Marmatusta

Joskus on aivan hirveän vaikea saada mitään kirjoitetuksi, ja nyt on juurikin sellainen hetki. Olisi paljon kaikenlaista kerrottavaa, mutta kun mikään ei tahdo tulla ulos. Kaiken lisäksi tuntuu, että mikään ei ole oikeastaan edes kertomisen arvoista ja että tämä blogikirjoittelunikin on ajanhukkaa, merkityksetöntä toimintaa, jossa ei ole mitään järkeä. Tyhjänpäiväistä lätinää. Yleensä kirjoittaminen auttaa minua selvittämään ajatuksiani, mutta nyt mieli on (taas) niin mytyssä, että tekisi mieli vain potkia sitä myttyä: hittoon siitä!

En ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla varsin hyvin. Juuri pari päivää sitten ajattelin, kuinka paljon minulla on elämässä asioita, joista saan olla kiitollinen. Mihin olen nyt unohtanut nämä ylevät ajatukseni, kun mikään ei ole parissa päivässä muuttunut?

Ehkä tämä on taas jonkinlaista eroahdistusta, joka näyttää vaivaavan minua nykyään aina ennen Intiaan paluuta. Jos kyse on siitä, tunne ilmenee taas ihan eri tavalla kuin viimeksi, jolloin tunsin suorastaan, että olin elänyt koko elämäni väärin. Nyt minua lähinnä ottaa päähän kaikki - alkaen vyötärölle (ja muihinkin ruumiinosiin) kertyneistä ylikiloista aina surkeaan nettiyhteyteen. Jälkimmäisestä voisinkin valittaa ihan loputtomasti (ensimmäisen yritän vain unohtaa), mutta taidanpa tyytyä vain sanomaan, että yhteys on ihan paska. Hermoni eivät kerta kaikkiaan kestä sellaista, että yhden sivun latautumista saa odotella kymmenen minuuttia - ja sitten sivu ei edes lataudu! Kun mukaan lasketaan vielä kaikki muutkin läppäriongelmat (ylikuumeneminen, surkea akku ja viimeisiään vetelevä hiiri), läppäri on meinannut lentää muutaman kerran suorinta tietä parvekkeelta alas, vaikka tiedän kyllä, että se ei mitenkään ainakaan auttaisi asiaa.

Olen kai taas jonkinlaisessa välitilassa, kun Suomi-ihmiset ovat tavattu ja hyvästelty, ja nyt pitäisi alkaa suunnata ajatuksiaan taas sinne Intiaan. En osaa tehdä oikein mitään, kun "onhan sitä aikaakin vielä" - kunnes sitä ei sitten enää olekaan. Joka ainoa kerta päätän, että nyt en jätä mitään viime tippaan, ja sitten kuitenkin aika paljon jää aina viime tippaan. Nyt pitäisi vielä väkisin pinnistellä itsensä toimeliaaksi, sillä mukaamme Intiaan lähtee vieras, tätini, ja pitäisi suunnitella hänenkin lomaansa. Aiemmin Intiassa jo mietinkin Hyderabadissa paikkoja, joissa voisimme käydä ja asioita, joita voisimme tehdä, mutta vielä on viimeisen lomaviikon suunnittelu työn alla. Aiomme nimittäin mennä Goaan, koska vieraani haluaa nauttia rantaelämästäkin, ja "kunnon" rantalomapaikat ovat Intiassa aika vähissä (viime vuonna kävimme jo Keralassa). Itse olen käynyt Goassa vain kerran, ja silloin ajattelin, että tuo yksi käynti riittäisi loppuelämäkseni, mutta nyt olen näköjään kuitenkin taas menossa Goaan. Toivon, että muistan väärin, eikä Goa olekaan Intian Playa del Inglés, jossa turistille (ainakin minulle) tulee äkkiä ikävä kotiin.

Huonoista muistoistani huolimatta olen matkan suhteen varovaisen toiveikas, sillä matkaseurani on ainakin parasta A-luokkaa. Olemme syntyneet tätini kanssa peräkkäisinä päivinä (eri vuosina tosin!), ja olemme monessa suhteessa hyvin samankaltaisia. Huumorikin osuu hyvin yksiin, enkä tiedä ketään toista, kenen kanssa minulla olisi ollut niin hauskaa viime vuonna Keralassa, kun lähes joka päivä satoi, ja tätini aurinkoloma jäi pelkäksi haaveeksi. Matkaseuralla on muutenkin ihan hirveän suuri merkitys matkan onnistumisen kannalta, ainakin minun mielestäni. Joskus nuorena matkustin yksinkin, mutta nyt minua ei kyllä mikään saisi enää matkustamaan yksin, koska varmasti kuolisin tylsyyteen.

Huonon nettiyhteyden takia Goan hotellien etsiminen on ollut yhtä tuskaa, mutta onneksi löysin edes lennot aika nopeasti vanhan tutun luottoportaalin kautta. En luota pätkääkään hotellien omiin nettisivuihin, ja kuluu hirveästi aikaa, kun yritää lukea hotellissa käyneiden asiakkaiden arvosteluja mahdollisimman objektiivisesti. Matkustajien kokemuksiin kun vaikuttavat niin monet tekijät lähtien vaikkapa siitä, kuinka paljon he ovat aiemmin matkustaneet, ja millaisissa hotelleissa he ovat aiemmin asuneet. Sitten pitää miettiä sitäkin, missä asiassa itse on valmis joustamaan ja tekemään kompromisseja, koska joka suhteessa täydellistä on turha olettaa löytävänsä. Minua pelottaa, että tulen valinneeksi jonkin ihan kamalan hotellin, jossa lutikat järsivät meidät verille, uima-allas on saastainen, meidät ryöstetään ja saamme hotellin ruoasta ruokamyrkytyksen. Tietysti lomasta tulisi tuolla tavalla ainakin ikimuistoinen, mutta minä kyllä ottaisin mieluummin ihan tavallisen loman, jolla ei tapahdu mitään kovin järisyttävää.

