Anopilla oli tänään asioita kaupungille, ja koska appivanhemmat ovat tällä hetkellä ilman autonkuljettajaa, anoppi pyysi minut kuskiksi asioilleen. Anoppilaan on nyt kuitenkin löytynyt uusi kuljettaja, ja hän aloittaa uudessa työssään kahden päivän päästä keskiviikkona.
Anopin kauppa-asia oli minusta hieman erikoinen: hänen piti käydä yöpaitakaupassa ostamassa yöpaitoja tyttärelleen eli mieheni siskolle. Koska en ole ennen yöpaitakaupassa käynytkään (en edes tiennyt, että yöpaitoihin erikoistuneita kauppoja on olemassakaan!), läksin suurella mielenkiinnolla mukaan. Tämmöiset pienet erikoispuodit sijaitsevat yleensä vanhemmissa kaupunginosissa, joissa en tavallisesti hirveästi pyöri, koska minulla ei ole niihin oikeastaan mitään asiaa. Itse tykkään ostaa kaiken isommista liikkeistä, vaikka pienemmissä liikkeissä on tietysti isompi valikoima, asiantuntevampi palvelu ja halvemmat hinnat.
Saavuimme paikalle aivan liian aikaisin, sillä kauppa aukesi vasta yhdeltätoista. Saimme kuitenkin ajan ihan hyvin kulumaan, sillä lähistöllä oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja ostettavaa.
Anoppi halusi mennä ensimmäiseksi käymään temppelissä, jonne minä en tällä kertaa viitsinyt mennä sisään. Jäinkin mieluummin kadulle odottelemaan ja kuvailemaan, koska kadulla oli paljon mielenkiintoisempaa katseltavaa.
Temppelin kenkäsäilytys.
Pieni räätälinliike ja räätäli aukaisemassa pakettia.
Mitähän tuolta mahtaa paljastua?
Paikallispuhelin.
Metallisastiakauppa ja iloinen myyjäpoika.
Kauden hedelmiä.
Temppelimyymälä, jossa oli myynnissä muun muassa valmiiksi pussitettuja pakkauksia, joita ihmiset voivat ostaa temppeliin vietäväksi.
Katunäkymää alueelta.
Anopin käytyä temppelissä menimme metalliastiakauppaan, jossa kävimme anopin kanssa jo kaksi vuotta sitten. Myyjä oli sama ja yhtä tympääntyneen oloinen kuin ennenkin, ja hyllyt tursusivat tavaraa ihan vanhaan malliin.
Painekeittimiä vinoissa pinoissa.
Anoppi miettii, mitä ostaisi.
Olimme täällä tällöin.
Kun saavuimme yöpaitakaupan eteen, kauppa ei ollut vieläkään auki, vaikka kello oli jo yksitoista. Menimme siis vielä vastapäiseen puja-kauppaan, jossa myytiin kaikenlaisia tykötarpeita hindujen kotipalvontaseremonioihin.
Myynnissä oli muuan muassa suitsukkeita, kynttilöitä, kamferia, öljyä, tulitikkuja, pieniä metalliastioita ja värijauheita.
Nämä otetaan.
Aukesihan se yöpaitakauppa vihdoinkin!
Intialaiset naisten yöpaidat (nighties) eivät ole mitään aviomiehen viettelyasuja, vaan ne ovat muodottomia isoja kaapuja, joiden sisään mahtuisi hyvin neljän hengen perhe. Koska yöpaidat ovat kuitenkin ilmeisen mukavia, naiset saattavat kuljeskella näissä yöpaidoissa pitkälle päivään. Niitä käytetään ilmeisesti siis myös oloasuina.
Värit ja kuositkaan eivät taida noudattaa minkään maailman muotia...
... mutta valinnanvaraa ainakin on.
