Supermarketissa

Mausteinen manteli oli käynyt kuvaamassa brasilialaista supermarkettia, ja idea oli minusta niin kiva, että päätin vähän lainata sitä. Lähdin siis kamera kädessäni Hypercityyn, joka on minun vakisupermarkettini ja joka muistuttaa aika lailla suomalaista Prismaa ja Citymarketia ainakin siinä mielessä, että sieltä saa kaikkea huonekaluista ruokatuotteisiin. Tarkoituksenani olikin ottaa kuvia jokaiselta osastolta, mutta en ehtinyt kuin maustekastikehyllyjen eteen, kun luokseni juoksi kai jonkinlainen myymäläpäällikkö, joka kielsi minulta kuvien ottamisen. Olin etukäteen arvellutkin, että näin saattaisi käydä (koska ovella oli valokuvauksen kieltävä merkki), mutta olin kuitenkin päättänyt ottaa kuvia niin pitkään, kunnes joku tulisi sen minulta kieltämään.

Viritin myymäläpäällikölle leveimmän hymyni ja pyytelin hirveästi anteeksi tapahtunutta. "Ajattelin vain näyttää vähän kuvia kavereille", selittelin (eikä se nyt niin hirveän kaukana totuudesta ollutkaan). Päällikkö oli tiukkana ja sanoi, että heidän tuotteitaan ei saa kuvata, mikä on toisaalta tietysti ihan ymmärrettävääkin. "Kuinka monta kuvaa kerkesitte ottamaan? Näin, että otitte kuvia tuolla sisäänkäynnin luonakin." Nyt piti hieman miettiä. Jos mies oli kerran nähnyt minut kuvaamassa sielläkin, ei kannattanut tarjota vastaukseksi yhtä tai kahta. "Ööh, ehkä jotain kymmenen?" "Täällä ei tosiaankaan saa kuvata. Voisitteko poistaa kuvat kamerastanne?"

Pyytelin tapahtunutta kauheasti anteeksi, ja lupasin poistaa kuvat heti. Lupasin myös, että tapaus ei tulisi toistumaan. Jäin soijakastikkeiden eteen seisomaan ja räpläämään kameraani sen näköisenä, että muka poistin kuvia kamerastani. Oikeasti kävin vain kuvia läpi ja laskeskelin, kuinka monta kuvaa olin kerennyt ottaa. Kolmekymmentäkaksi. Ehkä niistäkin saisi jotain aikaiseksi.

Siinä kameraa räplätessäni kuulin, kuinka myymäläpäällikön vieressä seissyt myyjä selitti tohkeissaan päällikölle hakeneensä tämän heti paikalle, kun oli nähnyt minut kuvaamassa. "Teit aivan oikein", päällikkö vakuutteli myyjälle. Miehet seisoivat hetken aikaa siinä kuuloetäisyydelläni jankuttaen samaa - kuinka myyjä oli heti hakenut päällikön ja kuinka oikein mies oli päällikön mielestä toiminut - kunnes he lähtivät menemään. Mieleni teki tintata molempia. Mitähän hyvän miehen lisää myyjä mahtoi valppaan toimintansa ja liukkaan kielensä ansiosta saada?

En uskaltanut enää sen jälkeen kaivaa kameraa laukustani, koska pelkäsin saavani porttikiellon kauppaan, ja se olisi ollut erittäin noloa. Siksi minulla ei ole kuvia esimerkiksi huonekalu-, siivoustarvike-, vaate-, kodinkone-, urheiluvaruste- ja sisustusosastoista, mikä harmittaa aika tavalla. Toisaalta ei niissä loppujen lopuksi mitään kovin ihmeellistä olisi ollutkaan; mitä nyt vaatteet ja sisustustekstiilit ja -tavarat olisivat olleet intialaishenkisiä (ylläri). Käsipainot, nitojat ja pyykkipojat näyttävät varmasti loppujen lopuksi aika samanlaisilta kaikkialla.

Hypercityn pääsisäänkäynnin edusta, jossa on esitteillä aina sesongin mukaista tavaraa. Diwalin alla oli kodinkoneita, joulun alla on joulukamaa ja mangosesonkina mangoja.

