Kultaa se on, mikä kimaltaa

Lähden kultakauppoihin aina erittäin pitkin hampain, sillä en piittaa kullasta tuon taivaallista. Aina välillä anoppi kuitenkin keksii, että minulle on ostettava kaulakoru tai korvakorut, ja kun en enää jaksa taistella vastaan, annan periksi ja lähden hänen mukaansa. Kovin monta kertaa anoppi ei ole minua mukaansa saanut, mutta muutaman kerran kuitenkin. Minusta on järjetöntä laittaa rahaa sellaisen ihmisen koruihin, joka ei osaa arvostaa niitä tai edes käytä niitä. Yritänkin aina valita koruista sen kaikkein pienimmän ja halvimman, mikä on täällä kyllä hirveän vaikeaa, kun eihän täällä mitään pieniä koruja ole (kuka sellaisia edes haluaa?). Ostakoon anoppi isompia koruja tyttärelleen tai toiselle miniälleen, joka kulkee välillä rekisterikilven kokoinen kultalätty kaulassaan.

Hienoimmat kultaliikkeet ovat monikerroksisia ylellisiä kauppoja. Salia reunustavat lasipöydät, jonka suojissa ovat pienemmät korut ja jonka eteen asiakkaat istutetaan. Suuremmat korut, kuten käsivarsikorut, tiarat, kultaiset "vyöt" ja paksuimmat kaulaketju-korvakorusetit ovat lasivitriineissä lukkojen takana. Liikkeen perällä on holvi, jonka edessä seisoo vartija, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä holvissa mahtaa olla. Lisää koruja varmaan - tai työntekijöiden ruokailutila.

Asiakas istutetaan lasipöydän eteen, ja hänen eteensä pöydälle levitetään valkoisella nahkalla päällystetty alusta tai musta kangas, jota vasten kulta kimaltelee kauniisti. Asiakkaan eteen asetellaan peili, ja hänelle tuodaan virvoitusjuomaa ja usein myös pientä purtavaa, jotta ostotapahtuma olisi mahdollisimman miellyttävä (koska sehän tulee kestämään). Eteen aletaan kantaa mustia arvokkaan näköisiä laatikoita, joista myyjä alkaa vetää esiin hyllyjä, ja valinta voi alkaa.

Pienemmissä kaupoissa toiminta ei ole ihan noin yksilöllistä, varsinkaan ruuhka-aikaan - ja kultakaupoissa on ruuhka-aika aina! Meni kultakauppaan mihin aikaan tahansa, siellä on aina tungosta. Intialaiset rakastavat kultaansa, ja kauppoihin riittää väkeä aina.

En ole aiemmin uskaltanut ottaa kultakaupoissa kuvia, kun olen ollut ihan varma, että joku syöksyy kieltämään kuvaamisen, ennen kuin ehdin päivää sanoa. Nyt kaivoin kuitenkin kameran yhdessä vaatimattomammassa kaupassa esiin ja päätin katsoa, mitä tapahtuisi. Yritin olla kovasti turistin näköinen ja ottaa ihan muina miehinä muutaman kuvan, ja taisin onnistua siinä aika hyvin, kun ei kukaan tullut sanomaan mitään.

Tiaroita.

Kaulakoruja.

Uskoisitteko, että nämäkin ovat kaulakoruja? Vaatimattomia, vai mitä?

Tunsin aluksi oloni kultakauppojen kimalluksen keskellä kovin nuhjuiseksi, kun minulla oli päällä aina jokin vanha rätti ja korvissa muutaman euron killuttimet, jotka olin nekin muistanut vasta viime hetkellä laittaa korviin. Asiakaskuntaa nyt tarkemmin katseltuani olen tullut siihen tulokseen, että eivät intialaiset itsekään laittaudu viimeisen päälle kultakauppaan mennessään. Heillä on päällään tavalliset arkisarit eikä mitään juhlasareja, ja korujakin on (intialaisittain) maltillisesti. 

