Nyt olen tosi ulkomaalainen

Ukkeli on puhunut jo monta kuukautta, että meidän pitäisi liittyä Hyderabadin expat-yhdistykseen TEAan, joka on tarkoitettu kaikille ulkomaalaisen passin omaaville sekä heidän puolisoilleen ja lapsilleen. Minä en ole ollut kovinkaan innostunut asiasta, koska olen aika ennakkoluuloinen kaikenlaisia ulkomaalaisten kerhoja kohtaan. Minusta ulkomaille muutettaessa pitäisi pyrkiä tutustumaan paikallisiin ihmisiin ja paikalliseen elämään sen sijaan, että perustetaan sisäänpäinlämpiäviä ja kuppikuntaisia ulkomaalaiskerhoja.

Intian ollessa kyseessä näen jotenkin koko ajan mielessäni brittiläisen Intian aikakauden ja sen, miten brittiläiset pysyttelivät aika lailla omissa porukoissaan ja miten alentuvasti he intialaisia kohtelivat. Monet intialaiset tuntevat vielä tänäkin päivänä kaunaa brittejä kohtaan, ja tunnen eräänkin pariskunnan, joka ei halua olla brittien kanssa edes sen vertaa tekemisissä, että lentäisi British Airwaysilla. Syynä on se, että pariskunta sai kerran lentoyhtiön taholta huonoa kohtelua, mikä johtui tietenkin pelkästään siitä, että he olivat intialaisia. Ulkomaalaisten ylläpitämät yhdistykset ja britit yhdistyvät mielessäni aina jotenkin toisiinsa, vaikka kyseessä on tietenkin aivan eri asia. Siltikin olen sitä mieltä, että jos muuttaa vieraaseen maahan ja on tekemisissä pelkästään muiden ulkomaalaisten kanssa, sopeutuminen vieraaseen maahan ja kulttuuriin hidastuu. Ulkomaalaiset ovat vieraassa maassa enemmän tai vähemmän ulkopuolisia, ja heidän oma kulttuuritaustansa vaikuttaa siihen, miten he asiat kokevat. Jos ei halua olla missään tekemisissä paikallisväestön kanssa, paikalliseen elämään ei minusta voi koskaan oikein todella sopeutua, ja silloin on tullut perustaneeksi vain oman minikokoisen siirtokuntansa.

Turvapaikkoja ulkomaalaisille.

Joskus katselen kaupassa länsimaalaisia, joista selvästi näkee, että he eivät ole vielä olleet täällä kovin kauan ja että he eivät ole tottuneet siihen, että täällä ei vain aina kaikki toimi - ja jos toimiikin, niin hyvin hitaasti. Toisinaan tunnen suunnatonta sympatiaa, kun näen ulkomaalaisessa niin oman, parin vuoden takaisen, itseni: Ulkomaalainen odottaa kassalla vuoroaan, eikä hänellä ole kuin muutama ostos (pyykinkuivausteline ja lattianpesuaine), ja kiire olisi kova. Sitten kassajärjestelmään tulee jokin vika, jonot pitenevät, ja kaikki kassat ovat ihan jumissa. Ulkomaalainen vilkuilee kelloaan, ja voin melkein nähdä savun nousevan hänen päästään. Tekisi mieli huutaa: täällä Intiassa ei kyllä toimi yhtään mikään!!

Toisinaan näen ulkomaalaisten käyttäytyvän niin, että minua suorastaan hävettää. Viime viikolla näin kassalla länsimaalaisen naisen, jonka naamasta näki selvästi, että hänen mielestään kassaneiti oli sekä hidas että tyhmä ja yritti vielä huijatakin. Nainen vahti haukkana jokaista kassakoneelle ilmestyvää hintaa, ja kun Pringles-paketista ilmestyi koneelle ilmeisesti väärä hinta, nainen rupesi huutamaan kassaneidille, että tämä oli ottanut väärän hinnan. Kun kassaneiti kumartui ottamaan Pringles-pakettia takaisin, jotta hän saisi hinnan korjattua, nainen huusi suurieleisesti, että ei tarvitse, antaa olla, minä maksan! En voinut muuta kuin ihmetellä: mitä järkeä naisen on mesota tuolla tavalla, jos hän ei edes halua korjata hintaa oikeaksi? Pitikö naisen päästä vain pätemään: kassaneiti oli tehnyt virheen ja hän, tarkkasilmäinen länsimaalainen, oli huomannut sen?

