Taivaan ja maan tapahtumia

Tänä viikonloppuna tähtitaivaan ystävää hemmoteltiin oikein runsaalla kädellä, kun yötaivaan kolme kirkkainta kohdetta - kuu, Jupiter ja Venus - olivat lauantai- ja sunnuntai-iltana lähellä toisiaan.

Näkymä oli tosi kaunis, vaikka eihän se tuossa kuvassa juuri miltään näytä. Lauantai-iltana koin vielä lisäelämyksen, kun ihan kuun vierestä pyyhkäisi iso tähdenlento, oikein sellainen kirkas ja pitkäkestoinen. Olin niin häkeltynyt, että en edes tajunnut toivoa mitään, vaikka hyvin olisin ehtinyt. Rupesin oikein miettimään, että mitähän minä toivoisin, jos pitäisi muutamassa sekunnissa keksiä äkkiä yksi toive? Ahneena ihmisenä toivoisin varmaan jotain kaikenkattavaa, kuten onnea.

Lauantaina kävimme taas huonekalumessuilla, jotka olivat tänä vuonna minusta jotenkin paljon köyhemmät kuin viimevuotiset sisustusmessut. Vaikutelma saattoi tulla myös siitä, että olimme tällä kertaa ihan tositarkoituksella liikenteessä, kun viime vuonna pyöriskelimme siellä muuten vain.

Saatiin kävellä messuhalliin oikein punaista mattoa pitkin.

Kaiken lisäksi messuilla näytti olevan suurimmaksi osaksi ihan samaa tavaraa kuin viime vuonnakin. Ukkeli totesikin, että näyttää vähän siltä, että täällä messuilla yritetään päästä varastossa olevasta vanhasta tavarasta eroon sen sijaan, että niillä esiteltäisiin viimeisimpiä tuotteita ja uutuuksia.

Yhden uutuudenkin bongasin: Intian ensimmäisen lavattoman tuulettimen.

Autonkin meinasimme käydä pesettämässä, kun näimme uutuuttaan kiiltelevän, suhteellisen modernin näköisen autopesulan. Pesula oli muuten melkein Ikean vieressä - ukkelikin halusi nimittäin käydä Ikeassa. En minä sitten kauaa malttanutkaan pysyä sieltä poissa! No nyt minun ei varmastikaan tarvitse enää siellä käydä, kun ei ukkelikin oli sitä mieltä, että yksi käynti Hyderabadin Ikeassa riittää koko loppuelämäksi.

Olemme eläneet ilman telkkaria nyt melkein kuukauden, enkä ole kaivannut telkkaria oikeastaan yhtään. Minulle kun ei tule telkkarista täällä muutenkaan oikein mitään, ja netin kauttakin voi katsoa nykyään niin paljon ohjelmia. Lauantaina ukkeli kuitenkin päätti ex tempore, että nyt mennään ostamaan satelliittilautanen. Meitä palveli oikein fiksu ja filmaattinen nuori mies, joka lupasi toimituksen ja asennuksenkin 99 prosentin varmuudella samaksi päiväksi. Minä tietenkin skeptisenä ajattelin, että kuitenkin se yksi prosentti tulee toteutumaan, mutta niin vain asentajat saapuivat paikalle jo vajaan kahden tunnin päästä. Toimitus oli nopea, mutta työn jälkikin oli sitten taas sen mukaista, kun johtoja vedeltiin vähän miten sattuu.

Joutilaana ollut verhotanko sai töitä.

Mutta tässähän meillä olisi kätevä pyykkinaru!

Minä kun en televisiota katso, niin olin heti ensimmäisenä kaukosäätimen kimpussa nauhoittamassa kokkiohjelmia.

