunnalla on myös oma hissi, jotta palvelijoiden ja esimerkiksi tavarantoimittajien ei tarvitse käyttää samaa hissiä kuin talon asukkaiden tai näiden vieraiden. Hissejä onkin jokaista asuntoa varten kolme: yksi palveluskunnalle, yksi vierailijoille ja yksi itse asukkaille. Asukkaiden yksityinen hissi on asunnon sisäpuolella, ja sinne pääsee vain avainkortin avulla.

Seuraava hämmästyttävä asia on kylpyhuoneiden ja vessojen suuri määrä: tässä neljän makuuhuoneen asunnossa on kokonaiset seitsemän kylpyhuonetta tai vessaa! Jokaisessa makuuhuoneessa on oma kylpyhuoneensa, ruokailutilan vieressä on "puuterointihuone", ja toimistohuoneen yhteydessä ja palvelusväen tiloissa kummassakin yksi vessa. Onhan se mukavaa, kun vessoja on joka kulmalla, ettei kaikkien tarvitse jonottaa siihen yhteen otsasuonet pullistellen, mutta siivousvaiheessa näin monta vessaa ei hirveästi naurata.

Kuten jo sanoinkin, täällä siivoushommat hoitaa yleensä kotiapulainen, mutta sitten on näitä omituisia tapauksia, kuten minä, jotka haluavat siivota itse. Meillä vierailevat hämmästelevät aina kovasti, kun he kuulevat, että emme käytä kotiapulaista. Täällä kun pitää siivota vähintään joka toinen päivä (siis niin, että pesee ainakin lattiat), ja meilläkin kun on aika paljon tätä lääniä siivottavaksi (noin 230 neliötä) - aivan naurettavan paljon kahdelle ihmiselle. Mutta kuten sanoin, pienempiä hyviä asuntoja on täältä vaikea löytää. Alakerran asunnossa asuva nainen ei hänkään käytä kotiapulaista, ja syy tähän on vähintäänkin mielenkiintoinen: hän ei halua puhua kotiapulaisten kanssa! Syy muuttuu kuitenkin aika ymmärrettäväksi, kun ottaa huomioon, että nainen on muuttanut tänne Tamilnadusta, eikä hän osaa telugua.

Pohjapiirustusten katselun ja esittelypuheiden jälkeen pääsimme katsomaan yhtä 30:nnessa kerroksessa olevaa huonetta, joka oli sisustettu myyntiesittelyjä varten. En saanut valokuvata asunnossa, joten tyytyminen on Lodha Bellezzan nettisivuilta lainattuihin kuviin.

Olohuone.

Keittiö.

Ukkeli oli ennen asuntonäyttöön menoa antanut minulle ukaasin, että "et sitten rupea päivittelemään siellä suureen ääneen, että voi kamala, miten kallista". Vaikka olemme anopin kanssa monessa asiassa ihan erilaisia, meillä on ainakin yksi yhteinen piirre: jos jokin on omasta mielestä kallista, se pitää tuoda julki, ja mahdollisimman kovaäänisesti tietysti. Ukkelista tämmöinen käytös on moukkamaista (niin kuin varmaan onkin, mutta mitä sitten), ja siksi hän nytkin muistutti minua asiasta. Yritin käyttäytyä samalla muutenkin mahdollisimman sivistyneesti, ja siksi päätin kysyä luvan kuvaamisellekin - enkä tietenkään saanut sitä. Tuskin esittelijäukko olisi kuvaamista kieltänytkään, jos olisin alkanut vain räpsiä kuvia.