En itse voisi ikimaailmassa kuvitella käyttäväni tällaista kaapua yöpukuna, mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi, että aikani anopin ostosten tekoa katseltuani minäkin innostuin. Mitä hittoa! Kyllä minunkin pitää tällainen ostaa, jos ei muuta, niin ihan hupimielessä. Ovathan nämä niin halpojakin, että ei haittaa, vaikka yöpaita jäisi kokonaan käyttämättäkin!
Automaatilla käyminen on Intiassa hirveän työlästä. Automaatit (ATM) ovat yleensä pankkien yhteydessä eivätkä siellä, missä rahaa käytetään. Tämä tarkoittaa sitä, että jos huomaa ostoskeskuksessa, että käteinen on loppu, pitää lähteä etsimään lähintä pankkia, joka saattaa olla vaikka kuinka kaukana. Vasta ihan viime aikoina ostoskeskuksiinkin on alkanut ilmestyä raha-automaatteja, jotka toimivatkin aina silloin tällöin.
Pysäköinti pankkien läheisyydessä on sekin hermoja rassaavaa. Parkkipaikkoja ei ole tai jos onkin, ne molemmat ovat täynnä. Usein auto pitää pysäköidä kauas tien viereen, jossa on tietysti pysäköintikieltomerkki ja ukaasi siitä, kuinka monen rupian sakko on tiedossa, jos siihen pysäköi. Automaateille on myös aina ja poikkeuksetta jonoa, ja on ärsyttävää seisoa jonossa miettimässä, mitenköhän se auto siellä pysäköintikieltomerkin juurella jakselee. Kaiken kukkuraksi automaateilla ei ole mitään yhteistä toimintaperiaatetta, vaan eri pankkien automaatit toimivat eri lailla. Joissakin automaateissa kortin magneettijuova pitää laittaa alaspäin, joissakin ylöspäin ja joissakin toisinpäin. Joissakin kone imaisee kortin sisään ja palauttaa sen vasta sitten, kun koko tapahtuma on ohi, ja joissakin kortti laitetaan koneeseen sisään ja vedetään takaisin ulos, ennen kuin päästään edes näppäilemään tunnuslukua.
Helpoin ratkaisu olisi tietysti maksaa kortilla aina kuin vain mahdollista, jolloin käteistä ei tarvitsisi käydä nostelemassa. Ongelmana on vain se, että Intia toimii yhä edelleen erittäin vahvasti käteisellä, ja useat paikat hyväksyvät maksuvälineeksi vain käteisen. Sanomalehtitilausmaksut, kuukausittainen maitolasku ja roskienkeräysmaksu hoidetaan nekin käteisellä, kotiovelta. Vaikka monessa kaupassa kortilla voisikin periaatteessa maksaa, korttia ei välttämättä huolita maksuvälineeksi. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävimme ostamassa muutaman sängyn anoppilaan, ja ukkeli tarjosi maksuvälineeksi pankkikorttia. "Meillä ei korttimaksu oikein käy, kun yhteydet ovat niin hitaat... seli seli... olisiko mahdollista maksaa käteisellä?"
Ei auttanut muu kuin lähteä automaatille hakemaan käteistä. Niin sitä sitten ajettiin lähimmälle pankkiautomaatille nostamaan 60000 rupiaa: huonekaluliikkeen mies ajoi moottoripyörällä edeltä ja me autolla perässä. Koska kyseisen automaatin suurin mahdollinen kertanosto oli 10000 rupiaa, jouduimme tekemään kuusi eri kertanostoa, jotta saimme koko summan hyppysiimme. Maksimoidaksemme tehokkuuden käytimme kahta eri korttia ja kahta eri automaattia - mies nosti toisesta automaatista ja minä toisesta. Välillä huutelimme toisillemme väliaikatietoja, että miten menee. Kun monen sentin paksuinen rahatukko oli vihdoinkin saatu ulos automaatista, rahat piti luovuttaa moottoripyörämiehelle. Luovutus tapahtui automme oven raossa, joka oli siinä vilkkaan kadun varressa mahdollisimman suojattu paikka. Ensin rahat laski mieheni, kymppitonnin kerrallaan, ja sitten ne laski vielä huonekaluliikkeen mies. Kun kaikki rahat olivat lopultakin vaihtaneet onnellisesti omistajaansa, huonekaluliikkeen mies ja me saatoimme hajaantua omille teillemme.