On ulkomaalaisten yhdistyksissä tietysti hyvätkin puolensa. Vieraaseen maahan muuttaminen helpottuu, kun on jokin paikka, josta saa tietoa, neuvoja ja uusia tuttavuuksiakin. Me olemme pyörineet Hyderabadissa vuodesta 2009, joten emme enää hirveästi tarvitse opastusta paikalliseen arkeen. Päätimme kuitenkin liittyä TEAan, koska halusimme tutustua uusiin ihmisiin ja löytää ehkä uusia harrastuksiakin. Minäkin voisin ennakkoluuloineni käydä ainakin tutustumassa TEAn toimintaan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni "ulkomaalaisten kerhoista" vasta sitten, kun olisin nähnyt, millaista toiminta todellisuudessa on.

Liityimme TEAan vihdoinkin viime viikolla. Kävin viemässä paperit yhdistyksen kerhotiloihin, jotka sijaitsevat kauniissa kolmekerroksisessa talossa. Yhdistys on majaillut kyseisessä talossa vasta kaksi vuotta; sitä ennen yhdistyksellä oli vain pieni toimistotila. Uusien tilojen myötä toimintakin oli laajentunut, ja minusta oli hämmästyttävää, miten paljon yhdistyksellä on kaikenlaista - täysin vapaaehtoisvoimin järjestettyä - toimintaa. Kerhotiloissa järjestetään jumppatunteja, kokkaustunteja, käsityötunteja ja niin edelleen. Yhdistys järjestää myös paljon erilaisia tapahtumia, muun muassa urheilupäiviä, joulumyyjäisiä, työpajoja ja retkiä, ja se on mukana myös hyväntekeväisyydessä ja vapaaehtoistyössä monella eri tapaa. Jäseniä TEAlla on 350, joista viitisenkymmentä on aktiivisemmin toiminnassa mukana. Enemmistö jäsenistä on kuulemma ranskalaisia ja saksalaisia, ja pohjoismaalaisiakin löytyy, mutta suomalaisia ei kuitenkaan yhtään.

Sain liittyessäni jäsenkortit, kerholehden sekä kaupunkiopas-kirjan, jossa on kaikenlaista tärkeää tietoa uudelle tulokkaalle. Kaikille jäsenille lähetetään maanantaisin uutiskirje, jossa on tietoa yhdistyksen ja kaupungin tapahtumista, sekä muun muassa kirpputori-palsta.

Kun kuulin, että kerhotiloissa järjestetään aerobic-tunteja kolmena päivänä viikossa, innostuin heti hirveästi. Sinne minä haluan mukaan! Meidän joogaopettajakaan ei pidä nyt kesällä joogatunteja, koska katolla sijaitseva joogahuone on sellainen pätsi, että ei siellä kukaan pysty olemaan. Voisin siis aivan hyvin tehdä pienen syrjähypyn aerobicin puoleen. Liittymiseni vastaanottanut ranskalaisnainen varoitteli, että nämä aerobic-tunnit ovat sitten rankkoja, mutta se pelkästään innosti minua lisää. Tämähän kuulostaa lupaavalta!