Asunto oli kiva, ja pohjaratkaisukin oli minusta aika onnistunut, paitsi hissi- ja käytävätilojen osalta, joissa oli aika paljon hukkaneliöitä. Sisäänkäynnin lähellä oli seinäpaneeli, josta säädeltiin kaikkia asunnon elektronisia laitteita, kuten ilmastointia, valaistuksen liiketunnistimia, moottoroituja verhoja, ovipuhelinta ja niin edelleen. Asuntoa vaivasi kuitenkin sama ongelma kuin niin monta muutakin intialaista taloa: viimeistelyn puute. Kaikki näytti esittelykirjasessa oikein hyvältä, mutta todellisuus ei ihan vastannutkaan sitä mielikuvaa, jonka asunnosta oli kirjasta katselemalla ja myyntipuheita kuuntelemalla saanut. Minua ärsyttää Intiassa muutenkin se, että täällä myydään ihmisille mielikuvia ennemminkin kuin totuutta: kuvat ovat upeita ja myyntipuheet kauniita, mutta myytävä tuote näyttää vaivoin valmiiksi hutaistulta. (Tästä löytyisi aika monta esimerkkiä jo meidän nykyisestä asunnostakin. Pitää ehkä joskus ottaa kamera käteen ja lähteä kuvauskierrokselle.) Hinta osataan asiakkaalta kuitenkin ottaa.

Mitä tämmöinen neljän makuuhuoneen kämppä sitten maksaisi? Asuntojen hinnat nousevat sitä mukaa, mitä ylemmäs mennään: ensimmäisen kerroksen asunto maksaisi 440 000 euroa, ylimmän kerroksen asunto 528 000 euroa ja loput jotakin näiden väliltä. Hinnat sisältävät huolto- ja ylläpitokustannukset kahden vuoden ajalta, jonka jälkeen kuukausittaiset huoltomaksut ovat noin 305 euroa. Myyntihinta sisältää kaiken muun paitsi puusisustuksen (vaatekaapit, hyllystöt ja sen sellaiset) sekä keittiökoneiston.

Minulle, joka rakastan katsella kaupunkeja yläilmoista ja varsinkin pimeän aikaan, tämmöinen korkealla oleva asunto olisi aika kiva - jos siellä alhaalla olisi jotain katseltavaa. Näistä taloista näkymät eivät nimittäin olleet kovin kummoiset, sillä alhaalla näkyi lähinnä vain hökkeliasutuksia ja tyhjä Rishikondan kenttä. Tuskin haluaisin muutenkaan asua täällä, vaikka olisi varaakin. Muurit ja tiukka vartiointi laukaisevat minussa jonkinlaisen ahdistuksen, jota en osaa oikein tarkasti määritellä. Kun intialaiselle muurit ovat sitä varten, että ne pitävät ulkopuoliset loitolla, minä koen ne kai jotenkin päinvastoin: olen muurien sisällä vankilassa. Vapauden tunne on minulle elinehto, oli vapaus sitten todellista tai kuviteltua.

Unelmalomakohde Goa?

Kun olimme polttaneet itsemme auringossa niin pahasti, että emme voineet olla auringossa, päätimme lähteä Mapusan markkinoille, kun sattui sopivasti olemaan perjantaikin (Mapusan markkinat järjestetään aina perjantaisin). Päätimme lähteä matkaan paikallisbussilla, vaikka minulla ei ollut hajuakaan, missä oli edes bussipysäkki. Arvelin, että jos menisimme seisomaan samaan kohtaan, jossa olin nähnyt edellispäivänä erään miehen hyppäävän bussista ulos, meitä saattaisi lykästää.

Siinä kohdassa seisoi odottelemassa jo pari ukkoa, ja bussikin tuli melkein saman tien. Niin alkoi kahdeksan kilometrin mittainen matka Mapusaan, joka kesti puoli tuntia. Bussi oli tupaten täynnä hieltä haisevia miehiä, kaiuttimista raikuivat Bollywood-hitit, ja bussipoika, joka keräsi matkan varrella myös lippumaksut, huuteli matkalla pysäkkien nimiä - haluaako kukaan jäädä tässä kohtaa ulos? Olimme onnekkaita, sillä takapenkki vapautui pian lähes tyhjäksi, ja pääsimme istumaan. Paluumatkalla emme olleet yhtä onnekkaita, ja puoli tuntia on hyvin pitkä matka silloin, kun kädet ovat täynnä ostoksia ja kun kuitenkin pitäisi roikkua jossakin tolpassa kiinni tasapainoillen samalla jaloilla niin, ettei lentäisi nenälleen. Kolmas käsi olisi ollut oikein tervetullut, jos ei muuhun, niin otsalta valuvan hien pyyhkimiseen.