Käteistä suositaan usein siksi, että niistä ei jää mitään merkintää mihinkään; korttimaksut kun näkyvät pankin rekistereissä. Käteisellä pystytään välttämään näppärästi veroja, kun missään ei ole virallista näyttöä maksusta.
Automaatilla käynti on siis ollut hyvin työlästä ja vastenmielistä, kunnes tähän ihan lähelle tuli jokin aika sitten uusi automaatti. Se on ihan täydellinen! Se sijaitsee rauhallisella sivukadulla, josta ajan päivittäin joka tapauksessa monta kertaa ohi, joten minun ei tarvitse varta vasten lähteä automaatille, vaan voin pistäytyä siellä ohimennessäni.
Tuolla sinisten kylttien alla on miun rakas.
Automaatin vieressä on kokonainen rivistö parkkiruutuja, ja ne ovat yleensä kaikki vapaina. Parkkipaikkaa ei siis todellakaan tarvitse etsiä, ja yleensä saan auton vielä ihan automaatin viereen. Jippii!
Automaatin edessä on vartijan tuoli, jolla yleensä istuu vartija. (Intiassa on automaattien luona muutenkin aina vartija. Oikeastaan Intiassa on joka paikassa aina vartija. Kuinkakohan monta vartijaa Intiassa oikein on?)
Missä sie oot, vartija-pieni, kun ei sinua näy?
Kuvaushetkellä vartija oli kuitenkin karkuteillä, ja siksi uskalsinkin ottaa valokuvia automaatista. Muuten olisi tullut taas varmasti sanomista.
Automaatilla on hyvin harvoin ketään, joten sinne ei koskaan tarvitse jonottaa, eikä koskaan tarvitse pelätä, että joku kurkkii tunnuslukua olan yli.
Rahakoneet.
Kaksi kertaa on kyllä käynyt niin hullusti, että olen pyrkinyt automaatille juuri silloin, kun panssaripaku on ollut lastaamassa automaattiin lisää rahaa. Silloin ei ole auttanut muu kuin etsiä toinen automaatti, ja sitten onkin taas ollut hirveä ressi päällä, että mille automaatille sitä oikein menisi.
Automaatteja on kaksi, mutta minä käytän aina jostain syystä tuota vasemmanpuolista. Koska käyn aina tällä samalla automaatilla, tiedän myös, miten kone toimii. Ei siis tarvitse miettiä, miten päin kortti tungetaan, meneekö kortti koneeseen sisään vai pitääkö se vain käyttää koneessa.
Sisustuselementit.
Tässä muutaman neliömetrin kokoisessa kopissa on kokonaiset kaksi ilmastointilaitetta! Hurraa!! Se takaa sen, että kopissa on taatusti viileää, vaikka ulkona olisi sata astetta. Minulla ei olekaan automaatilta koskaan mitään kiirettä ulos, koska haluan nauttia hetken viileydestä, ennen kuin taas pitää mennä ulos kuumuuteen. :-)
Mitäs kivoja terveisiä myö tänään laitettaisiin?
Jos ei viitsi ihan heti lähteä ulos paahteeseen, voi kirjoitella esimerkiksi aikansa kuluksi palaute- tai valituslappuja pankille ja sujautella niitä sinisiin reikiin. Vaahtosammutinkin näyttää kuuluvan varusteisiin.
Monopolihan myö kaikki tunnetaan.
Aikaansa voi kuluttaa myös lueskelemalla setelien aitoustekijöistä: mitä ihmeen pilipali-rahaa automaatti minulle oikein antoi?
Unohdettu koppalakki - ja kaikki valitus- ja palautelaput, jotka eivät ole päässeet tätä pidemmälle.
