Kielipuolen päiväkirja

Telugu on Andhra Pradeshin osavaltion pääkieli, jota puhuu äidinkielenään noin 76 miljoonaa ihmistä, mikä tekee telugusta Intian kolmanneksi puhutuimman kielen. Telugu kuuluu dravidakieliin, joita puhutaan lähinnä maan eteläosassa (kartassa sinisellä). Indoarjalaisia kieliä (kartassa vihreällä), joihin kuuluu muun muassa hindi, puhutaan maan pohjoisosassa.

Piti lisätä karttaan Hyderabad... se on tuo valkoinen täplä, vaikka ei se kyllä noin iso ole. :-)
(Kuva: Wikipedia.)

Minä en ollut viisitoista vuotta sitten kuullutkaan mokomasta kielestä. Vasta kun elämääni ilmestyi telugua puhuva ukkeli, tulin tietämään, että sellainenkin kieli on olemassa. Koska olen kiinnostunut kielistä muutenkin, kiinnostuin telugusta ja ajattelin, että olisi kiva osata sitä. Niin paljon en siitä kuitenkaan kiinnostunut, että olisin jaksanut ruveta opiskelemaan sitä. Vasta kun kävin ensimmäisen kerran Intiassa ja ukkelin kotona (yli kuuden vuoden seurustelun jälkeen... onnistuin välttelemään Intiassa käymistä niin pitkään ), minulle konkretisoitui se, kuinka tärkeää minun olisi osata telugua. Monet ukkelin sukulaiset (muun muassa anoppi) eivät osaa englantia, joten ilman telugun taitoa keskustelu jäi yritys-arvaus-elekieli -tasolle. Tunsin oloni myös hyvin ulkopuoliseksi, kun en ymmärtänyt, mitä muut puhuivat, enkä voinut itse osallistua keskusteluun. Päätin ruveta opiskelemaan telugua ihan tosissani.

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oppimateriaali oli Suomessa todella vähissä, ja löysin Helsingin yliopistosta vain yhden oppikirjan, joka sekin oli vanha ja hyvin suppea. Yliopiston sanakirjat ja kieliopit olivat nekin vanhoja, ja niiden kieli oli aivan erilaista kuin nykypäivän moderni telugu. Yritin Intian-matkoillani löytää parempia oppikirjoja, mutta koska liikuin tuolloin lähinnä Nelloressa ja Chennaissa, kunnon kirjoja ei oikein löytynyt. Kaiken lisäksi Suomessa motivaatio aina katosi, kun telugulle ei ollut siellä edes mitään käyttöä. (Ukkelin kanssa en jaksanut telugua puhua, koska minun pitää saada asiani sanotuksi nopeasti, enkä jaksa haeskella sanoja kovin pitkään. Kun toinen ymmärtää muutakin kuin telugua, tulee helposti turvauduttua siihen kieleen, jolla saa asiansa nopeimmin ilmaistua.) Opiskelin kuitenkin löytämäni kirjan melkein loppuun, mutta siihen se sitten jäikin.

Yksi suurimmista ongelmistani on ollut alusta alkaen se, että en oikein ole tiennyt, miten telugua pitäisi opiskella. Telugua ei kirjoiteta latinalaisin aakkosin vaan aakkosilla, jotka ovat kehittyneet brahmi-kirjoitusjärjestelmästä. Telugun kirjoitusjärjestelmä perustuu tavuihin eikä yksittäisiin kirjaimiin, kuten esimerkiksi suomi, ja se kuuluu ns. abugida-aakkostoihin: konsonantit ovat aakkoston perusmerkkejä, ja tavut muodostetaan niin, että konsonantteihin lisätään eri vokaaleja edustavia merkkejä.

Kuva: Omniglot.

Kuvassa ylhäällä vasemmalla on perustavu 'ka'. Lisäämällä erilaisia kiekuroita (merkitty kuvaan punaisella) saadaan aikaiseksi 'kaa', 'ki', 'kii', 'ku', 'kuu' jne.