Hikisiä ukkoja.

Ei parane tunkea päätä liian pitkälle ulos, ettei pää osu puuhun.

Näpsin menomatkalla paljon kuvia, mutta suurin osa niistä osoittautui niin ala-arvoisiksi, etten viitsi niitä tähänkään laittaa. Yritin kuvata yhtäkin lehmää, joka oli puoliksi sisällä kaupassa ja puoliksi ulkona, mutta loppujen lopuksi lehmä näkyi kuvassa vain ruskeana länttinä.

Mitähän täti odottelee tienposkessa?

Pikku kioski.

Hieno kirkko (?) Mapusassa. En harmikseni löytänyt tarkempaa tietoa siitä, mikä kirkko tämä mahtaisi olla.

Mapusaan päästyämme en ollut ihan varma, mistä päin markkinat mahtaisivat löytyä, mutta ne löytyivät lopulta helposti, kun seurasi muita turisteja, joita oli paikalla runsaasti (markkinat olivat aivan bussiaseman vieressä).

Mainitsen vielä tässä senkin huomionarvoisen seikan, että käytin tällä samaisella Mapusan-bussimatkalla ensimmäistä kertaa elämässäni kännykän navigaattoria! Autoa ajaessani en ole koskaan navigaattoria tarvinnut, mutta nyt bussissa istuessa tuli ihan vastustamaton halu tietää, missä mennään.

Olin lukennut, että Mapusan markkinoilla myydään ihan kaikkea mahdollista - ja niin siellä myytiinkin. Harmi vain, kun oli niin mielettömän kuuma, että auringossa ei jaksanut katsella oikeastaan yhtään mitään. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että minulla oli päässä jättimäinen huivi monin kerroin taiteltuna ja sidottuna leuan alle mummotyyliin, jotta yksikään auringonsäde ei varmasti yltäisi aurinkoihottumaani. Oli lämmin.

 

Minua ihmetytti erityisesti se, kuinka paljon markkinoilla oli kuivatun kalan myyjiä. Kuivattua kalaa käytetään goalaisessa ruoanlaitossa ilmeisesti paljonkin?

 

En tiedä, mitä leipiä kuvassa näkyvät läpyskät olivat, mutta hyviä ne joka tapauksessa olivat - ja halpoja (kympillä sai kolme ).

Päädyimme jotenkin ihmettelemään kummallista mämmin näköistä ruokaa, jota myytiin neliskanttisessa vuoassa.

Vieressäni sattui olemaan paikallinen mies, joka oli ostamassa tätä "mämmiä", ja hän alkoi avuliaasti selittää, että kyse oli goalaisesta jälkiruoasta nimeltä dodol, joka valmistetaan muun muassa palmusokerista ja kookosvedestä. Hän oli ostamassa dodolia ja bebincaa, toista kuulua goalaista jälkiruokaa, ulkomailta tuleville tuttavilleen. Minunkin piti tietysti ostaa kumpaakin kokeeksi.  

Koemaistelu suoritettiin myöhemmin hotellilla.

Herkkujen herkut: dodol ja bebinca.

Maistelu jäi todellakin vain maisteluksi, sillä goalaiset herkut eivät oikein uponneet meihin. Kummassakin oli ensinnäkin sellainen tytisevä rakenne, josta en pidä ruoassa muutenkaan, ja makukin oli aika mitäänsanomaton. Harvoin heitän mitään makeaa roskiin, mutta nyt tuli sellainenkin synti tehtyä!

Paljon emme markkinoilta ostaneet, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta paluumatkalla bussissa piti seisoa kieli keskellä suuta.

Itselleni ostin muun muassa goalaisia pikkelssejä.

Anoppi sai goalaista palmusokeria

- ja ukkeli uuden eväskassin. 