Yhtä juttua olen aina ihmetellyt. Kenen on tämä kaapin päällä oleva vartijan lakki? Lakki on ollut samassa paikassa aina, alusta lähtien, eikä se koskaan liiku mihinkään. Jos olisi naamiaiset tiedossa, saattaisin vähän lainata sitä... :-)
Intia on täynnä kummallisia ääniä. Ei tarvitse mennä edes ovesta ulos, kun saa nauttia niin luonnon omista kuin ihmisen tuottamista äänistäkin.
Linnut
Intialaiset linnut eivät ole mitään tavallisia talitinttejä tai viskisieppoja, jotka visertelevät sievästi puun oksilla. Ne ovat häiriintyneitä yksilöitä, joilla on vesimelonin kokoiset keuhkot. Linnut aloittavat käsittämättömän metelinsä aikaisin aamulla silloin, kun väsyneet ihmispolot haluaisivat vielä nukkua. Ikkunoissa on sen verran rakoa, että lintujen "laulut" kuuluvat sisälle tosi hyvin, vaikka ikkunat ovat kiinni, tuuletin pyörii ja ilmastointilaite hurisee.
Koska en tunnista edes suomalaisia lintuja (harakkaakin luulin kerran karanneeksi häkkilinnuksi, kun sillä oli niin komea pyrstö!), en osaa nimetä intialaisia lintulajejakaan. Siksi olenkin nimennyt ne sen mukaan, miten ne ääntelevät: Yksi on aivastaja, joka on sinänsä erittäin huvittavan kuuloinen, koska sen äännähdys muistuttaa erehdyttävästi aivastusta. (Ei; se ei ole flunssainen naapuri.) Toinen lintu on kurlaaja ja kolmas on kujeltaja, joka onkin oikea maanvaiva. En ymmärrä, mitä se yrittää jatkuvalla kujeltamisellaan sanoa, mutta kovasti sillä on asiaa. Joskus kun joku lapsi innostuu "vastailemaan" kujeltajalle, se oikein innostuu. Ei lintu voi aina riiullakaan olla, koska kyllä sen olisi tähän mennessä pitänyt jo huomata, että näillä nurkilla ei flaksi käy.
Lähistöllä on toki myös kukko, mutta sen äänihuulet ovat niin vaurioituneet, että siitä ei ole mitään häiriötä. Oikeastaan minua säälittää kukon masentunut rääkäisy, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa kukkomaiseksi kiekaisuksi.
Talonvahdin poika
Talonvahdilla on kolme lasta, joista vanhin on kiharatukkainen noin 13-vuotias poika. Poika on ruvennut auttelemaan isäänsä talon töissä, varsinkin nyt kesälomansa aikana, ja hän on ottanut joka-aamuisen autojenpesuoperaationkin kokonaan omiin nimiinsä. Maksukin suoritetaan suoraan pojalle. Työnsä lomassa poika lauleskelee - ja voi hyvän tähden, miten upeasti poika laulaakin! Miten on: olisikohan meillä tässä Intian seuraava Idoli? :-) Pystyn oikein jo näkemään silmissäni pojan satumaisen tarinan lehtien palstoilla: kuinka poika kasvoi vaatimattomissa oloissa, peseskeli autoja ja luuttusi käytäviä; kuinka joku kykyjenetsijä kuuli hänen laulavan ja kuinka poika on nyt kaikkien ihailema supertähti, jolle koko maailma on auki.
Intian viimeisin idoli (kuvassa) on muuten Sreeram Chandra, joka sattuu vielä olemaan Hyderabadin omia poikia. :-) (Kuva täältä.)
Ovikellot
Intialaiset ovikellot eivät sano vaatimattomasti ding-dong tai pim-pom. Yksinkertaisen ja hiljaisen pimputuksen sijaan niistä lähtee pitkä ja äänekäs luritus, joka räjäyttää tajunnan. Oman ovikellon lisäksi saa ihastella muidenkin talon asukkaiden kellojen soittoa pitkin päivää, kun ovikellot raikuvat talossa kilpaa.