Blogini nimi kirjoitettaisiin esimerkiksi näin:  

Halusin oppia telugun täydellisesti - lukemaan, kirjoittamaan, puhumaan ja kuuntelemaan - mutta tehtävä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Oppimista vaikeutti vielä se, että käyttämäni oppikirja oli translitteroitu kokonaan latinalaisille aakkosille, joten saatoin opetella kyseisestä kirjasta vain kielioppia ja sanastoa, mutta en telugun koukeroilla kirjoittamista ja lukemista, koska teluguaakkosia ei kirjassa ollut. Kirjoittamisen ja lukemisen oppi piti hakea muualta, mikä sai telugun opiskelun tuntumaan oikealta sillisalaatilta ja koko kielen maailman vaikeimmalta kieleltä oppia.

Näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna voisi ajatella kaikkien Intian kielten olevan yhtä vaikeita tai helppoja oppia. Itse koin telugun kuitenkin paljon vaikeampana kuin esimerkiksi hindin, jota olin opiskellut kymmenen opintoviikon verran. En tiedä, onko telugu todellakin hindiä vaikeampi oppia, vai onko se vain tuntunut minusta jostakin syystä siltä. Yksi mahdollinen syy löytyy varmaankin oppimisympäristöstä: opiskelin hindiä luennoilla, ja siellä asiat jäävät varmasti helpommin päähän kuin yksin puurtaessa, ja palautekin tulee välittömästi. Telugun opiskelussa ei kuitenkaan ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin yksin opiskelu, kun telugua ei ole opetettu missään.

Nyt on pakko hieman poiketa asiasta ja kertoa hindin opettajasta. Meidän opettajanamme oli vieraileva professori Intiasta, ja hänen opetusmetodinsa olivat joskus aika hupaisat. Aivan ensimmäisellä tunnilla, kun olimme vasta ruvenneet tutustumaan hindin aakkosiin, opettajalla oli tunnin päätteeksi pieni yllätys: "Nyt tulee sanelu. Minä sanelen hindin sanoja, ja te kirjoitatte ne paperille." Voin kertoa, että paperille ei ilmestynyt paljon mitään. On se kyllä kumma, jos oppilaat eivät muista kaikkia hindin aakkosia ulkoa, osaa kirjoittaa niitä ja tunnista eri äänteitä puheesta, kun aikaa oppimiseen oli kuitenkin ollut ruhtinaalliset puolitoista tuntia! Sanelu näytti olevan opettajan tavaramerkki muutenkin, sillä lähes joka tunnin päätteeksi oli sanelu. En tiedä, kertooko hänen tyylinsä intialaisista opetusmetodeista laajemminkin.

Todellisen kimmokkeen telugun opiskeluun sain vasta vuonna 2009, kun tulimme Intiaan ensimmäisen kerran pidemmäksi aikaa. Minusta tuntui, että jos en osaisi kieltä, pysyisin aina ulkopuolisena, ulkomaalaisena, enkä koskaan pääsisi kulttuuriin kunnolla sisälle. En edelleenkään löytänyt hyvää oppikirjaa, joten kävin läpi omistamani telugun kieliopin (Krishnamurti and Gwynn: A Grammar of Modern Telugu), ja yritin kääntää telugunkielisistä lehdistä artikkeleita. Kääntäminen oli erittäin turhauttavaa, koska siihen tuntui kuluvan suhteettoman paljon aikaa, enkä tuntunut oppivan sen avulla mitään. En tajunnut ihmisten puheesta paljonkaan, vaikka hallitsinkin kielen teoriapuolen suhteellisen hyvin, enkä itse varsinkaan saanut suustani ulos mitään yksinkertaisia peruslauseita monimutkaisempaa.

Minua neuvottiin hankkimaan muun muassa kotiapulainen, jotta minulla olisi jatkuvasti telugunkielinen keskustelukumppani ja jotta oppisin kielen nopeasti. Koska olen (itseni ollessa kyseessä) niin jyrkästi kotiapulaisen hankkimista vastaan (siitä lisää myöhemmin), ukkeli ehdotti, että jos en kerran halua kotiapulaista meille siivoamaan, voisimme palkata apulaisen vain minulle seuraneidiksi. "Keittelisitte teetä ja juttelisitte." Luulen, että tällaiseen työpaikkaan, jossa vain juodaan teetä ja istutaan juttelemassa, saattaisi olla aikamoinen tunku.

