Saria ostamassa

Eilen oli jännittävä päivä: kävimme ostamassa minulle elämäni ensimmäisen sarin! On minulla kyllä ennestäänkin muutama sari, jotka olen saanut lahjaksi suvun naisilta, mutta en ole koskaan edes ajatellut käyttäväni niitä, koska en pidä niistä, en värien enkä materiaalin puolesta. En ole muutenkaan halunnut aiemmin käyttää saria, koska olen liittänyt sarin niin vahvasti intialaisiin ja intialaisuuteen. Onneksi minulta ei ole kukaan koskaan vaatinutkaan, että minun pitäisi käyttää intialaisia vaatteita, vaan olen saanut aina pukeutua oman mieleni mukaan. Ukkeli on (kaikessa suorasukaisuudessaan!) ollut jopa sitä mieltä, että sari ei edes sopisi minulle, koska olen niin muodoton. Sarit on tehty intialaisille naisille, joilla niitä muotoja on!

On muuten ihmeellinen myytti, että intialaiset naiset olisivat pieniä ja siroja. Toki täältä sellaisiakin löytyy, mutta hyvin monilla intialaisilla naisilla on taka- ja etupuolta, ja he ovat usein myös varsin reiteviä. Ylipainoisiakin täällä on niin paljon, että ette uskokaan, ja kun suomalaisilla ylipaino kertyy usein keskivartaloon, täällä se kertyy usein juuri lantioon ja reisiin (luin tämän yhdestä paikallisesta lehdestä). Olen kyllä ukkelin kanssa samaa mieltä siitä, että sari näyttää paremmalta muodokkaamman naisen päällä kuin suoran pötkylän.

Ukkeli on muuten sitäkin mieltä, että ulkomaalaiset, jotka käyttävät intialaisia vaatteita, näyttävät naurettavilta. Onhan se totta, että intialaiset vaatteet ehkä sopivat intialaisten ruumiinrakenteeseen ja ihonväriin paremmin kuin ulkomaalaisten, mutta ei asia minusta siltikään ihan noin yksiselitteinen ole. Ehkä ukkelin mielipiteen taustalla on se ajatus, että vaatteet pitää osata kantaa: jos ulkomaalainen ei ole tottunut käyttämään saria (tai muita intialaisia vaatteita), tottumattomuus varmaan jotenkin huokuu hänestä ja ilmenee sivustakatsojalle vaatteen sopimattomuutena.

Ukkelin kaikkitietävistä mielipiteistä huolimatta minusta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että olisi kiva omaksi huvikseni kokeilla, millaista on olla pukeutunut sariin. Nyt siihen ilmeni sopiva tilaisuuskin, kun kahden viikon päästä on tiedossa yhdet häät. Piti siis lähteä ostamaan sari.

Anoppi oli heti valmis lähtemään sari-ostoksille, mutta tarvitsin mukaani myös ukkelin, jolla on huomattavasti parempi värisilmä kuin minulla, joten hän osaisi sanoa, mikä minulle sopii. Itse olen värien kanssa ihan toivoton, enkä osaa yhtään hahmottaa, mikä minulle sopii ja mikä ei. Vaatekaapissani onkin vähän kaiken värisiä vaatteita. Ukkelin mielestä vaaleuteeni sopisi tumma sari, ja tummaa olin itsekin ajatellut. Jos kietoutuisin vaaleanpunaiseen sariin, näyttäisin varmaan ihan porsaalta! (Vertaus on kyllä vähän huono, koska täällä taitavat porsaatkin olla tummia!) Minulla oli sarin suhteen vain kolme toivetta: kankaan pitäisi olla laskeutuvaa eikä tönköttävää (kaikki sukulaisilta saamani sarit ovat tönkkö-sareja), sarin pitäisi olla suhteellisen yksinkertainen ja - ennen kaikkea - sen pitäisi olla sellainen, josta itse pidän. Jos en löytäisi mieleistäni saria, en ostaisi saria ollenkaan! On kuitenkin niin suuri kynnys laittaa päälleen täysin vieras vaatekappale, että olisi kiva, jos se tuntuisi edes jollakin tavalla omalta.  

Ennen lähtöämme anoppi esitteli omia sarejaan, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisen sarin haluaisin. Omat vaatimukseni sarin suhteen tuntuivat romuttuvan jo tässä vaiheessa. Selvisi nimittäin, että laskeutuvat ja ohuet, vartalon muotoja noudattelevat, sarit eivät olleet juhlallisia eivätkä siksi sopivia häihin. Yksinkertaisuuskaan ei sopinut juhlasareihin vaan arkikäyttöön. Anoppi rupesi lataamaan eteeni raskaita kirjailtuja sareja, jotka olivat hänen mielestään häihin sopivia, ja minuun iski epätoivo. Meillä menisi kaupoissa varmaan koko päivä, kun emme ikinä pääsisi asiasta yhteisymmärrykseen! En löytänyt anopin sareista yhtään, joka olisi miellyttänyt minua, joten jätimme asian hautumaan ja lähdimme kauppaan.