Jos tavanomaiset luritukset alkavat tympiä, ne voi vaihtaa vaikkapa vähän hengellisempään pätkään.
Meidän kelloamme on soitellut tänään vain talonvahti, joka kävi ilmoittamassa, että vihannekset ovat taas saapuneet. Tämä tarkoittaa sitä, että vihannesrekka, josta voi käydä ostamassa vihanneksia, on taas saapunut talomme viereiselle kadulle jokakeskiviikkoiseen tapaan.
Olen käynyt ostamassa vihanneksia rekasta muutaman kerran, mutta sen jälkeen päätin hakea vihannekseni jatkossa kaupasta, vaikka rekkashoppailu helppoa olisikin. Ongelmana on nimittäin se, että rekan takaosassa olevat tuotteet ovat ostajalta piilossa. Jos siis haluaa ostaa vaikkapa kilon sipuleita, jotka ovat siellä rekan perillä, myyjäukko valikoi ja lappaa sipulit pussiin, jolloin puolet niistä saattaa olla ihan kelvottomia. Etuosassa olevat tuotteet kun voi itse valikoida ja nostella ukolle pussitettavaksi.
Autojen peruutusäänet
Intialaisilla on joku outo viehtymys koviin ääniin; ikään kuin heillä olisi kauhea tarve tulla huomatuksi - jos ei muuten, niin päästämällä kovia ja hassun kuuloisia ääniä.
Monissa autoissa on peruutusvaihteeseen kytketty renkutuslaulu, joka alkaa heti, kun laittaa peruutusvaihteen päälle. Ääni saattaa tietysti toimia myös jonkinlaisena varoituksena auton takana oleville, mutta tämän logiikan mukaan intialaisten autojen muihinkin vaihteisiin pitäisi kytkeä varoitusbiisit. :-D
Peruutusvaihderenkutuksia on jos jonkinlaisia, ja osa niistä on ihan tunnistettavia biisejä. "Paras" on minusta yhden asukkaan auto, jonka peruutusäänenä on 'Kulkuset, kulkuset'. Minua naurattaa joka kerta, kun kyseinen auto lähtee pihalta, ja ilmoille kajahtaa tämä ah-niin-ajankohtainen joululaulu.
Autoriksat
Autoriksoja ei meidän pihalla paljon pyöri, koska monet riksalla tulijat jäävät asuinalueemme portilla pois kyydistä ja kävelevät loppumatkan kotiinsa. Riksat vaativat nimittäin 50 rupian lisämaksun, jos heidän täytyy ajaa ihan ovelle asti (mikähän logiikka tässäkin on?), ja moni ei halua tätä lisäsummaa maksaa.
Joskus satunnainen autoriksa pyörähtää kuitenkin pihassa tuomassa jonkun asukkaan ihan perille asti, ja autoriksan ääni on muuten suhteellisen liikenteettömässä ympäristössä erityisen rämisevä. Kuulostaa siltä kuin autoriksa saattaisi levitä pihalle hetkenä minä hyvänsä.
Näin.
Painekattilat ja muut keittiövälineet
Intialainen ruoanlaitto on sekin perin äänekästä toimintaa, ja se on tärkeää aloittaa heti aamusta, jotta lapset ja aviomiehet saavat vatsansa täyteen ennen koulu- ja työpäiväänsä ja vielä eväboksitkin mukaansa. Vaimojen ja äitien tulee sijoittaa muut toiminnat niin, että ne eivät missään nimessä häiritse ruoanlaittorutiineja. Esimerkiksi aamukävelylle on lähdettävä sen verran aikaisin, että ehtii vielä hyvin laittamaan ruokaakin. Meidän naapurimme lähteekin kävelylenkilleen aamulla puoli kuudelta (5.30!) ja palaa sitten laittamaan ruokaa perheelleen.