Viimeksi sain Trivandrum-Delhi -lennolla viereeni kamalimman vierustoverin ikinä! Vieressäni istui vanhahko intialainen nainen, joka oli todennäköisesti ensimmäistä kertaa lentokoneessa, koska hän pudotteli kaikki roskansa lattialle, yritti nousta nousun ja laskun aikana käytävälle hortoilemaan, ja perillä hän meinasi ottaa mukaansa kaiken irti lähtevän, muun muassa pelastautumisohjeet. Nainen tuntui aluksi ihan mukavalta, kun hän osti peltirasiallisen mausteisia cashewpähkinöitä ja tarjosi niitä meillekin. Jutellakin hän yritti, mutta yhteistä kieltä ei oikein tuntunut löytyvän, sillä en saanut hänen englannistaan mitään selvää.

Kun rupesin lukemaan sanomalehteä, nainen päätti näyttää, että kyllä häneltäkin kielitaitoa löytyy. Hän rupesi lukemaan sanomalehteäni - ääneen. Nainen luki kovaäänisesti ja erittäin vahvalla intialaisella aksentilla artikkelista aina muutaman lauseen kerrallaan, minkä jälkeen hän pysäytti ja katsoi minua kysyvästi ikään kuin varmistaakseen, menikö oikein. Correct, correct, minä toistelin ja toivoin, että myönteinen palaute kannustaisi naista lopettamaan. Mutta nainen vain jatkoi lukuharjoituksiaan painottaen äänteitä niin voimallisesti, että hänen suustaan lensi sylkeä käsivarrelleni. Minä olin aluksi tirskunut erikoiselle vierustoverilleni, mutta kun ympärillä olevat matkustajat alkoivat mulkoilla meitä paheksuvasti, hymyni alkoi hyytyä. Correct, correct, minä toistelin kuin paikalleen jumittunut äänilevy. Artikkeli oli pitkä kuin mummon hamonen, ja kun nainen vihdoinkin pääsi artikkelin loppuun, minä taittelin sanomalehden kiireesti kasaan ja ojensin sen naiselle: tässä sinulle luettavaa; saat sen ihan omaksi!

Ukkeli-parka sai jostakin hirveän flunssapöpön, ja nyt odottelen jännityksellä, tuleeko flunssa minullekin. Epäilen kyllä suuresti, sillä olen tainnut saada flunssa-immuniteetin - viimeisimmästä flunssastani on nimittäin kohta kaksi ja puoli vuotta. Polvenikin, joka veti minut pariksi kuukaudeksi sohvan pohjalle, on jo sen verran hyvässä kunnossa, että se kestää edes jonkinlaista liikuntaa. Kävin lääkärillä täällä Suomessakin, ja lääkäri kallistui samalle linjalle kuin intialainenkin, että polvea tosiaankin vaivaa kondromalasia eli polviruston pehmentymä. Jos saisin elää uudestaan tuon lokakuun lopun, jolloin panin polveni lyhyen ajan sisällä ihan äärimmäiselle koetukselle (kaksi yhdeksän tunnin ajosessiota Intian arvaamattomilla teillä sekä pari lyhyempää automatkaa, kahden makuuhuoneen maalausoperaatio pohjatöineen (kiipeilyä tikkailla ylös ja alas!), ja näiden päälle vielä normaalit juoksulenkit, aerobicit ja muut hullutukset), niin ilomielin kääntäisin kelloa taaksepäin ja eläisin vähän säädyllisemmin. Kenties tätä polvivammaa ei olisi koskaan edes tullut, jos en olisi rasittanut polveani niin paljon. 

En tiedä, tuleeko polveni koskaan täysin paranemaan, vai pitääkö minun tasapainoilla tämän ongelman kanssa koko loppuelämäni. Elämänmuutos harmittaa, sillä olin aiemmin aktiivinen liikkuja, ja vieläpä hyvin suorituskeskeinen sellainen. Vaikka tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että pystyn taas istumaan, kävelemään, elämään suhteellisen normaalia arkielämää ja harrastamaan kevyehköä liikuntaakin, siltikin pieni ääni kuiskuttelee korvaani, että olet ihan surkimus, kun et pysty tekemään mitään rankempaa. Olen yrittänyt etsiä tästä elämänmuutoksesta - joka jää toivottavasti tilapäiseksi! - myönteisiä puoliakin, mutta en ole oikein onnistunut. Mitä myönteistä on siinä, ettei pysty tekemään sitä, mitä haluaisi? Tiedän kyllä, että on aivan idioottimaista valittaa näin mitättömästä asiasta, kun maailmassa on ihmisiä, jotka istuvat esimerkiksi pyörätuolissa eivätkä pääse koskaan omille jaloilleen. Kunpa olisin vähän viisaampi ja tyytyväisempi, enkä tällainen tyhjästä valittava paukapää.