Diwalina kuuluu lahjoittaa kaikille suklaata, joten suklaarasioita oli tyrkyllä sisäänkäynnin luona kasapäin.

Kävin Hypercityssä aiemmin vähän milloin sattui, mutta aika pian huomasin, että erityisesti hevi-osaston valikoima riippuu aika tavalla käyntiajankohdasta. Jos käy ostoksilla satunnaisena ajankohtana keskellä viikkoa, vihanneslaarit saattavat huutaa tyhjyyttään, ja nekin vähäiset vihannekset, joita on tarjolla, ovat nahistuneita ja aikansa eläneitä. Paras valikoima hevi-osastolla on kokemukseni mukaan lauantaiaamuna: silloin vihanneslaarit ovat täysiä, vihannekset ovat hyvälaatuisia ja - mikä on minulle myös hyvin tärkeää! - ihmisiä on kaupassa hyvin vähän. Yritän vältellä erityisesti hevi-ostosten tekoa viikonloppuisin (paitsi juuri lauantaiaamuna), koska kaupoissa on silloin hirveä ryysis, ja minulta menee hermot, kun intialaisia mammoja tunkee oikealta ja vasemmalta.

Melkein tyhjä käytävä.

Vihanneksia ja hedelmiä ei punnita täällä itse, vaan kaupassa on yleensä maksimissaan kaksi punnituspistettä, joissa ne täytyy käydä punnituttamassa. Ihmiset näyttävät ostavan viikonloppuna vihannekset koko viikoksi (niin teen usein itsekin), sillä monen kärryt ovat ihan täynnä punnittavia vihanneksia. Jonot punnituspisteille ovat pitkät, ja aina joku yrittää kiilata kärryllään sivusta eteen. Siinä vaiheessa, kun vihdoinkin pääsen punnituttamaan omat tuotteeni, näen punaista ja kaikkia muitakin värejä. Hermojani säästääkseni ostankin vihannekset ruuhka-aikojen ulkopuolella, jos vain suinkin mahdollista.  

Röykkiöittäin tuoreita vihanneksia.

Vihannesten yleislaadun voi minusta todeta parhaiten lehtivihanneksista. Lauantaiaamuna pinaatti, sarviapila, amarantti ja muut paikalliset lehtivihannekset sekä yrtit (lähinnä minttu, korianteri ja tilli) ovat houkuttelevan tuoreen näköisiä.

Huomatkaa, että nämä eivät ole missään kylmäsäilytyksessä. Jos siis lehtivihannekset eivät ole tuoreita, niistä myös näkee sen.

Lehtivihannekset ovat Intiassa aivan käsittämättömän halpoja: nippu pinaattia maksaa esimerkiksi 3,5 rupiaa eli noin 5 senttiä! Voitteko kuvitella?! Yrtit ja muut lehtivihannekset ovat samanhintaisia, joten niitä voi ostaa jopa hieman tuhlaillen. Syömmekin Intiassa todella paljon lehtivihanneksia, ja ostan lehtivihanneksia melkein aina, kun vain näen niiden olevan tuoreita. Suomessa tuore pinaatti on niin törkeän kallista, että oikein oksettaa. Eilen juuri appivanhempien autonkuljettaja kyseli Suomesta saatavista vihanneksista ja niiden hinnoista, ja hän oli aivan kauhistunut, kun kerroin, että nippu pinaattia maksaa meillä sata rupiaa!

Vihanneksia ja hedelmiä myydään valmiiksi pakattuinakin, ja laiskempia kokkeja ilahduttaa se, että monet vihannekset voi saada valmiiksi paloiteltuina tai raastettuina. Myös valmiita tuorevihannessekoituksia (esimerkiksi sambhar-keittoa varten) on saatavilla. 

Pilkottuja ja raastettuja vihanneksia. Alarivissä täällä vähän eksoottisempia vihanneksia, purjoa, fenkolia ja kesäkurpitsaa.

Valmiita hedelmäsalaattianoksia, pakattuja hedelmiä ja taateleita.