Kun ukkeli katseli illalla yhtä telugu-elokuvaa, hän totesi yhtä kohtausta katsellessaan, että tuohan on filmattu meidän edellisen asunnon katolla. Hetken aikaa katolta aukeavia maisemia katseltuani minunkin oli pakko todeta, että niinpä onkin. Samassa muistin, että roskienkerääjänainenhan tuli siellä edellisessä asunnossa yhtenä päivänä soittamaan ovikelloa ja selittämään, että meidän talon katolla kuvataan elokuvaa, tule katsomaan! Minä en kuitenkaan mennyt, koska minähän en ole yhtä utelias kuin intialaiset, joiden pitää tunkea nenänsä joka paikkaan. Jälkeenpäin harmitti hirveästi, kun en mennyt; harvoinpa sitä pääsee näkemään intialaisen elokuvan tekoa ihan oman kotinsa katolla. Oli tosi hassua katsella valmista elokuvaa nyt telkkarista tietäen, että itse oli filmaushetkellä siinä ihan muutamaa kerrosta alempana.

Sunnuntaina kävimme syömässä buffetlounaan yhdessä suosikkiravintoloistani, jossa varsinkin jälkiruoat ovat vertaansa vailla, sekä ulkonäöltään että maultaan. Harmittikin ihan hirveästi, kun tulin jostain syystä niin äkkiä kumman täyteen, etten pystynyt syömään läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. Mikä kauhea tragedia!

Illalla koin elämäni järkytyksen, kun suihkusta tultuani läksin viemään pyyhettä parvekkeelle. Mikä se sieltä maakuuhuoneen katosta tapittikaan minua mustilla silmillään!

En ymmärrä, kuinka uskalsin ottaa kuvan, kun tuon katsominenkin iljettää niin paljon.
Kädet kyllä tärisivät!

Nämä vaaleanpunaiset liskot ovat Intiassa enemmän kuin tavallisia, ja niitä näkee kiipeilemässä talojen seinillä ja parvekkeilla pimeän aikaan. Olen nähnyt meidänkin parvekkeella muutaman liskon - ja saanut molemmilla kerroilla yhtä hirveät hepulit. Vaikka tiedän, että liskot ovat täysin vaarattomia ja harmittomia, pelkään niitä kuollakseni. Intialaiset ovatkin saaneet monet makeat naurut minun kustannuksellani, kun he eivät voi ymmärtää, miten joku voi pelätä harmittomia liskoja, jotka ovat kuulemma vielä jotenkin hyödyllisiäkin ja hyvää onnea tuottavia. Sattuneista syistä lisko olikin ihan ensimmäisiä telugun sanoja (balli), jotka opin. Omakotitaloissa olen nähnyt liskoja joskus sisätiloissakin, mutta jotenkin olen tuudittautunut siihen uskoon, että kerrostaloissa ne eivät tule sisälle. Väärässäpä olin! Parvekkeen ovi oli ollut koko illan auki, ja siitä lisko oli sitten pujahtanut sisään makuuhuoneen puolelle.

Ensimmäiseksi säntäsin tietysti parkumaan ukkelille, että makuuhuoneen katossa on lisko, tule ajamaan se pois; minä en pysty nukkumaan liskon kanssa samassa huoneessa! Onneksi ukkeli sai sohittua luudan kanssa liskon takaisin ulos parvekkeelle, jonka ovi pysyikin loppuillan sitten visusti suljettuna. Minulla on semmoinen aavistus, että kohtaaminen ei jäänyt viimeiseksi, enkä oikein ymmärrä, miten pystyn totuttautumaan yhteiseloon liskojen kanssa...

Maailman kaunein lehmä ja muita eläimiä

Kun tammikuun puolessavälissä kävimme viettämässä viikonloppua maaseudulla pienessä kylässä, näimme siellä tietenkin myös paljon eläimiä: kukkoja, kanoja, koiria, apinoita, lehmiä ja vuohia. Käärmeitä tai sen sellaisia emme onneksi nähneet! Olen nähnyt Intiassa käärmeen vain kerran, ja sekin oli onneksi kuollut; auton alle jäänyt. Se oli kuitenkin sellainen vonkale, että kyykäärme näyttäisi sen rinnalla ihan hammaslangalta.

