Yksin

Ukkeli lähti kavereidensa ja serkkujensa kanssa lomailemaan maille kaukaisille ja jätti minut viideksi päiväksi ihan ypöyksin. Olen nyt ensimmäistä kertaa yötä yksin tässä uudessa kodissa, ja täytyy myöntää, että hieman on orpo olo, kun appivanhemmatkaan eivät ole kaupungissa vaan kotonaan Nelloressa. Yksinolo ei varsinaisesti pelota, mutta silti on tullut kyttäiltyä tavallista ahkerammin, ovatko ovet lukossa ja verhot varmasti edessä. Ukkelikin oli kovin huolissaan turvallisuudestani ja olisikin ottanut minut mieluusti mukaansa, mutta minä en halunnut lähteä.

Edellisessä asunnossa yksinolo ei pelottanut yhtään, mikä johtui varmaan siitä, että asunto oli pienempi (vähemmän ovia ja ikkunoita!), ja siitä, että sillä asuinalueella oli niin tiukka vartiointi. On tämäkin talo vartioitu - vartija istuu pohjakerroksessa lähellä hissejä yötä päivää - mutta siitä huolimatta sijainti vilkkaan tien varrella laittaa joskus mielikuvituksen liikkeelle. Mitä jos joku banaanikauppias kiipeääkin yön pimeinä tunteina parvekkeelle ja pyrkii sisään...

Onneksi pelkoni ovat lähinnä vain sellaisia ohimeneviä ajatuksia. Ihan oikeasti minua on Intiassa pelottanut vain yhden kerran. Olin tuolloin menossa autolla puistoon lenkille ja käännyin yhdessä risteyksessä oikealle. Vasemmalta tuli kaksi miestä moottoripyörällä ja oli vähällä, etteivät he osuneet minuun. Minä (hyvin käyttäytyvänä ihmisenä!) mulkaisin ukkoja varmasti aika paljonpuhuvalla katseella, joka oli ilmeisesti ukkojen egolle liikaa ja sai aikaan koko tapahtumaketjun.

Miehet lähtivät nimittäin seuraamaan minua moottoripyörällään, ajaen melkein koko ajan autossani kiinni. Jos hidastin, hekin hidastivat, ja jos kiihdytin, he tekivät samoin. Samalla miehet hakkasivat nyrkillä auton kattoon ja huusivat minulle törkeyksiä ikkunan takaa. Minä yritin olla välittämättä miehistä mitään ja keskittyä vain ajamiseen, vaikka oikeasti minua pelotti ihan hirveästi: miten kauan miehet seuraisivat minua, ja mitä sitten tapahtuisi, kun pysähtyisin johonkin? Siinä ajaessani päätin, että jos miehet eivät jätä minua rauhaan, ajan puiston sijasta ukkelin toimistoon, jossa joku varmasti auttaa minua. Ainakin Jantunen, joka on ollut korvaamattomana apuna niin monesti aiemminkin ja joka on ennenkin antanut tyypeille köniin, näyttäisi varmasti parille moottoripyöräilijälle taivaan merkit. Onneksi moottoripyöräilijät kuitenkin luovuttivat muutaman kilometrin jälkeen ja kääntyivät toisaalle. Sen jälkeen en ole enää sitten mulkoillutkaan liikenteessä ketään.

Toinen vähän pelottavampi tapaus sattui tällä viikolla, kun pysähdyin liikennevaloihin yhteen risteykseen, jossa on aina paljon kerjäläisiä. Autoni viereen ilmestyi hyvin vanha mies, jota en ollut aiemmin nähnyt (kullakin alueella on yleensä samat kerjäläiset ja samat kaupustelijat), ja hänellä oli joku lappu, johon oli kirjoitettu jotain. Mies tunki lappua tuulilasiini, ja kun en reagoinut mitenkään, hän alkoi hakata auton oveen. Mies hakkasi ja hakkasi oikein voimallisesti, mutta en ollut huomaavinaanikaan miestä. Sitten mies teki sen, mitä olen aina pelännyt, että joku tekee mutta jota kukaan ei ole aiemmin tehnyt: hän yritti avata auton oven. Onneksi meillä on autossa sellainen systeemi, että ovet menevät auton käynnistämisen jälkeen automaattisesti lukkoon, joten ovia ei tarvitse mitenkään erityisesti muistaa lukita liikenteeseen lähtiessään. Vanhus yritti rämplätä ovea auki, mutta eihän hän siinä tietenkään onnistunut. Lopulta valo vaihtui vihreäksi ja pääsin ajamaan pois paikalta.

Ukkeli oli aivan kauhuissaan, kun kerroin tapauksesta hänelle. Minusta tuo ei kuitenkaan ollut mikään erityisen iso juttu, koska olisin kyllä osannut tehdä jotain, vaikka vanhus olisi saanut oven aukikin: olisin alkanut soittaa auton torvea niin maan perusteellisesti, että olisin varmasti saanut herätettyä kaikkien ympärillä olevien (myös poliisien, joita kyseisessä risteyksessä on useampia) huomion.

