Missä on mun koti?

Olen miettinyt viime aikoina paljon kotia ja sitä, mikä kodin oikein määrittelee. Äkkiseltään ajateltuna koti tuntuu itsestään selvältä asialta - koti on tietenkin siellä, missä asuu pysyvästi. Mutta onko se kuitenkaan ihan näin yksinkertaista? Jos asumisen pysyvyys määrittelee kodin, miksi tilapäisempikin asuinpaikka alkaa joskus tuntua kodilta? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydänkin, mutta entä jos sydän ei olekaan oikein missään? Jos ei ole sellaista paikkaa, johon sydän olisi juurtunut. Onko silloin koditon? Entäpä jos sydän onkin kotonaan kaikkialla ja tekee kodin aina sinne, missä itse kulloinkin on. Mikä silloin on? Maailmankansalainen vai juureton vaeltaja?

Kuva: Duncraft.

Minun onneni (tai epäonneni) on se, että pystyn kotiutumaan uusiin paikkoihin hyvin nopeasti. Alan puhua muutaman päivän hotelliasumisen jälkeen hotellistakin kotinani. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen muuttanut elämäni aikana useasti ja matkustanut aika paljon. En ole viettänyt koko lapsuuttani samassa osoitteessa, enkä tunne mitään kaupunkia kotikaupungikseni, sellaiseksi paikaksi, johon kaipaisin. Aina kun joku kysyy minulta, mistä olen kotoisin, vastaan leikilläni, että en ole mistään kotoisin.

Pisimmän aikaa olen asunut sillä paikkakunnalla, jolla kävin peruskouluni. Vaikka olen asunut tuolla paikkakunnalla kaikista pisimpään, sitä paikkakuntaa en varsinkaan miellä kodikseni. Sieltä tulee mieleen lähinnä vain ikäviä muistoja, ja kukapa nyt semmoisia haluaisi ajatella. Jos hyvä ystäväni ei asuisi kyseisellä paikkakunnalla, en varmasti koskaan kävisi siellä. Asuttujen vuosien määrä ei siis ainakaan omalla kohdallani tee paikasta kotia.

Mikä sitten tekee paikasta kodin? Onko koti jokin fyysinen rakennus tai osoite, johon posti tulee, vai tekevätkö itselle rakkaat ihmiset paikasta kodin? Ihmiset yksistään eivät voi tehdä paikasta kotia, koska silloinhan kaikki yksin asuvat olisivat kodittomia, ja minullakin oli yksin asuessani koti. Ihmisillä on kuitenkin varmasti suuri vaikutus siihen, kuinka kotoisaksi olonsa tuntee. Jos täällä Intiassa ei olisi minulle ketään tärkeitä ihmisiä, tuskin tuntisin oloani täällä lainkaan kotoisaksi, vaan minulla olisi varmasti aika orpo olo.

Määrittävätkö kodin sitten tavarat; se, että siellä on kaikki itselle tärkeimmät esineet? Jos pakkaisin koko omaisuuteni ja kuljettaisin ne vaikkapa Svetogorskiin ja ottaisin ukkelin mukaani, alkaisiko Svetogorsk tuntua jotenkin automaattisesti kodilta? Tuskin. Kotiin tarvitaan muutakin kuin pelkät tavarat ja ihmiset; jonkinlainen tunne siitä, että on kotona.

Kuva: ODNR.

En myöskään luultavasti alkaisi kutsua anoppilaa tai vanhempieni kotia omaksi kodikseni, vaikka siellä olisi kaikki tavarani ja vaikka asuisin siellä kuinka kauan. Ehkä kodin määrittääkin se, että siellä on oma lupa ja oma vapaus tehdä, mitä tykkää. Kotona saa olla vapaasti oma itsensä, siellä saa kulkea reikäisissä vaatteissa, ilman meikkejä ja tukka likaisena. Siellä saa olla olemassa vain omaa itseään ja muita perheenjäseniä varten. Kodissa on ovi, jonka voi sulkea, eikä ulkopuolisia tarvitse päästää sisään, ellei itse niin halua. Ehkä siksi anoppila tai vanhempieni koti tuskin tuntuisi koskaan omalta kodiltani: minulla ei olisi siellä koskaan täydellistä määräysvaltaa, vaan tuntisin olevani siellä aina ikään kuin kylässä. Toisaalta eihän minulla ollut täydellistä määräysvaltaa lapsenakaan, ja siltikin minulla oli koti. Ehkä kodin käsite muuttuukin, kun muuttaa pois lapsuudenkodista ja alkaa itse ottaa vastuun olemisestaan. Koti pitää itse rakentaa. Lapsuudenkodin voi varmasti joskus vielä aikuisenakin mieltää siksi "oikeaksi kodiksi", varsinkin, jos on elänyt koko lapsuutensa samassa paikassa. Jospa koti onkin se paikka, johon itse tuntee kuuluvansa? Ehkä koti onkin siellä, jossa itse haluaa olla ja jossa tuntee olonsa hyväksi?

Joskus tunnen oloni täällä Intiassa valtavan onnelliseksi, ja tunnen kuuluvani tänne paljon enemmän kuin Suomeen ikinä. Silloin iloitsen hirveästi siitä, että olen saanut mahdollisuuden löytää toisen kotimaan ja että olen pystynyt kotiutumaan tänne näinkin hyvin. Joskus taas kaipaan Suomeen, ikävöin ihmisiä, kesää, luontoa ja tavallista arkielämää siellä, vaikka tiedän, että kyllästyisin sikäläiseen arkeen aika pian. Silloin minusta tuntuu siltä, että minulla ei ole kotia oikein missään, ja tunnen oloni epätoivoiseksi ja tyhjäksi. Oikeastaan raja näiden kahden välillä - että koti voi olla kaikkialla tai että kotia ei ole missään - on hiuksenhieno. Hyvinä hetkinä kotini on siellä, missä minäkin, ja huonoina hetkinä olen koditon; ihminen, joka ei ole mistään kotoisin.