Maaseudun lehmät olivat niin hyvin hoidettuja ja suloisia, että niitä teki mieli mennä silittämään. Yleensä pelkään lehmiä, ja intialaisiin citylehmiin - siis niihin, joita näkee käyskentelemässä kaupunkien kaduilla - ei tee mieli koskea pitkällä tikullakaan.

Valehtelematta kaunein lehmä, jonka olen ikinä nähnyt!

Hän osasi myös poseerata kameralle.

Surusilmä.

Vauva.

Pihoilla pyöriskeli myös hieman toisenlaisia eläimiä; isoja ja röyhkeitä apinoita, joiden kanssa sai olla tosi tarkkana. Ovia ei saanut jättää auki, koska muuten apinat tulivat sisään kääntämään paikkoja ja etsimään ruokaa.

Kyttääjä-apina.

Apinat hyppivät puissa ja kiipeilivät aidoilla, tikapuilla, katolla, ihan kaikkialla. Niillä oli iljettävän pitkät hännät, ja kun ne istuskelivat katon reunalla, hännät repsottivat katon reunan yli kuin köydenpätkät. Niiden sormetkin olivat vastenmielisen näköiset, sillä ne olivat täynnä jotain valkoista töhnää.

Sipuli kaikilla mausteilla.

Jos tuommoinen otus olisi koskenut minuun, olisin luultavasti pyörtynyt kauhusta!

Mulla on tässä joogasessio meneillään.

Apinoita paljon suloisempi tapaus oli pieni Raju-niminen koira. Se oli ensimmäisenä päivänä hyvin epäluuloinen minua kohtaan eikä suostunut tulemaan lähemmäs, vaikka kuinka maanittelin.

Oudon näköinen tyyppi. Paras pysytellä kaukana.

Seuraavana aamuna Raju vissiinkin luuli, että minulla on sille herkkupaloja, kun se rohkaistui tassuttelemaan varovaisesti lähemmäs.

Uskaltaisikohan tuota sittenkin lähestyä...

Kun Raju sitten pääsi rapsuttelun makuun, siitä ei meinannut päästä millään irti.

Vaikka Raju oli vasta pentu, se osasi kyllä katsoa silmiin niin, että se sulatti sydämen. Minun olisikin tehnyt mieli panna Raju kassiin ja salakuljettaa se mukanani Hyderabadiin. Raju oli ulkokoira, ja kyllä minua säälitti, kun se illan viiletessä kävi vinkumassa ja itkemässä oven takana, kun sekin olisi halunnut sisälle lämmittelemään.

Näin myös yhden eläimen, jonka kuvittelin olevan kovinkin eksoottinen.

Mutta vuohihan se siinä kuulemma oli.

Viisas katse.

Vaikka isot apinat olivat pelottavia ja ällöttäviä, pikkuapinoiden kisailua ja leikkimistä oli huvittava katsella. Kerran havahduin siihen, kun joku mies ärjyi pihalla suureen ääneen. Sen jälkeen kookospalmun oksat alkoivat rapista ja heilua kiivaasti, mistä päättelin, että pikkuapinat olivat olleet pahanteossa, saaneet lähtöpassit ja paenneet palmuun. Siellä palmun oksalla nämä kolme sankaria sitten istuivat vähän aikaa, kylki kyljessä ja kauhistuneen näköisinä.

Ei saa huutaa!

Kunnes säikähdys taas vähän ajan päästä taas unohtui ja temmellys jatkui entiseen malliin.

Intian Ikea

Luin muutama viikko takaperin lehdestä, että Hyderabadiin oli avattu Ikea. Siis mitä ihmettä, oikein Ikea?! Voiko olla totta, että tänne on todellakin avattu Ikea, kun eihän Hyderabad ole edes mikään Intian edistynein kaupunki vaan monessa suhteessa vielä aika takapajuinen? Lehtikirjoituksen mukaan nelikerroksisessa Ikeassa myytiin moderneja koti- ja toimistohuonekaluja, ja valikoimat kattoivat kaiken muovihuonekaluista ja verhoista sohviin ja keittiökalusteisiin. En ole mikään suuri Ikea-fani (mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että en tapaa muutenkaan kuluttaa aikaani huonekalu- ja sisustusliikkeissä), mutta Ikean ilmestyminen Hyderabadiin oli niin suuri tapaus, että se sai minutkin innostumaan. Ikeaan piti tietysti heti päästä.