Minua neuvottiin myös katsomaan televisiota, koska televisiosta kieli kuulemma tarttuisi. Kokeilin kyllä, mutta turhauduin entistä pahemmin, koska minulta tuntui menevän kaikki ohi. Ihmiset puhuvat täällä televisiossa niin nopeasti, että jos jää hetkeksi miettimään yhtä tuntematonta sanaa, ohi ehtii vilahtaa kymmenen lausetta. Olen muutenkin kielenopiskelussa niin kirjaorientoitunut ihminen, että tarvitsen ainakin tuekseni oppikirjan, kieliopin ja sanakirjan.

Lopulta, pitkän etsimisen jälkeen, löysin kirjan nimeltä Conversational Telugu, A Micro-Wave Approach, jonka hieman pitkin hampain ostin. Sekään kun ei ollut minusta mikään täydellinen, koska siinäkään ei ollut teluguaakkosia. Kirja vaikutti kuitenkin siinä mielessä hyvältä, että se näytti olevan aika lailla sellaista puhekieltä, jota ihmiset täällä käyttävät. Monien muiden oppikirjojen ongelma kun on se, että niissä opetetaan kirjakielistä telugua, joka on hyvin erilaista kuin puhekieli. Tuntuu ajan haaskaukselta ja tyhmältäkin opiskella sellaista kieltä, jota kukaan ei kuitenkaan todellisuudessa puhu.

Sain tästä kirjasta ajatuksen, joka oli oikeastaan käännekohta opiskelussani: mitä jos unohtaisin kokonaan kirjoittamisen ja lukemisen opiskelun ja keskittyisin vain kuullun ymmärtämiseen ja puheen tuottamiseen? Keskustelutaitoahan minä päivittäisessä elämässäni eniten tarvitsin; en sitä, että osaan lukea sujuvasti telugunkielistä sanomalehteä. Kun annoin itselleni luvan keskittyä vain yhteen kielen osa-alueeseen, kielen opiskelukin helpottui huomattavasti.

Opiskeltu on!

Olen kohdannut telugun opiskelussa sellaisia ongelmia, joihin en ole minkään muun kielen kanssa törmännyt. Yksi suurimmista ongelmista on ollut se, miten Intian hierarkkinen yhteiskunta heijastuu kieleen. Ei riitä, että tietää, milloin ihmisiä pitää teititellä ja milloin sinutella, vaan pitää tietää myös, millaista kohteliaisuuden tasoa vaaditaan viitattaessa kolmanteen persoonaan. Telugussa on olemassa hän-pronominista neljä eri kohteliaisuuden astetta, naispuolisille ja miespuolisille omansa.

Kun suomessa sanotaan 'hän', telugussa täyty valita yksi seuraavista:

Suluissa olevia muotoja käytetään silloin, kun viitattava henkilö on fyysisesti puhujaa lähellä, joten vaihtoehtoja on periaatteessa 16.

Koska olen tottunut siihen, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, minun on ollut erittäin vaikea tehdä eroa ihmisten välille ja oppia tunnistamaan, mikä on ratkaisevin tekijä pronominin valinnassa - onko se toisen henkilön ikä, arvoasema, hänen suhteensa kuulijaan vai hänen suhteensa minuun. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen jotenkin löytänyt sopivat muodot, mutta olen vieläkin monesti epävarma pronominin valinnassa, ja mieluusti kierrän koko pronominin käytön jotenkin. Etunimen käyttö on täällä suhteellisen harvinaista, ja etunimiä käytetään vain itsensä ikäisistä ihmisistä puhuttaessa tai heitä puhuteltaessa. En voisi esimerkiksi missään nimessä puhutella anoppia tai appiukkoa heidän etunimillään, vaan heitä pitää kutsua anoppina, atta, ja appiukkona, maama, tai sitten englantilaisittain auntie ja uncle. Ei ole ollut helppoa tämänkään tavan omaksuminen, kun on tottunut kutsumaan kaikkia etunimillä! Minusta on muutenkin hirveän vaikea täditellä ja seditellä sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole minulle oikeasti tätejä tai setiä. Monesti onkin tuntunut siltä, että ennen kielen opiskelua pitäisi käydä jonkinlainen intialaisen yhteiskuntahierarkian peruskurssi, jotta osaisi käyttää kieltä oikein.