Ihastuin Goassa värikkäisiin ja kauniisiin taloihin ja rakennuksiin. Kaikkein kauneimmista en tietenkään saanut kuvaa, mutta muutamasta kuitenkin.

Autoja osattiin hyödyntää varsin kekseliäästi.

- kalatiskinä

- ravintolan mainoksena

Hotellissamme oli pääasiassa intialaisia ja venäläisiä, ja intialaisten lomailua oli - lievästi sanottuna - mielenkiintoinen katsoa. Aamulla ensimmäiseksi he ponkaisivat uima-altaaseen, ja ne, jotka eivät viitsineet mennä uimaan, istuivat altaan reunalla pyjamat päällä. Kuvitelkaa: intialaiset naiset, puuvillapyjamat päällä. Aamupolskuttelun jälkeen he siirtyivät aamiaiselle hotellin ravintolaan - edelleenkin pyjamat päällä! En vielä viimeisenä päivänäkään voinut uskoa sitä, että intialaisnaiset todellakin tulivat hotellin aamiaiselle Minni Hiiri -pyjamissaan. Venäläiset puolestaan purjehtivat aamiaiselle kukkamekoissaan ja tukka puolen metrin tötterölle tupeerattuna. Ennen kuin he ehtivät aamiaissaliin, heidän piti kuvata toisiaan uima-altaan vieressä, värikkään kukkapenkin edessä, punaisena kukkivan puun edessä ja pyyhepyramidin edessä.

Komeita olivat puun kukat - ihan ilman venäläisiäkin.

Kun intialaiset ovat lomalla, heitä eivät tietenkään koske minkäänlaiset säännöt. He menivät uima-altaaseen vielä paljon seitsemän jälkeenkin, jolloin allas virallisesti suljettiin. Uimapukua naisilla ei tietenkään ollut, koska naisten ei ole soveliasta näyttäytyä niin pienissä vaatteissa, vaan uimapukuna toimi jonkinlainen kukallinen housu-paitayhdistelmä. Aikuiset ilakoivat altaassa niin railakkaasti, että lapset altaan reunalla (hotellissamme ei ollut lastenallasta lainkaan) jäivät vähän huomiotta, ja niinpä yksikin noin kolmevuotias poika kellahti altaan reunalta veden alle uppeluksiin. Hotellin työntekijä syöksyi salamana paikalle, ja siinä vaiheessa vanhemmatkin huomasivat, että kappas vaan, poikahan meni uimaan. Ei muuta kuin kiskomaan yskivä poika ylös altaasta reunalle istumaan ja taputtelemaan häntä. Poika oli pelästyneen näköinen, mutta vanhempia tapaus vain nauratti: meinasipa käydä hassusti!

Jos viime Goan-vierailulla sain kuulla kaikenlaisia törkeyksiä ja outoja ehdotuksia, niin tällä kertaa saimme olla onneksi aika rauhassa, jos ei oteta lukuun kaupustelijoita ja joskus hyvinkin sinnikkäitä taksikyydin tarjoajia. Yksi omituinen tapaus sattui kyllä tälläkin kertaa. Kävelimme kadulla, kun vastaan tuli auto, jota ajoi yksinäinen mies. Mies tööttäsi torvea, pysähtyi kohdallemme, avasi ikkunan ja huusi: "Hello girls, how are you? I love you!"

Toisaalta tapaus huvitti, mutta toisaalta se pani ajattelemaan, mitä tuonkin miehen päässä mahtoi liikkua. Että kun hän huutaa kadulla kulkeville naisille rakastavansa näitä, naiset ovat heti valmiita hyppäämään hänen kyytiinsä ja rupeamaan tositoimiin? Voi raukkaa. Muuta en voi sanoa.

Goa oli kaiken kaikkiaan ihan myönteinen kokemus, ainakin jos vertaa tätä käyntiä aiempaan Goa-visiittiini. Matka synnytti myös pientä itsetutkiskelua, mikä on aina myönteinen asia. Tulin lopulta siihen tulokseen, että ne asiat, jotka minua Goassa ärsyttävät, johtuvat ehkä loppujen lopuksi omasta itsestäni eivätkä niinkään itse paikasta.