Kun etsiskelin Ikean nettisivuilta tietoa Hyderabadin liikkeen sijaintipaikasta, hämmästyin: nettisivujen mukaan Intiassa ei ollut ensimmäistäkään Ikeaa, ei Hyderabadissa eikä missään muuallakaan. Lähimmät Ikeat taisivat olla Thaimaassa ja Arabiemiraateissa. Siinä vaiheessa pieni epäilys alkoikin vaihtua isoksi: olikohan tämä joku intialainen kopio-Ikea? Nyt Ikeaa oli todellakin ihan pakko päästä katsomaan.

Kun pääsin Ikean pihalle, oli pakko hieman hihitellä itsekseni: mitähän ruotsalaiset veljemme sanoisivat tästä?

Meno oli vähän toista kuin ruotsalaisessa Ikeassa. Massiivisesta parkkipaikasta tai jättimäisestä Ikea-rakennuksesta ei ollut tietoakaan, ja pihalla asiakkaita vastaanottamassa oli lauma ukkoja, jotka ihmettelivät jotain vuotavaa putkea.

Kaupan nimi oli kokonaisuudessaan Ikea furnitures, mikä on tietenkin aivan eri asia kuin Ikea.

Kuljetuskalustoakin Ikealla näytti olevan.

Oho. Vielä kaksi.

Heti kauppaan sisään astuessani totesin, että tänne minun ei tarvitse toistamiseen tullakaan. Lähes kaikki huonekalut olivat jyhkeitä, intialaisesta tummasta puusta tehtyjä, ja sohvien selkänojaosissakin oli niin massiiviset kaiverrukset, etten ole sellaisia kuuna päivänä nähnyt. Harmitti, kun en kehdannut hirveästi valokuvata sisällä liikkeessä, sillä heti ulko-ovella perääni lyöttäytyi yksi heppu, joka seurasi minua koko ajan kuin hai laivaa.

Tuo toinen sänky näyttää mielenkiintoiselta: siinä taitaa olla jotkut moottoroidut istuimet sängyn lisäksi. Nojatuoli ja sänky yhdessä!

Teeskentelin hepulle olevani kiinnostunut sohvista, yöpöydistä ja muovituoleista, kun en kehdannut paljastaa tulleeni paikalle ihan silkkaa uteliaisuuttani. Noita kaikkia edellä mainittuja tarvittaisiin meillä ihan oikeastikin, mutta ei niitä kyllä ainakaan Hyderabadin Ikeasta hankita. Minun oli myös ihan pakko tiedustella hepulta, tiesikö tämä ruotsalaisesta huonekaluketjusta Ikeasta. Joko kaveri ei ymmärtänyt kysymystäni, tai sitten hän ei halunnut ottaa kantaa, koska hän vain naureskeli minulle epämääräisesti.

Kiitos ja näkemiin!
Laittakaahan lihapullat listalle, niin tulen uudestaan.

Yksin

Ukkeli lähti kavereidensa ja serkkujensa kanssa lomailemaan maille kaukaisille ja jätti minut viideksi päiväksi ihan ypöyksin. Olen nyt ensimmäistä kertaa yötä yksin tässä uudessa kodissa, ja täytyy myöntää, että hieman on orpo olo, kun appivanhemmatkaan eivät ole kaupungissa vaan kotonaan Nelloressa. Yksinolo ei varsinaisesti pelota, mutta silti on tullut kyttäiltyä tavallista ahkerammin, ovatko ovet lukossa ja verhot varmasti edessä. Ukkelikin oli kovin huolissaan turvallisuudestani ja olisikin ottanut minut mieluusti mukaansa, mutta minä en halunnut lähteä.

