Punainen matkalaukku

Sirokko Algeriasta laittoi langoille yksitoista mainiota kysymystä. Tarkoituksena oli, että niistä saisi kuka tahansa valita ainakin yhden ja tehdä siitä kokonaisen postauksen. Kaikki kysymykset inspiroivat minua kovasti, mutta päätin lopulta tarttua ihan ensimmäiseen: jos sanon matkalaukku, mikä muisto nousee ensimmäisenä mieleesi? Tähän kysymykseen vastatessani tulen sivunneeksi hieman toistakin kysymystä - milloin olet todella suuttunut, miten ja miksi? - sillä nämä kaksi asiaa liittyvät läheisesti toisiinsa.

Jos tuntuu siltä, että blogi-inspiraatio on hukassa, sitä kannattaa käydä etsiskelemässä Sirokon kysymyksistä. Sieltä löytää paljon kivoja postausideoita.

Matkalaukusta ensimmäisenä mieleeni tuleva muisto on peräisin vajaan puolen vuoden takaa. Kun tulimme Intiaan joulukuun lopussa, lensimme Helsingistä Frankfurtin kautta Mumbaihin. Ukkeli oli saanut bisnes-luokan liput melkein turistiluokan hinnalla, ja koska olimme tulossa Intiaan pitkän tauon jälkeen, bisnes-luokassa matkustaminen helpotti tulemista huomattavasti, koska saimme tuoda mukanamme matkatavaroita yli 120 kiloa. Jos lähtee toiselle puolelle maapalloa epämääräisen pitkäksi ajaksi, mukaan ottaa mieluusti kaikenlaista. (Turhaa roinaa, voisin nyt lisätä.) Lentorahdissa en enää halua lähetellä mitään, koska olen kerran käynyt läpi sellaisen rumban Hyderabadin lentoaseman tullissa, että en halua kokea sitä enää toistamiseen.

Ei meillä kuitenkaan ihan 120 kilon edestä ollut matkatavaroita; oli vain 90 kiloa ja neljä matkalaukkua. Mumbaista jouduimme jatkamaan vielä sisäisellä lennolla Hyderabadiin, mutta ylipainomaksut Intian sisäisillä lennoilla ovat niin pienet, että sen summan voisi vielä maksaakin. 

Saavuimme Mumbaihin, ja olimme jotenkin kuvitelleet, että Mumbain uusi lentokenttä olisi valmis ja vaihto kansainväliseltä lennolta kotimaan lennolle onnistuisi yksien seinien sisällä. No eihän se ihan niin mennyt. Kun olimme vihdoinkin saaneet kaikki matkalaukkumme hihnalta, ne piti tunkea bussiin, jolla piti körötellä toiseen terminaaliin. Hyvinhän se lopulta sujui, vaikka siinä vaiheessa vuorokautta (kello oli yksi tai kaksi yöllä) toivoin, että meillä olisi ollut muutama laukku vähemmän.

Kotimaan terminaalissa olimme työntämässä laukkujamme lähtöselvitystiskille, kun eräs lentokentän työntekijä liimautui peesiimme. Mies oli tietenkin nähnyt matkalaukkuja tursuavat kärrymme ja alkoi udella meiltä, minkä lentoyhtiön lennolla lentäisimme. "Tiedättekö, että matkatavaroita saa olla vain 20 kiloa henkeä kohti? Voi olla, että noita kaikkia laukkuja ei edes huolita koneeseen", mies pelotteli. Käppäile sinä ukko vain muita matkustajia ahdistelemaan, ajattelin. Kyllä me tiedetään, minkä verran tavaroita saa olla, ja olemme kyllä valmistautuneet maksamaan jokaisesta ylikiloista.