Paikallisten vihannesten ja hedelmien valikoimat ovat kaupassa tavallisesti hyvät, mutta hieman vieraampien tuotteiden saaminen on hieman tuurista kiinni. Ei kannata lähteä kauppaan thaimaalaisen currytahnan resepti kädessä luottaen siihen, että kaupassa on sitruunaruohoa ja galangalia, kun niitä viime viikollakin oli. Vierasmaalaisten vihannesten ja hedelmien laatu vaihtelee aika tavalla, ja hintakin on paljon korkeampi kuin paikallisten tuotteiden.

Salaattitarpeiden saatavuus on sekin erittäin heikkoa, lähes olematonta. Ainoa saatavilla oleva salaattilaatu on jäävuorisalaatti, joka sekin on usein ruskeaksi painunutta. Rucolasta, lehtisalaatista ja sen semmoisista voi vain haaveilla...

Banaaneja "puussa".

Maitovalmistevalikoimat ovat täällä todella surkeat, ainakin jos Suomeen vertaa. Maitopohjaiset ruoanvalmistustuotteet (ruokakermat, ranskankerma, kermaviili, rahkat, vaniljakastike jne.) helpottaisivat ruoanlaittoa todella paljon, mutta täällä on tarjolla vain maitoa ja kermaa, ja nekin tuppaavat jostakin syystä aina juoksettumaan (ainakin minulla). Toisaalta olen Intiassa tajunnut, että esimerkiksi vaniljakastikkeen voi valmistaa ihan itsekin. Välipalamaisia maitotuotteita (viilejä, jogurtteja, rahkoja) en syö Suomessakaan, joten niitä en edes kaipaa. Purkkijogurtteja täältä kyllä saakin - sekä halpoja paikallisia että kalliita tuontijogurtteja - sekä intialaista paksua, Bulgarian jogurtin tyyppistä, jogurttia, jota on tarjolla monen monta merkkiä.

Paneer-juustoa, voita ja sulatejuuston tapaisia valmisteita.

Juustohyllyjä hallitsevat intialainen paneer-juusto ja Aamupalan tyyppiset yksittäispakatut juustot, joita on saatavilla useaa eri merkkiä. Näissä yksittäispakatuissa juustoissa minua huvittaa aina se, kun juustopalan ympärillä olevan muovin päällä lukee, että "remove the outer packing before consumption". Onkohan joku kenties yrittänyt syödä juustoa muovineen päivineen?

Ulkomaisia juustojakin (mm. fetaa, mozzarellaa, ricottaa, tuorejuustoa, homejuustoa, parmesaania, emmentalia, goudaa) on saatavilla, mutta ne ovat niin kalliita (noin 350 rupiaa, viitisen euroa), että harkitsen niiden ostamista kaksi kertaa, varsinkin kun tiedän, että loppu jää kuitenkin kaappiin kuljeskelemaan.

Olen juuston suuri ystävä, ja jos pitäisi elää yhdellä ruoalla koko loppuelämänsä, se olisi minulla kyllä ehdottomasti juustovoileipä (mitä teillä muilla on?). Siihen en vain kyllästy! Jos intialaisista ruoista pitäisi valita, se olisi sitten dosa-lätty, eli minusta ei saisi kyllä karppaajaa tekemälläkään. Intialaiset juustot ovat aika karmeita, ja minulta on mennyt tosi kauan, että olen oppinut syömään täkäläisiä juustoja.

Leipävalikoimat ovat suomalaisittain ajatellen pienet, mutta minusta silti ihan kelvolliset.

Tarjolla on ihan valkoista leipää ja vähän tummempaa täysjyväleipää. Olen tykästynyt täkäläiseen täysjyväleipään, enkä edes kaipaa ruisleipää, vaikka Suomessa sitä kyllä syönkin. Vaaleat leivät ovat täällä usein hirveän makeita, sellaisia pullamaisia (tungetaanko niihin siirappia tai jotain?).