Edellisessä asunnossa yksinolo ei pelottanut yhtään, mikä johtui varmaan siitä, että asunto oli pienempi (vähemmän ovia ja ikkunoita!), ja siitä, että sillä asuinalueella oli niin tiukka vartiointi. On tämäkin talo vartioitu - vartija istuu pohjakerroksessa lähellä hissejä yötä päivää - mutta siitä huolimatta sijainti vilkkaan tien varrella laittaa joskus mielikuvituksen liikkeelle. Mitä jos joku banaanikauppias kiipeääkin yön pimeinä tunteina parvekkeelle ja pyrkii sisään...

Onneksi pelkoni ovat lähinnä vain sellaisia ohimeneviä ajatuksia. Ihan oikeasti minua on Intiassa pelottanut vain yhden kerran. Olin tuolloin menossa autolla puistoon lenkille ja käännyin yhdessä risteyksessä oikealle. Vasemmalta tuli kaksi miestä moottoripyörällä ja oli vähällä, etteivät he osuneet minuun. Minä (hyvin käyttäytyvänä ihmisenä!) mulkaisin ukkoja varmasti aika paljonpuhuvalla katseella, joka oli ilmeisesti ukkojen egolle liikaa ja sai aikaan koko tapahtumaketjun.

Miehet lähtivät nimittäin seuraamaan minua moottoripyörällään, ajaen melkein koko ajan autossani kiinni. Jos hidastin, hekin hidastivat, ja jos kiihdytin, he tekivät samoin. Samalla miehet hakkasivat nyrkillä auton kattoon ja huusivat minulle törkeyksiä ikkunan takaa. Minä yritin olla välittämättä miehistä mitään ja keskittyä vain ajamiseen, vaikka oikeasti minua pelotti ihan hirveästi: miten kauan miehet seuraisivat minua, ja mitä sitten tapahtuisi, kun pysähtyisin johonkin? Siinä ajaessani päätin, että jos miehet eivät jätä minua rauhaan, ajan puiston sijasta ukkelin toimistoon, jossa joku varmasti auttaa minua. Ainakin Jantunen, joka on ollut korvaamattomana apuna niin monesti aiemminkin ja joka on ennenkin antanut tyypeille köniin, näyttäisi varmasti parille moottoripyöräilijälle taivaan merkit. Onneksi moottoripyöräilijät kuitenkin luovuttivat muutaman kilometrin jälkeen ja kääntyivät toisaalle. Sen jälkeen en ole enää sitten mulkoillutkaan liikenteessä ketään.

Toinen vähän pelottavampi tapaus sattui tällä viikolla, kun pysähdyin liikennevaloihin yhteen risteykseen, jossa on aina paljon kerjäläisiä. Autoni viereen ilmestyi hyvin vanha mies, jota en ollut aiemmin nähnyt (kullakin alueella on yleensä samat kerjäläiset ja samat kaupustelijat), ja hänellä oli joku lappu, johon oli kirjoitettu jotain. Mies tunki lappua tuulilasiini, ja kun en reagoinut mitenkään, hän alkoi hakata auton oveen. Mies hakkasi ja hakkasi oikein voimallisesti, mutta en ollut huomaavinaanikaan miestä. Sitten mies teki sen, mitä olen aina pelännyt, että joku tekee mutta jota kukaan ei ole aiemmin tehnyt: hän yritti avata auton oven. Onneksi meillä on autossa sellainen systeemi, että ovet menevät auton käynnistämisen jälkeen automaattisesti lukkoon, joten ovia ei tarvitse mitenkään erityisesti muistaa lukita liikenteeseen lähtiessään. Vanhus yritti rämplätä ovea auki, mutta eihän hän siinä tietenkään onnistunut. Lopulta valo vaihtui vihreäksi ja pääsin ajamaan pois paikalta.