Tällä matkalla tuli ensinnäkin todistettua taas se, että en ole mikään rantalomaihminen, vaan kaupunkilomat taitavat sopia minulle paljon paremmin. Muutaman päivän voin kyllä harrastaa rantalomailuakin (jos ei muualla, niin siellä varjon alla), mutta sitten pitää keksiä kyllä jo muuta tekemistä. En ole ollenkaan varma siitä, olisiko Goassa minulle riittävästi tekemistä esimerkiksi kahdeksi viikoksi.

Jos siis vielä joskus matkustan uudelleen Goaan, haluan kyllä ehdottomasti vuokrata auton ainakin osaksi aikaa. Autolla olisi näppärä tehdä pieniä päiväretkiä, ja sillä pääsisi tarvittaessa vaikka Mangaloreen, jonne ei näyttänyt olevan kuin vajaat 400 kilometriä. Goassa on ihan aika mukava ajaakin, kun liikennettä on suhteellisen vähän (ainakin Hyderabadiin verrattuna!), vaikka tiet ovatkin aika kapeat ja monin paikoin huonossa kunnossa. Bussilla matkustaminen tuntuu olevan Goassa aika työlästä ja aikaavievää, skootteria en ole koskaan ajanut, joten olisin todennäköisesti ensimmäisessä pusikossa, ja takseilusta en oikein tykkää.

Meillä oli myös vuonna 2004 vuokra-auto niinä loman viimeisinä päivinä, joina olimme Goassa, mutta pahaksi onneksi ukkeli sairastui eikä jaksanut lähteä hotellista mihinkään. Minä olin niin huono vaimo, että jätin ukkelin hotellille ja läksin ajelemaan yksinäni pitkin Goaa (ukkeli tosin kannusti minua lähtemään, ettei auto jäisi ihan käyttämättä). Autonvuokraus kävi tälläkin kertaa mielessäni, mutta en arvannut yrittää vuokrausta, kun kansainvälinen ajokorttinikin oli mennyt vanhaksi (en jaksanut uusia sitä Suomessa käydessäni, kun laskeskelin, että tulee halvemmaksi maksaa muutamat mahdolliset sakot kuin uusia ajokortti). En kyllä muista, kyseltiinkö kansainvälistä ajokorttia viimeksikään, ja oliko minulla sitä edes.

Minua alkoi ärsyttää myös Goan turistipaljous ja se, että kaikkien päiväohjelma näytti noudattavan aina samaa kaavaa: aamulla aamupalalle, aamupäivällä rannalle tai altaalle, iltapäivällä lepoa, ja sitten taas syömään. Kun illalla talsimme pitkin katuja etsimässä sopivaa ruokapaikkaa ja kun aika moni muukin näytti olevan samalla asialla, minua alkoi ahdistaa. En oikein ymmärtänyt tätä: pitääkö minun muka koko ajan olla niin oman tieni kulkija, etten mahdu muiden turistien joukkoon? Pitäisikö minun olla jossakin korvessa keihäs kädessäni metsästämässä itselleni syötävää? Olisiko se hyvä?  

Jos Goa ei minulle olekaan mikään unelmalomakohde, jollekin muulle se saattaa hyvinkin olla. Siellä pääsee kokemaan intialaista tunnelmaa turvallisesti muiden ulkomaalaisten kanssa, ja turistipalvelut ovat kuitenkin sen verran kehittyneet, että Goan voi rinnastaa muihiin pakettimatkakohteisiin. Monipuoliset rantalomakohteet kun ovat Intiassa edelleenkin todella harvassa (lähinnä Goan ja Keralan kohteet), vaikka maalla on rantaviivaa 7 500 kilometriä.