Hypercityn vihannesosaston vieressä on pieni makeis- ja snack-tiski, josta saa intialaisia makeisia. Olen erittäin perso intialaisille makeisille, vaikka en aluksi tykännyt niistä ollenkaan, ja minun täytyykin kiertää tämä tiski hyvin kaukaa.

Makeiskaupoista suosikkini on muuten Almond House, joka avasi pienen liikkeen tähän meidän lähelle, Fresh-marketin yhteyteen. Haemmekin ukkelin kanssa herkkumme nykyään sieltä. (Tai mähän en hae enää mistään, kun mun pitää vahtia syömisiäni.)

Jos täällä himoitsee suomalaisten irtokarkkien tyylisiä nameja, joutuu kyllä pettymään aika tavalla, sillä sellaisia ei täältä saa. Muutenkin länsimaisten namien valikoimat ovat aika köyhät.

Valikoimat saadaan näyttämään suurilta niin, että laitetaan hyllyille paljon samaa tavaraa.

Intialainen suklaa on Maraboun ja Fazerin suklaisiin tottuneelle aika kamalaa, mutta onneksi olen nyt löytänyt niistäkin oman suosikkini (yläkuvassa näkyvät 5 star -patukat, ja niistä erityisesti Crunchy-versio), ettei tarvitse ihan kärvistellä. Monet säilyttävät suklaan Intiassa jääkaapissa, koska varsinkin kesällä suklaa sulaa ihan muodottomaksi mössöksi, mutta itse en koskaan säilytä suklaata jääkaapissa, vaikka muoto kärsisikin. Jääkaappikylmä suklaa ei maistu ollenkaan sellaiselta kuin suklaan kuuluisi! Se takertuu kitalakeen ja maistuu vain rasvalle. Suklaan kuuluu olla suunlämpöistä ja sulaa suuhun... (joo, rakastan suklaata, hih).

Länsimaisille ruokatuotteille on Hypercityssä erillinen hylly.

Tarjolla on pastoja, kahvia, hilloja, säilykkeitä, kastikkeita, tahnoja, öljyjä, etikkaa, keksejä, aamiaistarvikkeita, suodatinpusseja ja niin edelleen.

Ruisleipääkin olisi tarjolla. Hinta vain 350 rupiaa (5 euroa) per paketti.

Ostan itse hyvin harvoin mitään länsimaisia erikoisuuksia, koska syömme lähinnä intialaista ruokaa. Joskus saatan ostaa soijakastiketta, pastaa, pestoa tai sen sellaista, mutta aika harvoin oikeastaan. Minusta on vissiin tullut nuukakin, kun tuntuu ihan hirveältä haaskaukselta laittaa monta sataa rupiaa johonkin kastikepulloon, kun tietää, mitä kaikkea muuta samalla rahalla saisi.

Yksi mikä minua hirveästi ilahduttaa Intiassa on se, että täällä saa kaikkea pienenä. Kun Suomessa esimerkiksi perunalastupussit, limsapullot ja sen sellaiset ovat muuttuneet aina vain suuremmiksi, täältä saa kaikkea myös pienenä. Ehkä siinä on kysymys siitäkin, että kaikilla ei ole varaa ostaa mitään jättipusseja.

Pahisten osastot, eli lihaosasto ja viinakauppa, ovat Hypercityssä erillisissä huoneissa. Kasvissyöjien ei siis edes tarvitse nähdä lihaa. Muistan kun ukkelin kaveri kävi Suomessa, ja hän oli aivan kauhistunut, kun näki Citymarketin lihatiskin ja sen punaisen lihan määrän!

Lihaosastosta minulla ei ole (sattuneista syistä) kuvaa, mutta viinakaupasta on yksi hätäisesti uutenavuotena näpsäisty vanha kuva.

Yleensä kauppa ei kyllä ole noin täynnä, eikä siellä varsinkaan ole naisia (paitsi länsimaalaisia ).