Jos tehokasta liikuntaa halusin, niin nyt sitä kyllä sain. Opettaja oli nuori ja trendikäs rastatukkainen pohjoisintialainen (ei siis todellakaan mikään joogapapparainen, hih), ja musiikki oli jotain aivan muuta kuin lintujen laulua ja om-hyminää. Koko tunti vedettiin lähes sata lasissa, ja välissä oli vain pari lyhyttä juomataukoa. Kun huoneessa ei ollut ilmastointia eikä tuuletinkaan osunut kohdalleni, hikinauha ja hikipyyhe olivat enemmän kuin tarpeen! Kunnon puolesta olisin jaksanut vaikka enemmänkin, mutta kuumuuden puolesta en kyllä enää yhtään enempää. Pari kertaa tunnin aikana kerkesin jopa ajattelemaan, että eikö tämä ikinä lopu. Kenen tahansa intialaisen mielestä tällaisessa - että hypitään ja pompitaan ilmastoimattomassa huoneessa päivän kuumimpaan aikaan tunnin ajan - ei olisi varmasti mitään järkeä, mutta hei, me ollaankin hulluja länsimaalaisia.

Nyt olenkin sitten kärsinyt ensimmäisen tunnin jälkimainingeista niin, että en pystynyt menemään tänään aerobic-tunnille lainkaan. Unohdin nimittäin maanantaina ottaa lenkkarit mukaan, joten vedin koko tunnin paljain jaloin. Sen seurauksena sain pohkeeni niin kipeiksi, että hyvä jos pystyn edes kävelemään. Ottaa päähän niin perusteellisesti - tyhmästä päästä kärsii todellakin koko ruumis! Kävin eilen hakemassa anoppilasta anopin tekemää kalacurrya, ja sain sieltä mukaani vihreitä kookoksia. Minun pitäisi kuulemma nyt juoda paljon kookosvettä, koska "kookosvesi viilentää lihakset ja rentouttaa ne". Haha, anopilla on aina lääkitys valmiina, oli vaiva sitten mikä tahansa! (Join yhden kookoksen puoliväkisin, ja kun se ei auttanut, en viitsinyt enää enempään itseäni pakottaa.)

Grillijuhlat golf-kerhon ihanassa puutarhassa.

TEAlla on aina perjantaisin illanistujaistapaaminen eräällä golfklubilla, jossa jäsenet voivat tavata toisiaan sekä nauttia grillibuffetin antimista. Kävimme ukkelin kanssa siellä viime perjantaina, ja ilta oli ihan kiva, vaikka ei mikään erityisen ikimuistoinen. Niin se vain on, että joidenkin kanssa synkkaa paremmin kuin toisten - joidenkin kanssa juttu luistaa heti alusta lähtien ja joidenkin kanssa ei sitten millään. Tapasimme paljon mukavia ihmisiä, mutta erityisen mukava oli tavata yksi tanskalainen mies, joka on ollut Hyderabadissa vuoden alusta. Hänen vaimonsa ja tyttärensä muuttavat tänne vasta myöhemmin, tämän viikon lopussa, koska heidän piti odottaa, että tytär saa ensin suoritettua konfirmaationsa kotimaassaan.

Kohta saadaan herkkuja grillistä!

Meidät esiteltiin myös yhdelle saksalaispariskunnalle, joka olikin sitten ihan sieltä toisesta ääripäästä. Minulle tuli naisen seurassa epämukava olo, koska nainen ei tuntunut olevan lainkaan kiinnostunut juttelemaan kanssani, vaan hän pälyili koko ajan muualle ja vastaili kysymyksiini hyvin lyhyesti. Hän jopa siirsi tuolinkin kauemmas minusta; lähemmäs miestään. Ehkä vika ei ollut minussa, ja ehkä nainen ei ollut muutenkaan juttutuulella, mene ja tiedä. Minulle jäi siltikin tapauksesta kurja olo, vaikka tiedän, että on ihan älytöntä murehtia tällaisia.

Olemme olleet TEAn jäseniä vasta niin lyhyen aikaa, että en osaa sanoa, mihin suuntaan tämä kehittyy - innostunko toiminnasta enemmänkin vai huomaanko, että tämä ei ole minun juttuni ollenkaan. Aerobic jää varmasti ainakin pysyväksi harrastukseksi, sikäli mikäli jalkani palautuvat vielä ennalleen. Sitä odotellessa nautiskelen mangokauden antimista. Voiko maailmassa olla mitään parempaa kuin täydellisen pehmeä ja makea mango, joka on niin mehukas, että koko käsi on syömisen jälkeen rannetta myöten mangossa.