Blondin valituksia

Muutama sunnuntai sitten olin pienellä huviajelulla ja päädyin NTR-puutarhaan ja NTR-muistomerkille. Autolla ajamista sunnuntaisin voi jo kutsuakin huviajeluksi, sillä liikennettä on silloin suhteellisen vähän eikä koko aika ei mene autossa istumiseen.

NTR Memorial on pystytetty vuonna 1999 Andhra Pradeshin entisen pääministerin Nandamuri Taraka Rama Raon kunniaksi. Muistomerkkiä ympäröi ihan kiva puutarha, johon voisi kuvitella saavansa kävellä ihan noin vain. Tämä ei kuitenkaan onnistu, sillä kengät pitää jättää muistomerkin ja puutarhan ulkopuolelle ja kävellä polttavilla kivikäytävillä paljain jaloin.

Koska aurinko paahtoi täydeltä terältä, minun piti tehdä välillä tuskaisia syrjähyppyjä nurmikolle, kun jalkapohjat tuntuivat grillaantuvan siihen paikkaan. En tiedä, mistä materiaalista intialaiset jalkapohjat on tehty, kun intialaisilla ei tuntunut tällaisia ongelmia olevan.

Muistomerkki ja sinne johtava kaarikäytävä, joka on peitetty punaisella matolla.

Koska oli sunnuntai, se tarkoitti sitä, että intialaisetkin olivat lähteneet joukoittain sunnuntaipäivää viettämään. Tämä puolestaan tarkoitti sitä, että minun rauhani oli vähän pilalla: olin kuin joku julkimo, joka yritti epätoivoisesti sulautua aurinkolaseineen väkijoukkoon, epäonnistuen siinä totaalisesti. Minua kuvattiin muka-salaa kännykkäkameroilla ja ihan luvan kanssa kameroilla, ja sain muutenkin olla uteliaiden tuijotusten ja kyselyjen kohteena. Vaaleaihoinen ihminen (vai koskeeko tämä vain naisia?) on ilmeisesti vieläkin niin harvinainen näky ainakin Hyderabadissa, että joutuu tahtomattaankin kaikkien mielenkiinnon kohteeksi. Se on erityisen ikävää silloin, jos on itse suunnitellut viettävänsä rauhallisen iltapäivän ja katselevansa Intiaa sen sijaan, että Intia katselee minua.

Olen joskus miettinyt, mahtaisiko Intia tuntua kovinkin erilaiselta paikalta, jos saisi olla ihan vapaasti, ilman että joutuu itse koko ajan olemaan huomion kohteena. Vaikka olen jo tottunut tuijotukseen ja oppinut olemaan välittämättä siitä, silti tekisi mieli joskus kiljua, että ettekö ole ennen ihmistä nähneet! Eräänäkin päivänä, kun menin levittämään pyykkiä narulle, huomasin naapuritalon takana seisovan ukon. En tiedä, kuka ukko oikein oli, mutta siinä hän seisoi samassa paikassa tuijottaen minua herkeämättä koko sen ajan, kun levitin narulle koneellisen pyykkiä. Mahtoi olla mielenkiintoista katsottavaa. Liikenteessä on erityisen ärsyttävää osua sellaisten lava-autojen perään, jotka kuljettavat ihmisiä. On kiva istua liikenneruuhkassa, kun kymmenen ukkoa tuijottaa edessä olevan auton lavalta naureskellen ja joskus sormellakin osoitellen. Toisaalta tuijotus myös karaistaa: paskat minä siitä, jos joku katsoo; minä teen juuri sitä mitä haluan ja miten haluan!

Morjens.

Näin aikuisen ihmisen ei kylläkään pitäisi valittaa, sillä vaaleaihoiset lapset joutuvat Intiassa aikuisiakin paljon suuremman huomion kohteeksi. Lasten saama huomio ei myöskään yleensä jää pelkkiin puhutteluyrityksiin ja valokuvaamiseen, vaan heidän kohdallaan huomio on usein ihan fyysistä - ja näin suomalaiselta näkökantilta katsottuna joskus ihan suoranaista tungettelua. Intialaiset kun ovat niin suunnattoman lapsirakkaita, että lapsia pitää olla koko ajan nipistelemässä, koskettelemassa ja nostelemassa syliin - ilman että lapsen vanhemmilta tietenkään kysytään lupaa. Vanhemmille se tuskin on mikään päivän kohokohta, että joku harvahampainen, epäsiisti ja muutenkin räjähtäneen näköinen ukkeli tulee kiskomaan heidän lastaan rattaista ylös, koska haluaa ottaa lapsen lämpimään syleilyynsä.