Alkoholivalikoimat ovat aika intialaiset, ja varsinkin viskejä on tarjolla paljon. Saatavilla on myös votkaa, intialaisia viinejä, olutta ja breezereitä, mutta myös tuontialkoholia, josta saa kyllä maksaa itsensä kipeäksi. Tuontialkoholia myydään tavallisesti myös vain isoissa pulloissa, mikä on vähän harmillista. Joskus kaipaisin johonkin jälkkäriin vain hieman alkoholia, esim. Bayleysia, mutta ostohalut katoavat kyllä aika äkkiä, kun tarjolla on vain litran pullo, joka maksaa lähemmäs 3000 rupiaa  (yli 40 euroa). Paikalliset väkevät ovat erittäin halpoja, joten täällä saa tarvittaessa itsensä hyvin halvalla tainnoksiin.

Hypercityn liha- ja kalaosasto on erittäin epähoukutteleva jo hajunsakin puolesta. En koskaan osta sieltä mitään, koska nekin harvat kerrat, kun olen sieltä jotain ostanut, ovat olleet kaameita pettymyksiä. Käyn kuitenkin siellä aina säännöllisin väliajoin tarkistamassa, vieläkö siellä haisee yhtä pahalta ja vieläkö lihat ovat yhtä epäilyttävän näköisiä. Kun viimeksi kävin siellä, kalatiskin jääpediltä putosi maahan yksi iso kala, joka rupesi sätkimään maassa. Kalatiskillä seissyt pariskunta vinkkasi myyjälle, että lattialla oli kala, mutta myyjä jatkoi vain hommiaan sen näköisenä kuin olisi ihan jokapäiväistä, että kalat sätkivät lattialla.

Hypercityn lihahuoneessa on liha- ja kalatiskit sekä valmiiksi pakattuja lihoja hyllyllä. Lihatiskiltä saa joitakin leikkeleitä ja makkaroita, mutta ne ovat kyllä sen näköisiä, että en tiedä, kuinka kauan ne ovat tiskillä olleet. Kanaa ja lammasta saa valmiiksi pakattuina, ja tarjolla on yleensä luullisia curry cut -paloja, luuttomia paloja, broilerinfileitä sekä jauhelihaa. Naudanlihaa saa Hypercitystä vain pakasteena, mutta Sparista sitä saa myös tuoreena. Pihvilihan tyyppistä lihaa ei kuitenkaan ole saatavilla, enkä muista nähneeni possunlihaakaan missään (ainakaan tuoreena). Mitään marinadeja täällä ei tunneta.

Hypercityssä on myös pieni kahvila.

Löysin arkistoistani myös yhden kuvan hyllystä, jota luulin askartelutarvikehyllyksi.

Olin hirveän ilahtunut, kun kauppaan oli ilmestynyt askartelutarvikkeita! (En ole koskaan ollut mikään askartelija, mutta Intiassa on tämmöisiäkin tarpeita ilmennyt.) Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että eiväthän nuo mitään askartelutarvikkeita olleetkaan, vaan ne olivat puja-tarpeita, joita käytetään kotialttareissa (ei ole kyllä hajuakaan, miten). "Askartelutarvikkeiden" vieressä oli myös melkoiset valikoimat suitsukkeita, joita käytetään niitäkin kotialttareissa. 

Koska meillä syödään lähinnä intialaista ruokaa ja koska syömme 90-prosenttisesti kasvisruokaa, meiltä menee ruokaan aika vähän rahaa. Intia on ihan oikeasti kasvissyöjän paratiisi, niin hintojen kuin valikoiman puolestakin - jos siis tykkää syödä paikallisista aineksista valmistettua ruokaa.

Kuvasin yhtenä lauantaina senkertaisen saaliini.  

Arvatkaapa, mitä tämä kaikki maksoi?

5 kurkkua, kilo porkkanoita, 4 nippua pinaattia, puoli kiloa papuja, yksi luffa, puoli kiloa okraa, 2 keittobanaania, puntti currylehtiä, kourallinen vihreitä chilejä, reilu puoli kiloa intialaisia pikku"kurkkuja", 2 munakoisoa, 2 punaista paprikaa, jäävuorisalaatti ja kilo sipuleita, jotka unohtuivat kuvasta?

Tämä kaikki maksoi 185,97 rupiaa eli noin kaksi ja puoli euroa!