Mies ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään, vaan hän sanoi voivansa auttaa meitä, jotta saisimme varmasti kaikki matkatavarat koneeseen. Minä yritin hätistellä miestä muualle, mutta ukkeli oli halukas ottamaan avun vastaan, koska se saattaisi helpottaa lähtöselvitystä paljonkin. Meille oli kerran sattunut hieman vastaavanlainen tapaus Delhissä (yksi tyyppi auttoi meitä niin, että saimme koneeseen 17 ylikiloa ilman lisämaksuja), ja tapauksen muistaessani annoin periksi. Ehkä mies tosiaan helpottaisi lähtöselvitystä, ja ainakin joutuisimme maksamaan ukon palveluksista pienemmän summan kuin mitä joutuisimme maksamaan, jos maksaisimme lentoyhtiölle jokaisesta ylikilosta. 

Mies otti lippumme ja passimme ja tunkeutui lähtöselvitystiskille hoitamaan lähtöselvitystämme. Me seisoimme ukkelin kanssa vieressä yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä (eihän meillä mitään ylimääräisiä kiloja ole, kuka semmoista väittää?). Täällä erinäiset tahot pelaavat samaan pussiin, ja tässä tapauksessa meitä auttava mies ja lähtöselvitysvirkailija puhalsivat samaan hiileen. Kun me maksaisimme auttavalle miehelle palkkion hänen avustaan, lähtöselvitysvirkailija saisi mieheltä oman osuutensa. Me saisimme tavaramme koneeseen vihellellen, joten kaikki olisivat lopulta voittajia (ainakin jonkin hämärän logiikan mukaan).

Avustajamme latoi matkalaukkumme punnitushihnalle, mutta näytti unohtavan kokonaan yhden punaisen matkalaukun. Laukku jökötti vieressäni, mutta mies ei tehnyt elettäkään nostaakseen laukkua hihnalle. Kun kysyin mieheltä laukusta, mies hyssytteli salamyhkäisen näköisenä minua olemaan hiljaa. Seurasin tilannetta epäuskoisena: meinasiko mies jättää matkalaukun kentälle, vai miksi hän ei nostanut sitä koneeseen menevien laukkujen kanssa hihnalle? Lopulta saimme tarkastuskortit, ja mies viittilöi meitä siirtymään sivummalle. Vasta siinä vaiheessa tajusin, mitä miehellä oli mielessään: hän meinasi, että veisimme sen saamarin ison matkalaukun käsimatkatavarana koneeseen! Näin ruumaan ei tullut niin paljon ylikiloja, ja lähtöselvityskin oli sujunut helpommin!

Silloin minä aloin nähdä punaista. Ensinnäkin matkalaukku oli niin suuri, että se ei mahtuisi lentokoneessa mihinkään, vaan se jouduttaisi kuitenkin loppujen lopuksi toimittamaan ruumaan. Toiseksi laukku oli niin painava, että en jaksaisi edes yrittää nostaa sitä mihinkään hattuhyllylle - johon se ei kokonsa puolesta mahtuisikaan. "Ei tätä laukkua voi koneeseen viedä, kun tämä on niin iso ja painava", kiljuin miehelle. Hän vain hymyili minulle iloisesti: kyllä se onnistuisi; hän huolehtisi siitä. En ollenkaan ymmärtänyt, miten mies muka huolehtisi siitä, että laukku pääsisi koneeseen. Meinasiko hän itse henkilökohtaisesti tulla asettelemaan laukun johonkin mystiseen koloon? Mitähän lentoemännät ja muu lentokonehenkilökunta siihen sanoisivat?

Huomasin, että ympärillä olevat ihmiset seurasivat väittelyämme kiinnostuneena, mutta minua suututti niin, että en välittänyt. Mies kehtasi tosiaan väittää minulle, että hän toisi laukun koneeseen asti, mutta minä en uskonut siihen pätkän vertaa. Eikö hänellä muka ollut muuta tekemistä kuin kuljetella matkustajien laukkuja ympäri kenttää ja tulla vielä oikein saattamaan ne koneeseenkin? Paskat! Mies häipyisi takuulla paikalta heti, kun ensimmäinen tilaisuus tulisi, ja jättäisi meidät selviämään matkalaukun kanssa yksin.

