Elämän opetuksia

En pidä vihoittelusta tai kaunan kantamisesta, mutta jos minua loukataan pahasti, minun on mahdoton unohtaa tapahtunut siinä silmänräpäyksessä ja käyttäytyä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minun täytyy saada käydä läpi ne tunteet, joita toinen ihminen on minussa herättänyt, joten tarvitsen hieman etäisyyttä sekä kyseiseen ihmiseen että niihin tapahtumiin, joista kaikki sai alkunsa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, voin taas arvioida tilanteen uudestaan: haluanko yrittää uudelleen, pystynkö siihen ja onko kaikki sen arvoista?

Reilu kuukausi sitten, Tirupatin-reissumme toiseksi viimeisenä päivänä, tapahtui jotain täysin odottamatonta: anoppi alkoi raivota minulle autossa ilman mitään järkevää syytä. En viitsi mennä yksityiskohtiin sen tarkemmin, mutta anoppi kai käsitti asiat jotenkin ihan väärin ja sai sen takia hysteerisen huutokohtauksen. Minä en todellakaan pidä siitä, että joku alkaa kiljua minulle silloin, kun ajan autoa, ja anopin käyttäytyminen tuli muutenkin niin puskista, että menin aivan lukkoon. Olin kuvitellut, että minulla ja anopilla oli hyvät välit, enkä voinut käsittää, miksi hän käyttäytyi niin.

Vielä tuossakin tilanteessa puntaroin (idiootti kun olen), miten minun olisi soveliasta käyttäytyä. Kuinka miniällä on Intiassa lupa kohdella raivostunutta anoppia? Saako miniä käskeä anoppia pitämään turpansa kiinni, saako hän heittää anopin autosta ulos ja jättää tämän tienposkeen seisomaan, vai pitääkö miniän vain kuunnella nöyrästi? Mitä miniä voi tehdä ilman, että seurauksena on jättimäinen soppa, johon jokainen suvun jäsen on työntämässä lusikkansa?

Minulla ei kyllä ollut tuossa tilanteessa mitään valinnanmahdollisuutta, sillä jäädyin täysin. Kaikki telugun sanat katosivat päästäni, enkä meinannut saada muutenkaan sanaa suustani. Minusta tuntui kuin minua olisi petetty: minulla ja anopilla ei ilmeisesti ollutkaan niin hyvät välit kuin olin kuvitellut, eikä anoppi ollutkaan sellainen ihminen, jollaiseksi olin häntä luullut. Tunsin saaneeni kylmää vettä niskaani, sillä olin itse yrittänyt aina kunnoittaa anoppia ja appiukkoa, auttaa heitä ja olla ystävällinen, enkä omasta mielestäni ollut ansainnut sellaista kohtelua. Yritin etsiä syitä anopin käyttäytymiselle, mutta saatoin vain aavistella ja arvailla, koska mitään konkreettista syytä ei ollut. Oliko anopilla minua kohtaan jotain kertyneitä kaunoja, jotka nyt purkautuivat kaikki yhdellä kertaa ulos? Olisiko anoppi huutanut samalla tavalla toiselle miniälleen? Ei varmasti olisi, ei kuuna päivänä! Miksi siis minulle?

Matkan pari viimeistä päivää kohtelin anoppia korrektisti, vältellen häntä kuitenkin häntä parhaani mukaan. En kertonut tapahtumasta ukkelillekaan, koska ukkeli olisi mennyt välittömästi huutamaan äidilleen, ja asiasta olisi syttynyt hirveä sota. Halusin jättää asian omaan arvoonsa, koska en halunnut kieriskellä mielipahassa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Hyderabadiin palattuamme olin kiitollinen, kun pääsin anopista eroon. Tarvitsin etäisyyttä ja aikaa asioiden sulatteluun, enkä halunnut nähdä anoppia vähään aikaan lainkaan. En tiennyt, palaisivatko välimme koskaan ennalleen. Tunsin anoppia kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä, että en edes tiennyt, halusinko väliemme palaavan ennalleen. Ehkäpä anoppi rupeaisi huutamaan minulle enemmänkin nyt, kun oli kerran päässyt huutamisen makuun! 

Päivien kuluessa mietin sitäkin, mitä anopin mielessä mahtoi liikkua. Tajusiko hän tehneensä jotain väärin ja nolottiko häntä kenties, vai oliko hän käyttäytynyt omasta mielestään aivan asiallisesti? Jotain anopinkin mielessä liikkui, koska anoppi lakkasi soittelemasta minulle, ja normaalisti hän soittelee minulle vähintään joka toinen päivä. Nyt meni yli kaksi viikkoa, eikä anoppi soittanut minulle kertaakaan. Ehkä hän tiesi, että en olisi vastannut puhelimeen kuitenkaan.