Anopilla oli suunnitelmissa käydä kolmessa eri kaupassa, jotta saisimme jonkinlaisen käsityksen kauppojen valikoimista, ja minä voisin sitten valita mieleiseni. Ukkeli ei ymmärtänyt anopin suunnitelmaa alkuunkaan: miksi ihmeessä pitäisi käydä kolmessa kaupassa, kun yksikin riittäisi?

Suuntasimme ensimmäiseksi Kalanikethan Wedding Mall -kauppaan, ja minun teki mieli kääntyä jo heti ovelta takaisin. Kauppa oli todella pelottava: siellä oli sari-kankaita, salwar-asuja, mitä-lienee-intialaisia-kankaita, koruja ja muuta sälää kolmessa kerroksessa. Heti ovella kimppuumme hyökkäsi mies, joka kysyi, mitä olimme etsimässä. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän tähän vastausta, kunnes anoppi sanoi, että haluaisimme katsella Banarasi-sareja. Ne löytyisivät kuulemma toisesta kerroksesta, ja toinen mies lähti näyttämään meille, mistä kyseiset sarit löytyisivät.

Olin yrittänyt etukäteen hieman perehtyä sareihin netissä, mutta oli luovuttanut aika pian, kun olin tajunnut, miten paljon erilaisia sareja oli olemassa. Sen kuitenkin tiesin, että sari on ompelematon kangaskaistale, jonka pituus on tavallisesti viidestä yhdeksään jaardiin (4,5 - 8 metriä). Sari näyttäisi muuten koko matkalta samalta, mutta sen toisessa päässä olisi koristeellinen osuus, pallu, joka heitettäisiin olkapäälle ja joka olisi sarin näkyvin osa. Sarin kanssa käytettäisiin tyköistuvaa paitaa, cholia, ja sarin alle laitettaisiin alushame. Sareja nimitetään sen mukaan, missä päin Intiaa ne on valmistettu, ja esimerkiksi Banarasi-sarit on tehty Varanasissa, Mysoren silkkisarit Mysoressa ja Kancipuramin sarit Kancipuramissa.

Meidät vietiin kakkoskerroksen toiselle laidalle, jossa meidät istutettiin pitkän myyntipöydän eteen.

Myyntipöytä oli koko seinän mittainen, ja sarejakin oli hyllyissä koko seinän mitalla. Olen ennenkin käynyt tämäntyyppisissä kaupoissa, joissa asiakas istutetaan pöydän ääreen ja myyjä heittelee pöydälle asiakkaan toiveiden mukaisia tuotteita, ja normaalisti koen tämäntyyppisen shoppailun vaikeana, varsinkin, jos minulla ei ole hajuakaan, mitä haluaisin. Minun pitää päästä itse tutkimaan ja hipelöimään vaatteita! Tässä tapauksessa tosin valikoima oli niin valtava ja minä itse olin niin ulalla, että en kyllä olisi ikinä löytänyt hyllyistä mitään sopivaa. Sitäkin olen aina ihmetellyt, miksi täällä kaikki myyjät ovat aina lähes poikkeuksetta miehiä. Eivätkö naiset ymmärtäisi naisten toiveita paljon paremmin kuin ukot?

Eteemme rupesi tulemaan sareja, ja kesti hetken ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, mitä haimme. Ne, joista pidin ja joita saattaisin ajatella voivani käyttää, laitettiin sivuun, jotta voisin sovittaa niitä. En ymmärtänyt, miten sareja voisi sovittaa; eikö siihen menisi hirveästi aikaa, jos rupeaisi kääriytymään niin pitkään kankaaseen? Tarvitsiko saria edes sovittaa; eikö kankaan voisi vain heittää olkapäälle, jotta näkisi, miltä se suurin piirtein näyttää?

Lopulta pinossa oli kymmenisen sovitettavaa saria, joista karsimme vielä viisi pois. Oli sovituksen aika, ja etsin katseellani sovituskoppia. Paikalle ilmaantui kuitenkin naismyyjä, joka komensi minut seisomaan siihen myyntipöydän viereeen, ja hän alkoi kursia saria varsin näppärästi kasaan, kunnes se oli edessäni niin kuin sari puettunakin olisi. Oli mielenkiintoista huomata, miten erilaiselta kankaat näyttivät nyt, kun ne oli mallattu minulle "päälle". Yksikin sari, joka ei ollut ollut suosikkini, näyttikin oikeastaan ihan kivalta.