Näin jo mielessäni kaikki ne ongelmat, joita laukusta meille tulisi. Olin nähnyt niin monta kertaa, mitä siitä seuraa, kun joku vie liian ison ja painavan laukun koneeseen. Laukku saa lähtöpassit ruumaan, kun sille ei yksinkertaisesti ole koneessa tilaa. Minua väsytti, janotti ja suututti, mutta koska lähtöselvitys oli jo tehty ja muut matkalaukkumme olivat lähteneet ruumaan, en voinut tehdä oikein enää mitään. Oli kuitenkin vielä pakko hieman pelotella miestä ja tokaista: "jos laukusta koituu meille jotain ongelmia, niin minä tulen kyllä kummittelemaan sinulle".

Ei auttanut muu kuin niellä kiukkuni ja lähteä kohti turvatarkastusta. Nappasin matkalaukun itselleni, koska mies raivostutti minua niin paljon, että en halunnut häntä lähellekään matkalaukkua. Marssin suu viivana kohti naisten turvatarkastusjonoa, ja jätin ukkelin ja avustajamiehen tulemaan perässä.

Turvatarkastusjono oli tuskastuttavan pitkä, ja kaiken lisäksi kaikki lentoemännät ja muut lentoaseman työntekijät päättivät tunkea läpi turvatarkastuksesta juuri silloin ja etuilla jonossa seisovia matkustajia. Ymmärrän kyllä periaatteessa, että lentokentän työntekijöillä on oikeus mennä turvatarkastuksesta ennen matkustajia, mutta juuri sillä hetkellä minun oli hirveän vaikea sulattaa sitä.

Pitkän jonotuksen jälkeen tuli vihdoinkin minun vuoroni nostaa matkalaukkuni hihnalle - ja vielä viime hetkellä joku lentoasemavirkailija kiilasi eteeni! Käänsin pääni kiukustuneena sivuun, ja katseeni osui viereiseen tauluun, jossa oli lueteltu kaikki ne tavarat ja aineet, joita ei saanut viedä käsimatkatavaroissa koneeseen. Siinä samassa muistin, että tämä oli juuri se matkalaukku, johon olin pakannut ison kokkiveitseni, pari pienempää veistä, kahdet sakset, shampoota, hoitoainetta, saippuaa, hehtaarikokoisen Nivea-tötsän ja mitä vielä! Ne vietäisiin kaikki minulta pois, jos yrittäisin päästä turvatarkastuksesta läpi - ja pahimmassa tapauksessa joutuisin vielä selittelemään, miksi olin edes yrittänyt viedä koneeseen tällaisia tavaroita.

Helvetin äkkiä pois täältä, oli ensimmäinen ajatukseni. Rupesin ryysimään laukkuineni jonoa vasten ja suuntasin kohti miesten turvatarkastusjonoa, jossa ukkeli näkyi seisovan avustajamiehen kanssa. Hittojako sekin vielä täällä teki; olisi mennyt metsästämään uusia uhreja! "Ei tätä laukkua voi koneeseen viedä; täällä on veitsiä ja saksia!", kiljuin miehelle. Mies ei hetkahtanut yhtään vaan otti vain minulta laukun naureskellen ja sanoi, että sitten se piti varmaan viedä ruumaan. Ukkeli lähti miehen mukana takaisin lähtöselvitystiskille, ja minä jäin siihen seistä töröttämään. Minulla oli ihan hirveä jano, ja päätin suutuspäissäni juoda vettä seinästä sojottavasta hanasta, jonka päällä luki  "drinking water" ja josta kaikki intialaiset ukotkin kävivät ryystämässä mukillisen. Jos tässä nyt tulisi vielä joku pöpökin, niin sittenpähän tulisi! (Ei tullut.) 

Ukkeli kertoi myöhemmin minulle, että lähtöselvitysvirkailija oli saanut hirveän hepulin, kun he olivat ilmestyneet vielä yhden matkalaukun kanssa lähtöselvitystiskille. "Minä laitoin jo teiltä koneeseen melkein 40 kiloa ylimääräistä, ja te tuotte vielä yhden laukun! Miten te edes kuvittelitte vievänne tämän laukun koneeseen, jos siellä kerran on veitsiä ja saksia?!"

Ja kaiken lisäksi käsipakaasiin oli piiloutunut yksi liputon ja passiton salamatkustaja.