Voisin suositella Goaa lomakohteeksi sellaiselle, joka tykkää rantalomailusta ja rennosta meiningistä ja jolle aurinko on matkalla se juttu. Goassa täytyy kuitenkin olla valmis tinkimään rantapalvelujen tasosta - vessat ovat harvassa, pukukoppeja ei ole, aurinkotuolien patjat ovat aika epäilyttävän näköisiä, rantabaarien tarjonta on pitkälti sama paikasta toiseen, ja rannalla on myös paikoitellen aika roskaista. Hotellien allasalueet vaihtelevat hotelleittain, mutta lyhyesti voisin sanoa, että sitä saa, mistä on valmis maksamaan. Goassa täytyy myös sietää rannalla kierteleviä kaupustelijoita ja palveluntarjoajia, jotka voivat joskus olla hyvinkin sinnikkäitä - matkaan kannattaa pakata siis myös aimo annos kärsivällisyyttä. Kerjäläisiä näin vain muutaman, eivätkä hekään olleet rannalla, mikä johtui ehkä siitä, että Calangutessa oli juuri lomamme aikaan meneillään poliisioperaatio, jonka tarkoituksena oli saada turisteja ahdistelevat kerjäläiset ja kaupustelijat pois rannoilta. Kyseisen viikon aikana Calangutessa pidätettiin 96 kerjäläistä ja kaupustelijaa.

Voisin suositella Goaa myös semmoiselle, joka on valmis katsomaan epäsiisteyttä ja jätekasoja läpi sormien. Vasta Goassa tajusin, miten siisti ja varsinkin hajuton kaupunki Hyderabad itse asiassa onkaan. Goassa jätekasoja ja roskia on kaikkialla, ja joka kulmalla sieraimiin pyrkii haju, joka ei ole peräisin mummon ruusupuskasta. Toki Hyderabadissakin on alueita, joilla löyhkää, kuten radanvarret ja Hussain Sagar -järven ympäristö, mutta Goaan verrattuna Hyderabad on todella siisti.

Vaikka Goassa on vuosien varrella tapahtunut paljonkin kehitystä, se on monessa suhteessa vielä kovin kehittymätön moneen muuhun Intian paikkaan verrattuna, mikä johtuu varmasti ainakin osittain Goan matkakohteiden kylämäisestä luonteesta. Goan suurempiin kaupunkeihin en ehtinyt tutustua, joten niistä en osaa sanoa oikein mitään; niissä elämä on varmaankin aivan erilaista kuin rantalomakohteissa. Silti ihmettelen suuresti, miksi esimerkiksi Goan tiet eivät ole paremmassa kunnossa, vaikka Goassa käy niin paljon matkailijoita. Luulisi, että tällaisiin asioihin haluttaisiin panostaa. Käveleminen illalla pimeässä on joskus suorastaan hengenvaarallista, kun tie saattaa olla kaivettu jostakin kohtaa auki, ja katuvalaistus on erittäin huono, usein olematon. Lentokenttäkin on vanha ja sekava, mutta onneksi vanhan kentän viereen on nousemassa uusi terminaali, jonka on määrä valmistua suunnilleen kolmen vuoden päästä.

Itselleni ruoka on tärkeä osa lomaa (ja elämää muutenkin), ja suosittelisin Goaa semmoiselle, joka ei välitä siitä, että ruokalistat (ja monesti itse ruoatkin) on mukautettu turistin makuun sopiviksi ja että ravintoloiden tarjonta on pitkälti toistensa kaltainen. Mikään shoppailuparatiisikaan Goa ei ole, tai itse en ainakaan ole löytänyt lomakohteista varteenotettavia ostopaikkoja. Tinkiäkin pitää osata, ja vaikka itse inhoan tinkimistä, Goassa huomasin kuitenkin tinkiväni vähän joka paikassa. En kyllä taatusti rupea maksamaan viittäsataa rupiaa sellaisista kengistä, joista joku toinen on pyytänyt 220 rupiaa. Ehkä meissä kaikissa asuu pieni tinkijä - ja ilmeisesti myös pieni Goa-matkailija.

Muistakaa: viisaat pysyttelevät varjossa!