Painekattilat alkavat vislata, idlikeittimet viheltää ja blenderit surista täydellä teholla jo paljon ennen seitsemää - en ihan tiedä tarkalleen, kuinka aikaisin, koska en ole koskaan niitä siihen aikaan kuuntelemassa. Erityisesti painekeittimien vislaus on minusta jotenkin hermoja raastava ja pelottava ääni. Löytyipä Juutuubista oikein videokin, jossa demonstroidaan intialaisen painekattilan vislausta ja jolta sitä voi käydä kummastelemassa:
Painekeittimet ovat hyvin suosittuja Intiassa siksi, että ne ovat helppoja ja ennen kaikkea nopeita, mikä taas puolestaan tarkoittaa sitä, että ne kuluttavat huomattavasti vähemmän kaasua kuin tavan kattilat. Ei tarvitse olla mikään astronautti ymmärtääkseen, että kaasua kuluu paljon vähemmän, jos pavut kiehuvat painekeittimellä kymmenessä minuutissa kuin että jos niitä joudutaan keittämään kattilassa tunti.
Keittoaikaakaan ei määritellä minuuteissa, vaan vislauksissa - linssejä esimerkiksi keitetään yleensä kolmanteen vislaukseen asti; siis siihen asti, kun kattila vislaa kolmannen kerran. Minä en ole koskaan oppinut pitämään painekeittimestä, vaikka ymmärränkin kaikki sen mukanaan tuomat edut. Minusta on epämiellyttävää, että ruoka on tiukasti suljetun kannen alla eikä kantta saa mennä noin vain availemaan kesken ruoanlaiton, koska muuten koko kattilan sisältö räjähtää naamalle. Minä haluan kurkkia välillä ruokaani. :-)
Torvet
Asutusalueemme kadunvarret ovat täynnä kylttejä, joilla kielletään torvien tööttäily alueella. Jotkut kuitenkin tööttäilevät siitäkin huolimatta. Naapurin ukko tööttää torvea joka aamu parkkipaikalta lähtiessään, enkä tiedä, onko tööttäyksen tarkoituksena varoittaa muita mahdollisia liikenteeseen lähtijöitä, vai herättää talon kulmalla oleva vartija toimintavalmiuteen. Naapurin mies on nimittäin asukasyhdistyksen puheenjohtaja, joten vartijan pitää vetää kättä lippaan joka kerta, kun tämä tärkeä herra ajaa autolla hänen ohitseen.
Varageneraattori
Pihan laidassa on iso ja hyvin kaunis vihreä möhkäle, jota myös varageneraattoriksi sanotaan. Sen tehtävänä on tuottaa sähköä talon yleisiin tiloihin silloin, kun talossa on sähkökatkos, mitä on viime aikoina tapahtunut onneksi suhteellisen harvoin. Talonvahdin tai jonkun muun hänen perheensä jäsenistä pitää käydä vääntämässä generaattori kahvasta päälle joka kerta, kun sähkökatkos tulee, ja käydä kääntämässä taas vehje pois päältä, kun katkos on ohi. Siinä jäävät heillä unet kyllä aika rikkonaisiksi, jos sähkökatkos tulee monta kertaa yössä.
Generaattori pitää äänekästä huminaa, jonka kuulee erityisen selvästi siksi, että muita taustaääniä (tuuletin, ilmastointi jne.) ei generaattorin päällä ollessa tietenkään ole, kun sähköt ovat silloin poikki.
Näihin ääniin voisi tietysti lisätä vielä paljon muitakin tavanomaisia asumiseen liittyviä ääniä, kuten hissin oven nakutuksen ja naisen äänen, joka muistuttaa "please, close the door."; minareetista kaikuvat rukouskutsut, satunnaiset poraamiset ja muut remontin äänet, muuttolaatikoiden suhinan, jota on viime aikoina kuulunut aika paljon; jonkun pariskunnan kovaäänisen riitelyn (intialaisetkin riitelevät, kas kummaa!), oravan säksätyksen, mattojen hakkauksen, lasten mekastuksen pihalla, naapurin siivoojan rannerenkaiden kilinän, kun hän kävelee käytävässä...