Ukkeli oli aivan kauhuissaan, kun kerroin tapauksesta hänelle. Minusta tuo ei kuitenkaan ollut mikään erityisen iso juttu, koska olisin kyllä osannut tehdä jotain, vaikka vanhus olisi saanut oven aukikin: olisin alkanut soittaa auton torvea niin maan perusteellisesti, että olisin varmasti saanut herätettyä kaikkien ympärillä olevien (myös poliisien, joita kyseisessä risteyksessä on useampia) huomion.

Nämä muutamat tapaukset ovat kuitenkin aivan mitättömän pieniä asioita ottaen huomioon, miten paljon aikaa olen täällä Intiassa (Hyderabadissa) viettänyt ja millaisissa paikoissa olen yksinkin liikkunut. Joko olen ollut erityisen onnekas tai sitten tämä ei ole ollenkaan niin turvaton paikka kuin jotkut (esimerkiksi ukkeli) yrittävät väittää.

Vein eilen aamulla ukkelin ja hänen pari päivää meillä viettäneen serkkunsa lentokentälle, ja jo menomatkalla minulla oli sellainen tunne, että osaankohan minä nyt takaisin kotiin. Minusta tuntui, että liittymät olivat jotenkin muuttuneet sitten viime ajaman. Ajelin kuitenkin aika huolettomasti takaisinpäin, koska olinhan minä ajanut samaa tietä ennenkin, vieläpä monesti. Matka sujui niin leppoisasti, että kerkesin pysähtyä valokuvaamaankin.

Voi kauhistuksen kanahäkki... Kuinkakohan kuljettajalle on käynyt?!

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että ajoin lahjakkaasti sen liittymän ohi, josta minun olisi pitänyt kääntyä (koska puhuin samalla kännykkään!). Epäilykseni heräsivät siinä vaiheessa, kun tie ei näyttänyt minusta lainkaan samalta kuin se, jota olimme tulleet. Kun käänsin päätäni, huomasin, että Hyderabadin laitakaupunkialueen korkeat tornitalot jäivät kauas oikealle, vaikka niiden olisi pitänyt jäädä vasemmalle.

Kyltti vahvisti epäilykseni: olin menossa Hyderabadin sijasta kovaa vauhtia Mumbaihin.

Ajelin eteenpäin ja odotin jonkinlaista liittymää, josta pääsisin moottoritieltä ulos ja sitten taas takaisin vastakkaiseen suuntaan, mutta sellaista ei vain tullut. En voinut muuta kuin ajaa kohti Mumbaita ja miettiä, kuinka pitkään minun pitäisi vielä ajaa, että pääsisin kääntymään takaisinpäin. Eihän siinä mitään; en ole Mumbaissa ennen käynytkään, ja sielläkin olisi kiva joskus käydä. Minulla alkoi kuitenkin olla pissahätä, aamiainen oli jäänyt syömättä ja bensakin oli aika vähissä, joten pieni paniikki alkoi nostaa päätään.

Reilut parikymmentä kilometriä väärään suuntaan ajeltuani pääsin vihdoin kääntymään niin, että saatoin olla varma siitä, että pääsisin palaamaan samaa tietä takaisin. Moottoritien liittymistäkään kun ei voi olla täällä aina ihan varma; viime viikonloppuna yritimme esimerkiksi päästä moottoritielle yhdeltä tieltä, mikä ei ollutkaan ihan helppo tehtävä. Ensin meitä vastaan tuli auto, joka välkytteli valoja, ja sitten jouduimme ajamaan korkean hiekkavallin yli. Syy selvisi vasta, kun meitä vastaan tuli vuohia paimentava mies, joka viittilöi meitä kääntymään takaisin: tie on suljettu.

Mihinköhän väliin sitä itsensä tunkisi...

Sen verran olen käyttänyt yksinoloa hyväkseni, että aloitin eilen oikein täysmittaisen muurahaisjahdin, kun ei ole pelkoa ainakaan siitä, että ukkeli menee tökkimään sormiaan muurahaismyrkkyyn. Levitin myrkkyjauhetta keittiöön ja keittiön parvekkeelle kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa muurahaisia vain näkyi. Ensin muurahaiset näkyivät vaihtavan vain hieman kulkureittejään, mutta voi sitä onnea ja autuutta tänään: ei yhden yhtä muurahaista missään! Nyt en vain oikein tiedä, palaavatko muurahaiset takaisin, jos siivoan myrkyn pois, vai pitääkö minun antaa lattian ja keittiötason reunojen olla jauheen peitossa ikuisesti. Ehkä annan jauheen olla siinä muutaman päivän ja pyyhin sen sitten pois ja katson, palaavatko muurahaiset takaisin.