Nämä muutamat tapaukset ovat kuitenkin aivan mitättömän pieniä asioita ottaen huomioon, miten paljon aikaa olen täällä Intiassa (Hyderabadissa) viettänyt ja millaisissa paikoissa olen yksinkin liikkunut. Joko olen ollut erityisen onnekas tai sitten tämä ei ole ollenkaan niin turvaton paikka kuin jotkut (esimerkiksi ukkeli) yrittävät väittää.

Vein eilen aamulla ukkelin ja hänen pari päivää meillä viettäneen serkkunsa lentokentälle, ja jo menomatkalla minulla oli sellainen tunne, että osaankohan minä nyt takaisin kotiin. Minusta tuntui, että liittymät olivat jotenkin muuttuneet sitten viime ajaman. Ajelin kuitenkin aika huolettomasti takaisinpäin, koska olinhan minä ajanut samaa tietä ennenkin, vieläpä monesti. Matka sujui niin leppoisasti, että kerkesin pysähtyä valokuvaamaankin.

Voi kauhistuksen kanahäkki... Kuinkakohan kuljettajalle on käynyt?!

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että ajoin lahjakkaasti sen liittymän ohi, josta minun olisi pitänyt kääntyä (koska puhuin samalla kännykkään!). Epäilykseni heräsivät siinä vaiheessa, kun tie ei näyttänyt minusta lainkaan samalta kuin se, jota olimme tulleet. Kun käänsin päätäni, huomasin, että Hyderabadin laitakaupunkialueen korkeat tornitalot jäivät kauas oikealle, vaikka niiden olisi pitänyt jäädä vasemmalle.

Kyltti vahvisti epäilykseni: olin menossa Hyderabadin sijasta kovaa vauhtia Mumbaihin.

Ajelin eteenpäin ja odotin jonkinlaista liittymää, josta pääsisin moottoritieltä ulos ja sitten taas takaisin vastakkaiseen suuntaan, mutta sellaista ei vain tullut. En voinut muuta kuin ajaa kohti Mumbaita ja miettiä, kuinka pitkään minun pitäisi vielä ajaa, että pääsisin kääntymään takaisinpäin. Eihän siinä mitään; en ole Mumbaissa ennen käynytkään, ja sielläkin olisi kiva joskus käydä. Minulla alkoi kuitenkin olla pissahätä, aamiainen oli jäänyt syömättä ja bensakin oli aika vähissä, joten pieni paniikki alkoi nostaa päätään.

Reilut parikymmentä kilometriä väärään suuntaan ajeltuani pääsin vihdoin kääntymään niin, että saatoin olla varma siitä, että pääsisin palaamaan samaa tietä takaisin. Moottoritien liittymistäkään kun ei voi olla täällä aina ihan varma; viime viikonloppuna yritimme esimerkiksi päästä moottoritielle yhdeltä tieltä, mikä ei ollutkaan ihan helppo tehtävä. Ensin meitä vastaan tuli auto, joka välkytteli valoja, ja sitten jouduimme ajamaan korkean hiekkavallin yli. Syy selvisi vasta, kun meitä vastaan tuli vuohia paimentava mies, joka viittilöi meitä kääntymään takaisin: tie on suljettu.

Mihinköhän väliin sitä itsensä tunkisi...

Sen verran olen käyttänyt yksinoloa hyväkseni, että aloitin eilen oikein täysmittaisen muurahaisjahdin, kun ei ole pelkoa ainakaan siitä, että ukkeli menee tökkimään sormiaan muurahaismyrkkyyn. Levitin myrkkyjauhetta keittiöön ja keittiön parvekkeelle kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa muurahaisia vain näkyi. Ensin muurahaiset näkyivät vaihtavan vain hieman kulkureittejään, mutta voi sitä onnea ja autuutta tänään: ei yhden yhtä muurahaista missään! Nyt en vain oikein tiedä, palaavatko muurahaiset takaisin, jos siivoan myrkyn pois, vai pitääkö minun antaa lattian ja keittiötason reunojen olla jauheen peitossa ikuisesti. Ehkä annan jauheen olla siinä muutaman päivän ja pyyhin sen sitten pois ja katson, palaavatko muurahaiset takaisin.

Taidan tästä lähteä pesemään pyykkiä - pesukonetta ei ole vieläkään korjattu, joten nyrkkipyykkiä riittää. Kuinka voin olla vieläkin niin tyhmä, että uskon, kun minulle sanotaan, että korjaamiseen menee kolme tai neljä päivää? Enkö vieläkään ole oppinut, että intialaisten antamat aikalupaukset eivät koskaan pidä paikaansa? Ensin taidan kuitenkin tehdä lettuja, kun niitä tekisi nyt niin kovasti mieli.