Ompeluprojekti (ja kuinkas sitten kävikään)

Jokin aika sitten kirjoittelin kankaasta, joka oli unohtunut vaatehuoneen hyllylle vuodeksi ja josta minun oli ollut tarkoitus ommella takki. Nyt kun kangas oli ilmestynyt jälleen näkyviin, päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja saada takin ommeltua, vaikka henki menisi. Vaan miten kävi?

Niin ohraisestihan siinä sitten kävi, että kankaasta ei tullut takkia, minusta ei tullut ompelijaa, eikä tästä blogista tullut käsityöblogia. Homma lähti kyllä ihan hyvin käyntiin, joten alku näytti varsin lupaavalta. Kävin yhtenä päivänä kirjastossa, ja selasin siellä kaikki mahdolliset käsityölehdet, jotka käsiini sain. Löysin kolmen kivannäköisen takin kaavat, joista valitsin sen mallin, joka näytti kaikkein helpoimmalta ommella.

Sitten piirsin kaavat, mikä ei ollutkaan niin kauheaa puuhaa kuin olin muistellut. Toki piirtelyssä oli omat hankaluutensa, kuten sekin, pitääkö kaavoihin jäljentää ihan kaikki (esimerkiksi nekin kummalliset nuolet, joilla ei vaikuttanut olevan mitään virkaa ja jotka myöhemmin osoittautuivat langansuunnan osoittaviksi merkeiksi).

Palapeli. Pilipali.

Koska minulla ei ole riittävästi pöytätilaa, luonnollinen ratkaisu on siirtyä lattialle. Siellähän sitä on tilaa möyriä! Väliäkö sillä, että alla on matto, joka aiheuttaa kankaaseen ja kaavoihin kohoumia. Kangas oli muutenkin erittäin oikullinen, enkä meinannut saada sitä taiteltua tasaisesti kaksin kerroin mitenkään. Aikani taisteltuani keksin, että kankaanhan voisi silittää - silittämällä se ainakin oikenisi! Idea oli muuten ihan hyvä, mutta tulin samalla silittäneeksi vähän mattoakin, joka hieman kärähti yhdestä kohtaa. Mitäs me käsityöläiset.

Pitkä kuin nälkävuosi.

Pommiko täällä on räjähtänyt?

Välillä piti käydä ostamassa tukikangasta, kun luin ohjeesta, että takkiin tarvittiin semmoistakin. Se piti silittää muutamaan kappaleeseen kovikkeeksi, mikä onnistui sekin täydellisesti, koska olimme kangaskaupan tädin kanssa yhdessä katsoneet, kumpi puoli tulee kangasta vasten. Etten sitten silittäisi tukikangasta liimapuoli ylöspäin, jolloin kangas kiinnittyisi silitysraudan pohjaan...

Seuraavaksi alkoikin sitten se vaikein osuus: ompeleminen. Päätin noudattaa viimeksi saamaani ohjetta, että kannattaa vain ruveta ompelemaan ilman että yrittää sisäistää koko ohjeen ennen työhön ryhtymistä, mikä osoittautuikin oikein hyväksi neuvoksi. Jollakin tapaa työ todellakin opettaa tekijäänsä, vaikka olisi kyseessä tällainen keltanokkakin.

Ensin piti ommella taskut, ja oikein hämmästyin, kun sain aikaiseksi ihan ilmiselvän taskun! Minusta tuntui kuitenkin jotenkin kummallisesti siltä, että olin tehnyt taskun kanssa jotain väärin, mutta en keksinyt kuollaksenikaan, mitä se mahtaisi olla. Päätin siis ommella toisenkin taskun samalla tavalla - ainakin taskut olisivat identtiset! Kaiken lisäksi taskujen päälle tulisi läppä, ja itse taskut eivät edes näkyisi sieltä alta.

Seuraavaksi pääsin ompelemaan jo pidempiä matkoja, kun vuorossa olivat olka- ja sivusaumat. Niiden jälkeen minulla olikin jo koossa kaksi takinraakileen puolikasta. Koska olen "joskus" hieman malttamaton, laitoin takasauman yhteen nuppineuloilla, jotta pääsisin sovittamaan takkia ensimmäisen kerran, ja näkisin, millainen takista oli tulossa.

Peilin edessä pyörähdeltyäni totesin, että takki näytti aivan kamalalta. Lehden kuvassa malli näytti suhteellisen istuvalta, mutta minun päälläni takki muistutti neljän hengen telttaa, jossa on vielä koirallekin oma lisäsiipi. En yleensäkään tykkää telttamallisista vaatteista, vaan minusta vaatteiden pitää istua edes jotenkin.

Tavoite.

Paska kopio.

Voi surkeus. Oli vakavan harkinnan paikka: tekisinkö takin loppuun - silläkin uhalla, että en koskaan tulisi käyttämään sitä - vai jättäisinkö takin suosiolla kesken? Jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta puhui sekin, että minulle oli työn edetessä paljastunut, että takkiin tulisi vuorikin: minun pitäisi ommella siis tavallaan kaksi takkia, varsinainen takki ja vielä vuorikin! Vuorikangasta en sentään ollut vielä ostanut, koska minusta on ilmeisesti kiva juosta kangaskaupassa alvariinsa ja hakea yhdellä kertaa kangas, seuraavalla tukikangas, kolmannella vuorikangas ja niin edespäin.

Lopulta päätin jättää takin kesken. Ehkä olin valinnut väärän mallin kankaalleni, tai sitten lehden kuva jotenkin vääristi takin ulkonäköä. Tämä minua juurikin rasittaa käsityöohjeissa: oman tuotoksen pitäisi kaiken järjen mukaan vastata ohjeen kuvaa, mutta harvoin näin käy, ainakaan minulla. Yksikin villatakki, jota neuloa pakersin aika monta tuntia ja joka jopa valmistui, ei ole nähnyt kertaakaan päivänvaloa siksi, kun ei siitä tullutkaan yhtään sellainen kuin lehden kuva antoi olettaa.

Onneksi vaatteita saa kaupastakin ihan valmiiksi ommeltuina, ettei tarvitse olla riippuvainen oman ompelupajan tuotoksista.