Taidan tästä lähteä pesemään pyykkiä - pesukonetta ei ole vieläkään korjattu, joten nyrkkipyykkiä riittää. Kuinka voin olla vieläkin niin tyhmä, että uskon, kun minulle sanotaan, että korjaamiseen menee kolme tai neljä päivää? Enkö vieläkään ole oppinut, että intialaisten antamat aikalupaukset eivät koskaan pidä paikaansa? Ensin taidan kuitenkin tehdä lettuja, kun niitä tekisi nyt niin kovasti mieli.

Kangas

Innostuin taas ottamaan osaa makroviikolle. Aiheena tällä viikolla on kangas, ja minä inspiroiduin uudesta päiväpeitteestämme. Valokuvaaminenkin oli suhteellisen miellyttävää, kun sai maata röhnöttää sängyn päällä.

Minulla on aina näissä makrohaasteissa näköjään jonkinlainen vakava päättämättömyysongelma, kun en osaa päättää, minkä kuvan ottaisin haasteeseen. Lopulta pitää sitten laittaa aina useampi. Ehkä ensi kerralla...

Lisää kangasmakroja täältä.

Maailmanpyörää etsimässä

Hyderabadissa järjestetään vuosittain Numaish-näyttely, viralliselta nimeltään All India Industrial Exhibition. Näyttely alkaa tammikuun alussa ja jatkuu helmikuun 15. päivään, eli se kestää huimat puolitoista kuukautta. Viime vuonna olin Numaishin aikaan Suomessa, enkä ole muutenkaan Numaishissa koskaan ennen käynyt.

Numaishilla on pitkät perinteet - se järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1938 - ja tapahtuma on paisunut varsin mittavaksi, sillä näytteilleasettajia oli tänä vuonna yli 2500. Moni oli kehunut tuota tapahtumaa minulle, ja olin siksi vakaasti päättänyt mennä tänä vuonna käymään siellä. En tiennyt ihan tarkalleen, mitä kaikkea Numaishissa olisi, mutta yhden minua kiinnostavan kohteen tiesin siellä ainakin olevan. Olin nimittäin lehdestä lukenut, että siellä olisi maailmanpyörä. Sinne minä tahdon, maailmanpyörään kieppumaan!

Vähältä kuitenkin piti, ettei Numaish jäänyt minulta tänäkin vuonna kokematta, sillä selvisin sinne vasta ihan viimeisenä päivänä eli eilen. Portista sisään astuttuani oli hieman pettynyt. Numaish näytti ihan tavalliselta toritapahtumalta, ja kojut näyttivät olevan täynnä lähinnä intialaisia vaatteita, rannekoruja ja sen semmoisia, jotka eivät minua hirveästi innosta.

Ajattelin kuitenkin käydä etsimässä ainakin sen maailmanpyörän, kun kerran olin tänne asti vaivautunut.

Pian portin jälkeen koin kuitenkin herätyksen, sillä olihan siellä jotain minuakin kiinnostavaa - astioita!

Melamiiniastioita - jotka ovat täällä muuten tavattoman suosittuja - myytiin 260 rupian (noin neljän euron) kilohintaan. Muovitavarakin oli aika halpaa, ja valikoimaa oli riittävästi. Molempia tulikin sitten ostettua. Mukaan tarttui myös päiväpeitto ja pari tyynyliinaa.

Alueella oli aika kova ryysis jo tuolloin iltapäivällä, mikä johtui kai siitä, että Numaish oli auki viimeistä päivää. Myyjät halusivat päästä tavarastaan eroon, ja he olivat laskeneet hintojaan hieman, mikä varmaan innosti monia tulemaan ostoksille.