Toinen suuri vaikeus ovat olleet telugun oudot äänteet, jotka eivät ole minulle muista kielistä tuttuja. (Hindissä on toki samankaltaisia äänteitä, mutta hindiä en ole koskaan oikestaan tosielämässä puhunut. Nyt olen kaiken lisäksi unohtanut kielen lähes kokonaan, mikä on todella noloa.) Kaikkein suurinta päänvaivaa ovat tuottaneet retrofleksiset D ja T, jotka lausutaan kuten d ja t sillä erotuksella, että kielen kärkeä taivutetaan taaksepäin. Kuulija yleensä kyllä arvaa, mitä sanaa tarkoitan, vaikka äänne menisi väärinkin, mutta joskus väärä lausuminen voi johtaa noloihin tilanteisiin. Esimerkiksi sana 'gudda' voidaan lausua kahdella tavalla: guDDa tarkoittaa kangasta; gudda persereikää. En vieläkään uskalla yrittää sanoa kyseistä sanaa, koska olen aivan varma, että suustani tulee kankaan sijasta persereikä. Onneksi sanan voi korvata esimerkiksi sanalla baTTa, joka sekin tarkoittaa kangasta (ja sanaa batta ei ole olemassa!).

Tästä päästäänkin näppärästi seuraavaan ongelmaan: sanaston laajuuteen. Minulla on sellainen tunne, että telugun sanasto on hirvittävän laaja useimpiin muihin kieliin verrattuna. Yritin etsiä asialle tieteellisiä todisteitakin, mutta en löytänyt, joten saatan olla väärässäkin. Kielen opiskelun kannalta sanaston laajuus on erittäin turhauttava juttu, koska vaikka kuinka oppisi uusia sanoja, aina tuntuu siltä, että ei osaa yhtään mitään. Juuri kun olen oppinut, että 'sietää, kestää' on teluguksi taTTukonu, joku käyttääkin samassa tarkoituksessa sanaa bharincu, ja sitten kun olen oppinut sen, joku käyttääkin sanaa sahincu... ja niin edelleen. Argh!!

Intian kulttuurin rikkaudesta johtuen kielessä on myös hirveän paljon erilaisia kulttuurisidonnaisia sanoja, joita ei muissa kielissä ole. Ulkomaalaisen pitää siis ensin opetella sanan merkitys, ennen kuin on oikeastaan mitään järkeä opetella sanan ilmiasua. Esimerkiksi pagaTi weeSaalu (eksentrinen pukeutumistapa) sai merkityksen vasta, kun näin tämän:

Telugu on myös siitä erikoinen kieli, että kielessä ei ole varsinaista kiitos-sanaa ollenkaan, mikä johtuu kai siitä, että täällä ei juurikaan kiitellä mistään. Tämä on ollut minulle aivan käsittämättömän vaikea asia omaksua ja ymmärtää, kun olen itse tottunut tunkemaan kiitosta joka väliin. Sanakirja tarjoaa kyllä kiitokseksi sanaa dhanyawaadalu, joka on käsittääkseni sanskriitista peräisin, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän sitä. Telugussakin on yksi lausahdus, mancidi (suoraan suomennettua: 'hyvä on'), jota voi käyttää kiitoksena, mutta kiitos-sanan voi tarvittaessa lainata englannistakin.

Hyvästellessä ei koskaan sanota mitään menemiseen liittyvää, koska 'meneminen' liitetään usein kuolemaan. Menemisen mainitseminen poislähtiessä on siis eräänlainen tabu, ja kylästä lähtiessä hyvästelläänkin sanomalla wastaanu tai wastaamu, ' minä tulen/me tulemme'. Kun en vielä tiennyt tätä käytäntöä ja kun anoppi kävi meillä aikoinaan ensimmäisiä kertoja kylässä ja sanoi lähtiessään wastaamu, minua alkoi kismittää, kun luulin, että anoppi meinaa tulla taas seuraavana päivänä uudestaan.