Kaksi ensimmäistä sovittamaani saria eivät oikein miellyttäneet minua, joten ne laitettiin sivuun odottamaan. Sovitin kolmatta - ja ihastuin siihen heti! Sari oli suhteelliseen yksinkertainen, mutta tyylikkään värinen ja jotenkin minun oloiseni. Siinä ei ollut mitään kirjailuja (en pidä niistä), ja kangaskin oli suhteellisen kevyt, vaikka se ei ihan laskeutuva ollutkaan. Hämmästyttävintä oli se, että ukkeli sanoi heti sarin nähdessään, että tuo on hyvä - ja sitä mieltä oli anoppikin! Voiko olla totta, että olimme kaikki samaa mieltä?!

Otimme siis sen sarin, josta me kaikki pidimme, ja ukkeli halusi ostaa vielä toisenkin, josta hän oli erityisesti pitänyt. Minustakin se sari oli ollut ihan kiva, vaikkakin vähän liian kuvioitu minun makuuni, mutta ehkä sillekin joskus vielä tulisi käyttöä. Anoppi toimi maksumiehenä ja muisti mainita vielä autonkuljettajallekin, että "yhtä saria lähdettiin ostamaan, mutta kaksi otettiin".

Seuraavaksi sarit piti viedä ompelijalle, joka ompelisi puseron. Paitaan tarkoitettu kangasosa on liitetty sariin, ja se leikataan sarista irti. Kalanikethanissakin olisi voinut ompeluttaa puseron, mutta anopilla on joku luottoräätäli, jonka luona käyvät käly ja kaikki muutkin aina, kun he tulevat Amerikasta käymään. Kalanikethanissa ompelujälki ei kuulemma olisi laadukasta, joten oli hyvä mennä sellaiselle räätälille, joka on hyväksi havaittu.

Räätäli näytti ulkoapäin hyvin vaatimattomalta.

Ovensuussa oli kirjoituspöytä, jonka ääressä istui kännykkään puhuva nainen. Anoppi oli kertonut minulle, että tämä räätäli on erittäin kysytty, ja kun he olivat viimeksi tulleet kälyn kanssa tekemään tilausta, he olivat joutuneet odottamaan vuoroaan kaksi tuntia! Liike on auki vain kolme tuntia päivässä, yhdestätoista kahteen, kun kysyntää on niin paljon. Nyt paikalla ei ollut onneksi ketään muuta, ja pääsimme naisen pakeille heti, kun hän oli lopettanut puhelunsa. Puseroni piti valmistua viikossa, ja minua epäilytti, mahtaisiko toimitus onnistua niin lyhyellä varoitusajalla, mutta anoppi oli sitä mieltä, että kyllä se onnistuisi. Naisen kännykkä pirisi jatkuvasti, eikä tilauksen teosta meinannut tulla mitään, kun hän puhui koko ajan puhelimeen.

Kun nainen kuuli, että puseron pitäisi olla valmis jo viikon päästä, hän pyöritteli silmiään mutta rupesi kuitenkin huokaisten selaamaan kalenteriaan. Minä silmäilin sillä aikaa ompelimoa, ja totesin paikan olevan melkoinen kaaos.

Kankaita tursusi joka puolelta - niitä oli lattialla pusseissa, hyllyillä ja pöydillä. Miten kukaan edes löytää tällaisesta kaaoksesta mitään? Liikkeen perällä oli pari työpöytää, joista toisen ääressä istui mies ompelemassa. 

Lopulta nainen tarjosi meille puseron noutopäiväksi joulukuun 27:ttä, eikä meidän auttanut kuin suostua. Se tarkoitti samalla myös sitä, että emme lähtisi matkaan ennen sitä, koska pusero piti tietysti saada mukaan. Toisen sarin pusero valmistuisi myöhemmin, ja vain tämä kiireellisempi ommeltaisiin nyt.

Sitten ruvettiin hahmottelemaan puseron mallia: Miten pitkä puserosta tehtäisiin, miten pitkät hihojen tulisi olla ja miten avonainen se olisi selästä. Tulisiko kirjailuja ja jos tulisi, niin kuinka paljon, ja tulisiko selkäpuolelle nauhat. Nainen hahmotteli puseron mallia kalenteriinsa, jossa näytti olevan kaikkien muidenkin asiakkaiden tilaushahmotelmat, samalla kun mittoja ottamaan tullut mies huuteli naiselle mittojani.

Minulle jäi hieman epäselväksi, millainen pusero sieltä on minulle tulossa, mutta eipä sillä niin suurta väliä ole - kunhan vain jonkinlainen on. Sarini laitettiin pussiin ja jätettiin liikkeeseen, vaikka minua huolestutti kyllä suuresti, katoaisivatko sarini siihen sekamelskaan ja oliko nainen ymmärtänyt nyt varmasti, kumman sarin paita piti ommella ensin.

En ottanut sarista kuvaa, vaan näette sen vasta sitten, kun se on minun päälläni häissä. Ukkelikin voi sitten ihan omin silmin todeta, kuinka typerältä ulkomaalainen muodoton lätyskä näyttää sari päällään.