Tilanne hämmensi minua, koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta tällaisesta. Kuinka Intiassa yleensäkin ratkotaan erimielisyydet suvun kesken? Nostetaanko kissa pöydälle vai lakaistaanko tapahtunut maton alle? Puhutaanko asiat halki vai teeskennelläänkö, että mitään ei ole oikeastaan tapahtunutkaan? Itse olen tottunut siihen, että erimielisyydet selvitetään, mutta minulla oli sellainen aavistus, että Intiassa toimittaisiin toisin. Menneiden annettaisiin olla, ja kukin selvittäisi asiat tykönään miten parhaiten taitaisi.

Ukkeli rupesi tietysti ennen pitkää ihmettelemään, miksi lakkasin yhtäkkiä käymästä anoppilassa. Lopulta hän saikin puserrettua minusta totuuden irti. Ukkeli ei aina oikein tajua aivoituksiani, mutta nyt hän onneksi ymmärsi tunteeni täysin ja myönsi, että hänen äitinsä oli tehnyt väärin. Hänenkin mielestään minun oli parempi pysytellä anopista vähän aikaa erossa. Olin hirveän kiitollinen, kun ukkeli ei kertaakaan pyytänyt tai painostanut minua tulemaan kanssaan anoppilaan, vaan tajusi minun tarvitsevan aikaa. 

Reilun kahden viikon kuluttua tapauksesta oli diwali, ja tiesin anopin laittaneen lounasta meillekin ja pyytäneen meitä kylään. Koska oli juhlapäivä, minusta tuntui pahalta, jos emme edes kävisi appivanhempien luona, koska silloin ukkeli ja appiukko, joilla ei ollut tapahtumiin osaa eikä arpaa, joutuisivat kärsimään. Diwali kun kuuluu viettää perheen ja ystävien kanssa. Koska minusta tuntui siltä, että voisin taas kohdata anopin, ehdotin ukkelille, että kävisimme hänen vanhempiensa luona. Söimme siis siellä lounaan ja vietimme siellä pari tuntia, mutta vaikka olimme anopin kanssa toisillemme kohteliaita, välimme eivät selvästikään olleet niin kuin ennen. Anoppi tuntui varovan sanojaan ja oli muutenkin varautuneempi kuin aiemmin, eikä minulla ollut mitään halua seurustella anopin kanssa enempää kuin tilanne vaati. Ensimmäinen askel - se vaikein - oli kuitenkin otettu.

Vaikka minusta oli jossain vaiheessa tuntunut siltä, että välimme eivät ehkä koskaan palaisi ennalleen, lopulliseen sopuun tarvittiin loppujen lopuksi yllättävän vähän: yksi kipeä polvi. Ukkeli lähti viikon alussa työmatkalle, ja koska minä olen ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän polvivammainen, en ole voinut oikein laittaa ruokaa. Appivanhemmat ja ukkeli olivat sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa appivanhemmille asumaan siksi aikaa, kun ukkeli on poissa, koska siellä saisin ainakin levätä, minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, ja apuakin olisi tarvittaessa saatavilla. Minä en kuitenkaan suostunut majoittumaan anoppilaan, koska pärjäisin aivan hyvin yksinkin. Laittaisin vaikka nuudeleita - kauankos siihen nyt menisi? Ensimmäisenä iltana ajattelin kuitenkin tehdä kerralla vähän enemmän ruokaa, ja sain maksaa siitä polvikivulla. Kun anoppi sitten seuraavana päivänä soitti ja sanoi lähettävänsä autonkuljettajan hakemaan minut, jotta tulisin heille syömään, en jaksanut kauheasti taistella vastaan. Kai minä siellä hetken kestäisin olla.

En tiedä, mitä diwalin jälkeen oli tapahtunut, mutta kun nyt menin anoppilaan, koko kuukauden takainen selkkaus tuntui pyyhkiytyneen mielestäni kokonaan. Anoppikin oli taas ihan entisenlaisensa. Ehkä tapahtuneesta oli kulunut tarpeeksi aikaa, tai ehkä näin asiat nyt toisin silmin: kaikilla meillä on huonot hetkemme, ja ehkä minä olin vain sattunut tulilinjalle anopin huonona hetkenä. Kipeä polvi pakotti minut nöyrtymään ja ottamaan anopin tarjoaman avun vastaan - ja ruoanlaitto ja hyvien neuvojen jakaminen ovat sellaisia asioita, jotka anoppi taitaa erityisen hyvin!

Lähtiessäni anoppilasta sain mukaani täyden korillisen valmista ruokaa, joka tarvitsi vain lämmittää, ja ruokalähetykset jatkuivat pitkin viikkoa. Jos tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta, niin ihan samaa kautta se kulkee miniänkin sydämeen.

Tästä lähtien aion kuitenkin noudattaa äidin minulle puhelimessa antamaa neuvoa: sinun ei tarvitse kunnioittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät kunnioita sinua. Vaikka kyseessä olisikin intialainen anoppi.

P.S. Huomenna menen toiselle lääkärille. Saa nähdä, mitä sanottavaa hänellä on.