Tämä on jo vähän vanha juttu, mutta on ihan pakko tehdä vielä toinenkin postaus meidän naapurustossa pyörivästä apinasta. Satuin nimittäin taas näkemään sen eilen, nyt talomme etupuolella. Apina istuskeli totuttuun tapaan aidan päällä, ihan muutaman metrin päässä parvekkeestamme ja paljon lähempänä kuin aiemmin. Kun sanoin miehelleni, että siellä se apina nyt taas on, menenpä vähän valokuvailemaan sitä, mies meinasi saada hepulin: "et kyllä avaa sitä parvekkeen ovea; se tulee sisään!"
Uteliaisuuteni kuitenkin voitti, ja kävin taas vakoilemassa hieman apinan touhuja. Ja mitäpä muutakaan apina oli tullut tekemään pihallemme kuin haeskelemaan ruokaa! Tästä sen taas näkee, että kun apinoita ruokitaan, ne muuttuvat rohkeammaksi ja uskaltautuvat lähemmäs ihmisiä ruoanhakumatkalle. Tällä kertaa apinalle ei kuitenkaan ollut katettu roti-leipiä, vaan se joutui tyytymään luonnon omiin antimiin.
Löytyisköhän noilta parvekkeilta mulle jotain syötävää?
Ei oo, ei tuu. Ei tipu lämpöö, enkä sano juu. Hei - puu!
Ulkonäkö on hyvä, tuoksu on hyvä, jalan lepuutuspaikka on hyvä.
Muutama sunnuntai sitten olin pienellä huviajelulla ja päädyin NTR-puutarhaan ja NTR-muistomerkille. Autolla ajamista sunnuntaisin voi jo kutsuakin huviajeluksi, sillä liikennettä on silloin suhteellisen vähän eikä koko aika ei mene autossa istumiseen.
NTR Memorial on pystytetty vuonna 1999 Andhra Pradeshin entisen pääministerin Nandamuri Taraka Rama Raon kunniaksi. Muistomerkkiä ympäröi ihan kiva puutarha, johon voisi kuvitella saavansa kävellä ihan noin vain. Tämä ei kuitenkaan onnistu, sillä kengät pitää jättää muistomerkin ja puutarhan ulkopuolelle ja kävellä polttavilla kivikäytävillä paljain jaloin.
Koska aurinko paahtoi täydeltä terältä, minun piti tehdä välillä tuskaisia syrjähyppyjä nurmikolle, kun jalkapohjat tuntuivat grillaantuvan siihen paikkaan. En tiedä, mistä materiaalista intialaiset jalkapohjat on tehty, kun intialaisilla ei tuntunut tällaisia ongelmia olevan.
Muistomerkki ja sinne johtava kaarikäytävä, joka on peitetty punaisella matolla.
Koska oli sunnuntai, se tarkoitti sitä, että intialaisetkin olivat lähteneet joukoittain sunnuntaipäivää viettämään. Tämä puolestaan tarkoitti sitä, että minun rauhani oli vähän pilalla: olin kuin joku julkimo, joka yritti epätoivoisesti sulautua aurinkolaseineen väkijoukkoon, epäonnistuen siinä totaalisesti. Minua kuvattiin muka-salaa kännykkäkameroilla ja ihan luvan kanssa kameroilla, ja sain muutenkin olla uteliaiden tuijotusten ja kyselyjen kohteena. Vaaleaihoinen ihminen (vai koskeeko tämä vain naisia?) on ilmeisesti vieläkin niin harvinainen näky ainakin Hyderabadissa, että joutuu tahtomattaankin kaikkien mielenkiinnon kohteeksi. Se on erityisen ikävää silloin, jos on itse suunnitellut viettävänsä rauhallisen iltapäivän ja katselevansa Intiaa sen sijaan, että Intia katselee minua.