Taskuvarkauksia sattuu Intiassa varmaan paljonkin, mutta koska kukaan ei ole koskaan edes yrittänyt varastaa minulta mitään, olen yleensä aika huoleton tavaroideni suhteen. Noudatan tietysti normaalia varovaisuutta, mutta valpastun välittömästi, jos näen taskuvarkaista varoittavan kyltin.

Numaishissa varoituskylttejä näki, joten raottelin sitten koko ajan vainoharhaisena kassin suuta: lompakko, kamera, kännykkä; kaikki on. Johan tuommoinen käytös on omiaan herättämään pitkäkyntisten kiinnostuksen: mitähän sillä siellä kassissa oikein on, kun sitä pitää koko ajan noin kytätä?

Ilmeisesti varoituksena taskuvarkauksia suunnitteleville alueella oli myös tauluja kiinni jääneistä varkaista.

Voi sitä onnetonta äitiä, joka poikansa tuosta tunnistaa...

Kaupankäynti oli yleisesti ottaen suhteellisen rauhaisaa, mutta paikalla oli sellaisiakin myyjiä, joilla oli oikein kunnon show menossa: volyymit olivat kaakossa ja kädet heiluivat tuulimyllyn lailla.

Olin kerrankin varautunut siihen, että saattaisin ostaakin jotakin, ja tullut näyttelyyn automaatin kautta. Yleensä minulla on ollut tapana lähteä kaikenlaisiin tapahtumiin liian vähin rahoin, ja sitten harmittaa, kun kortit eivät kelpaa, eikä voikaan ostaa sitä jotain, mitä sillä hetkellä tulenpalavasti tekisi mieli.

Numaishissa olisi kuitenkin ollut automaatti ja pankkikin.
Se taas on asia erikseen, olisiko automaatti toiminut vai ei...

Ovimattoja kilohintaan. Sinne vain kasan päälle penkomaan!

Yhden kaupan oviaukossa törmäsin erikoiseen kylttiin.

Mikähän idea tässäkin on, että perheettömiä miehiä ei päästetä kauppaan?

Yksi yksinäinen mies siinä ovella pyöriskelikin, varsin tuskaisen oloisena - harmitti vissiin, kun ei päässyt muovitavaroita tonkimaan.

Ruokaosasto vetää minua puoleensa aina kaikkialla niin kuin raato kärpäsiä, ja ruokakojuillehan minä Numaishissakin taas päädyin.

Snack-kojuilla myytiin kaikenlaisia intialaisia pikkusuolaisia, ja harmitti, kun ei ollut yhtään nälkä.

Tämä paja oli kyllä sen verran törkyisen näköinen, että en olisi tästä välttämättä mitään ostanutkaan.

Musliminaiset herkuttelevat.

Filmaattisia myyjiä.

Mielenkiintoinen kebab-myymälä, joka näytti ihan lipunmyyntitiskiltä.

Sitten törmäsin taas hedelmäjäätelöön, joka jäi aiemmin puutarhamessuilla maistamatta, kun tiskille oli niin hirveä jono. Nyt jonoa ei ollut juuri nimeksikään, joten pääsin maistamaan jäätelöä. Makuja olisi ollut tarjolla mangosta mustikkaan, mutta minä päädyin sapotaan.

Aurinkoinen jäätelömyyjä.

Pois alta; tässä tulee sapota-pehmis!

Olin jo melkein unohtanut koko maailmanpyörän, kunnes huvipuistolaitteet levisivät silmieni eteen ihan alueen takanurkassa.

Hetken maailmanpyörää tuijoteltuani totesin karvaasti, että eihän tuo edes pyöri! Maailmanpyörä ja muut huvipuistolaitteet avattaisiin luultavasti vasta illalla, kun ei olisi enää niin kuuma. Nyt auki näkyi olevan vain joku pikkulasten lohikäärmekaruselli, ja siihen en sentään viitsinyt itseäni tunkea.