Intialaisten himo kultaa kohtaan on ollut minulle aina mysteeri, mutta nyt päätin hieman tutkia asiaa - pakkohan siihen on jokin syy olla. Sen olin jo tiennytkin, että kulta on osoitus perheen varallisuudesta, varsinkin häissä. Katsoin yhden erittäin mielenkiintoisen videonpätkän intialaisten kultamieltymyksestä, ja siinä kaksi hääsuunnittelijaa totesivat morsiamen päällä olevan kullan määrän olevan suorassa suhteessa perheen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Kulta on niin keskeinen osa häitä, että ilman sitä ei voi häitä juhlia. "Morsian voi olla valmis, sulhanen voi olla valmis, juhlapaikka voi olla valmis ja ruoka voi olla valmis, mutta jos ei ole kultaa, ei ole häitäkään!"

Kullitettu morsian.

Toisessa videossa todettiin intialaisten olevan uteliaita. Kaulassa roikkuva kulta on sama kuin kaulassa roikkuva tiliote. Toisten ei tarvitse kysellä tuloja, kun varallisuus näkyy jo kaulasta.

Varallisuus on kullassa näppärässä muodossa. Kun amerikkalaisten unelma on omistaa talo, intialaisten unelma on omistaa kultaa. Talojen ja muun omaisuuden arvo voi romahtaa, mutta kullan arvo on ja pysyy. Kultaa ei Intiassa nähdä kuluna vaan sijoituksena: kultaan laitettu raha ei ole itseltä pois, vaan se menee ikään kuin omalle säästötilille.

Katselin kultakaupassa yhtä miestä, joka oli ostostensa loppusuoralla. Hänellä oli lasipöydällä samettialustan päällä korvakorut ja samaa sarjaa oleva kaulaketju, ja vieressä oli kaksi tulostettua kuittia, joista toisen alalaitaan oli kirjoitettu käsin ostosten yhteissumma. Minun piti tietenkin uteliaana kurkkia ja laskea, kuinka paljon herra joutui ostoksistaan pulittamaan: reilut 700 000 rupiaa eli hieman alle 10 000 euroa. Minulle tuo ei olisi kyllä mikään säästö vaan ihan kauhean iso kulu - ja tuo summa on vielä hyvin pieni esimerkiksi hääkoruihin verrattuna! 

Kultaa sanotaan Intiassa myös päälle puettavaksi varallisuudeksi. Köyhimmillä ihmisillä ei välttämättä ole edes asuntoa, mutta heidänkin pitää hankkia mahdollisuuksiensa mukaan kultaa. Ihmisillä, joilla ei ole pysyvää asuinpaikkaa, omaisuus on oltava koko ajan mukana, ja onko näppärämpää muotoa kuljettaa omaisuus kuin koru? Sellaisille taas, jotka ovat hankkineet varansa epämääräisin keinoin, kulta on oiva keino päästä likaisesta rahasta eroon. Intiassa käytetään käteistä muutenkin yhä todella paljon, joten kukaan ei ihmettele, jos kultakaupassa maksaa monen sentin paksuisella setelinivaskalla.

Kaiken muun lisäksi kulta on tietysti myös koriste, joka näyttää hyvältä tummaa ihoa vasten. Kultaa ei todellakaan pidetä turhamaisuuden osoituksena, vaan (ensimmäisestä videosta lainatuin sanoin): "Kulta on juurtunut niin syvälle intialaisuuteen, että sen suosiota ei pysty järkisyin perustelemaan. Kulta on osa elämää ja osa perhettä. Perhe on epätäydellinen ilman kultaa. Kulta on se, joka Intiassa hoitaa puhumisen. Jos sinulla ei ole ylläsi kultaa, et lähetä muille oikeanlaista viestiä. Jos omistat kultaa, esittele sitä, ylpeile sillä - käytä sitä!"