Jos löytämäni oppikirja oli ensimmäinen käännekohta telugun opiskelussani, toinen käännekohta oli ukkelin ostama nauhoittava digiboksi (vai mikä boksi tuo nyt on). Ohjelmien katselu maistuu ihan toisella tapaa, kun ohjelman voi pysäyttää aina, kun ei ymmärrä jotain sanaa, ja katsoa sanan merkityksen sanakirjasta. Kirjoittelen myös ohjelmissa kuultuja esimerkkilauseita ja uusia sanoja vihkoon ylös, ja tällä tavalla olen oppinut huomattavan paljon. Eniten minua ilahduttaa se, että saan television kautta varmuutta sanojen käyttökonteksteista. Jos vain lukee oppikirjasta asiayhteydestään täysin irrallisia sanoja, niitä ei oikein osaa eikä uskalla käyttää, kun ei tiedä, millaisissa yhteyksissä niitä yleensä käytetään.

Kokkausohjelmista suosikkini on jo pitkään ollut Abhiruchi, jonka emäntänä liehuu sariin pukeutunut nainen ja jossa kokkailee viimeistä piirtoa myöten kokin vermeisiin (mm. muovikäsineisiin!) varustautunut kokki. Kokkiohjelmat olivat minulle alusta lähtien helpointa katsottavaa, koska sanasto on niissä loppujen lopuksi aika rajallinen, ja omasta kiinnostuksestani johtuen aihepiiri on minulle muutenkin aika tuttu.



Minulla oli pitkään hakusessa telugunkielinen saippuasarja, jota voisin katsoa ihan kielenoppimistarkoituksessa. Täällä tulee televisiosta päivittäin hirveä määrä erilaisia puolen tunnin mittaisia sarjoja, joten valinnanvaraa ainakin on. Ongelmaksi muodostui vain se, että kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja enemmän tai vähemmän roskaa: laiskoja miniöitä, ilkeitä anoppeja, kolmiodraamoja, juonittelua, murhia, dramaattista musiikkia, pitkiä ja paljonpuhuvia katseita, vahvoja meikkejä ja raskaita sareja.  

Jaksoin katsella aika pitkään Kodala Kodala Koduku Pellamma -nimistä sarjaa, mutta sitten totesin senkin olevan täyttä sontaa.



Lopulta löysin mieleiseni sarjan, Punarvivahamin, joka kertoo avioparista, joka on mennyt äskettäin naimisiin. Avioliitto on kummallekin toinen (miehen ensimmäinen vaimo on kuollut, mutta minulle on jäänyt epäselväksi, mitä naisen ensimmäiselle miehelle on tapahtunut), ja sarjassa seurataan jännityksellä, syntyykö pariskunnan välille rakkautta vai ei. Sarjassa on tavallista vähemmän ilkeilyä, ja siinä on - tai ainakin toistaiseksi on ollut - vain yksi juonitteleva kotka.

Muutama ilta sitten meillä kävi kylässä yksi tuttavapariskunta, ja rupesimme juttelemaan naisen kanssa telkkariohjelmista. Nainen oli ihan kauhistunut kuultuaan, että katselen telugusaippuoita. "Älä niitä katso; ne ovat ihan hirveitä!", hän kiljaisi. Minä puolustelin, että kyllä sarja nimeltä Punarvivaham on minusta ihan hyvä, jolloin nainen totesi, että se onkin hindisarja, joka on dubattu teluguksi!

Minulla on telugussa vielä ihan hirveästi oppimista, mutta onneksi pärjään jo ihan suhteellisen hyvin. Se minua vain hämmästyttää, miten nopeasti puhe- ja kuunteluvalmius katoavat: jos en harjoita telugua pariin päivään mitenkään, valmius katoaa heti, ja joudun taas hakemaan sanoja hirveästi. Odottelenkin vielä sitä kolmatta käännekohtaa, että kieli menisi niin syvälle tajuntaan, että se kanssa pysyisi siellä!

Tiesittekö muuten, että tekin osaatte aika monta sanaa telugua? Telugussa ja suomessa kun on aika paljon samoja sanoja, vaikka ne tietysti merkitsevät eri asiaa.

Mä lähden nyt pyydystämään kalaa kannuun.