Muistomerkin jälkeen kävin katsomassa NTR Gardensia, joka oli jonkinlainen yhdistelmä huvipuistoa ja kasvitieteellistä puistoa. Portilla oli mielenkiintoinen ilmoitus:

"Peittoja, kasseja ja eväsbokseja saa tuoda puutarhaan."

Intialaisillahan ruokaa pitää olla aina ja joka paikassa, joten puistoihinkin mennään yleensä isolla porukalla, eväiden ja muiden tykötarpeiden kanssa. NTR-puutarhaan ei ilmeisesti ole ennen saanut mennä piknik-tarpeiden kanssa, joten portille on tehtailtu kieltolappu. Myöhemmin on kuitenkin tultu toisiin ajatuksiin, mutta kieltolappua ei ole viitsitty repiä pois, eikä tehdä vanhan tilalle uutta lappua, jolla eväiden vieminen puistoon sallittaisiin. Pienellä askartelulla tämäkin ongelma on ratkaistu!

Koska lappu on kuitenkin vähän epämääräinen (onko joku virallinen taho leikannut kieltosanan pois vai onko joku muu käynyt huvikseen vähän saksimassa lappua?), varminta on ilmeisesti viedä eväät jo valmiiksi nautittuina. Kolme nuorukaista yritti nimittäin päästä puistoon sisään niin tolkuttomassa humalassa, että heillä pyörivät silmätkin päässä. Heidän matkansa kuitenkin tyssäsi portille, josta heidät käännytettiin takaisin.

Portilla oli taas kassin- ja ruumiintarkastus, ja kamera piti laittaa päälle ja pois: tällä ilmeisesti varmistettiin se, että kamera ei ole kameraksi naamioitu pommi tai jokin muu joukkotuhoase. Taistelu muovia vastaan on Hyderabadissa ilmeisesti alkanut ihan toden teolla, sillä muovipussien ja muovipullojen vienti puistoihin kielletään porteilla joko kokonaan (koska ihmiset saattavat jättää muovinsa jätteeksi puistoon) tai sitten muovipulloista vaaditaan 5 rupian pantti. Jos siis haluaa viedä muovipullon puistoon, pitää maksaa portilla 5 rupiaa, ja pulloon laitetaan pieni tarra. Ulos tullessa pantin saa takaisin, kun näyttää tarkastuspisteessä pullon ja siinä olevan tarran.

Huvituksia: vesiliukumäki, puistojuna, 3D-teatteri ja pyörivä karusellijutska.

Käväisin pitkästä aikaa myös yhdessä lempiruokapaikoistani, Eat Streetillä Hussein Sagar -järven rannalla.

Koska ei ollut lounasaika eikä päivällisaika vaan joku väliaika, Eat Streetillä oli tosi väljää. Koska minulla oli tuolloin vatsavaivat pahimmillaan, en voinut oikein syödä enkä juoda mitään, mutta onneksi jäätelö sopi minullekin. Ostin lohdutuksekseni ehkä elämäni suurimman jäätelöannoksen, joka oli kooltaan varmaan puoli litraa. Toinen puolikas oli belgialaista suklaajäätelöä ja toinen Bailey's:lla maustettua jäätelöä. Myyjä ilmeisesti luuli, että näin suureen annokseen tarvitaan kaksi syöjää, koska hän laittoi mukaan kaksi lusikkaa. Ihan yksinäni minä sen kuitenkin päihitin. :-D

*****

Eilen kävimme City Center -ostoskeskuksen yläkerrassa eräänlaisessa pelihallissa, jossa oli jos jonkinlaista vempelettä lapsille. Kyllä siellä aikuinenkin viihtyi, ja minusta erityisen hauska oli valokuva-automaatti, joka ensin otti valokuvan ja sitten "piirsi" valokuvasta oman valinnan mukaan joka potretin tai karikatyyrin.

Potrettikuva tulossa!

Koskaan ei tiedä, mitä edestään löytää...