Olen joskus miettinyt, mahtaisiko Intia tuntua kovinkin erilaiselta paikalta, jos saisi olla ihan vapaasti, ilman että joutuu itse koko ajan olemaan huomion kohteena. Vaikka olen jo tottunut tuijotukseen ja oppinut olemaan välittämättä siitä, silti tekisi mieli joskus kiljua, että ettekö ole ennen ihmistä nähneet! Eräänäkin päivänä, kun menin levittämään pyykkiä narulle, huomasin naapuritalon takana seisovan ukon. En tiedä, kuka ukko oikein oli, mutta siinä hän seisoi samassa paikassa tuijottaen minua herkeämättä koko sen ajan, kun levitin narulle koneellisen pyykkiä. Mahtoi olla mielenkiintoista katsottavaa. Liikenteessä on erityisen ärsyttävää osua sellaisten lava-autojen perään, jotka kuljettavat ihmisiä. On kiva istua liikenneruuhkassa, kun kymmenen ukkoa tuijottaa edessä olevan auton lavalta naureskellen ja joskus sormellakin osoitellen. Toisaalta tuijotus myös karaistaa: paskat minä siitä, jos joku katsoo; minä teen juuri sitä mitä haluan ja miten haluan!
Morjens.
Näin aikuisen ihmisen ei kylläkään pitäisi valittaa, sillä vaaleaihoiset lapset joutuvat Intiassa aikuisiakin paljon suuremman huomion kohteeksi. Lasten saama huomio ei myöskään yleensä jää pelkkiin puhutteluyrityksiin ja valokuvaamiseen, vaan heidän kohdallaan huomio on usein ihan fyysistä - ja näin suomalaiselta näkökantilta katsottuna joskus ihan suoranaista tungettelua. Intialaiset kun ovat niin suunnattoman lapsirakkaita, että lapsia pitää olla koko ajan nipistelemässä, koskettelemassa ja nostelemassa syliin - ilman että lapsen vanhemmilta tietenkään kysytään lupaa. Vanhemmille se tuskin on mikään päivän kohokohta, että joku harvahampainen, epäsiisti ja muutenkin räjähtäneen näköinen ukkeli tulee kiskomaan heidän lastaan rattaista ylös, koska haluaa ottaa lapsen lämpimään syleilyynsä.
Muistomerkin jälkeen kävin katsomassa NTR Gardensia, joka oli jonkinlainen yhdistelmä huvipuistoa ja kasvitieteellistä puistoa. Portilla oli mielenkiintoinen ilmoitus:
"Peittoja, kasseja ja eväsbokseja saa tuoda puutarhaan."
Intialaisillahan ruokaa pitää olla aina ja joka paikassa, joten puistoihinkin mennään yleensä isolla porukalla, eväiden ja muiden tykötarpeiden kanssa. NTR-puutarhaan ei ilmeisesti ole ennen saanut mennä piknik-tarpeiden kanssa, joten portille on tehtailtu kieltolappu. Myöhemmin on kuitenkin tultu toisiin ajatuksiin, mutta kieltolappua ei ole viitsitty repiä pois, eikä tehdä vanhan tilalle uutta lappua, jolla eväiden vieminen puistoon sallittaisiin. Pienellä askartelulla tämäkin ongelma on ratkaistu!
Koska lappu on kuitenkin vähän epämääräinen (onko joku virallinen taho leikannut kieltosanan pois vai onko joku muu käynyt huvikseen vähän saksimassa lappua?), varminta on ilmeisesti viedä eväät jo valmiiksi nautittuina. Kolme nuorukaista yritti nimittäin päästä puistoon sisään niin tolkuttomassa humalassa, että heillä pyörivät silmätkin päässä. Heidän matkansa kuitenkin tyssäsi portille, josta heidät käännytettiin takaisin.
Portilla oli taas kassin- ja ruumiintarkastus, ja kamera piti laittaa päälle ja pois: tällä ilmeisesti varmistettiin se, että kamera ei ole kameraksi naamioitu pommi tai jokin muu joukkotuhoase. Taistelu muovia vastaan on Hyderabadissa ilmeisesti alkanut ihan toden teolla, sillä muovipussien ja muovipullojen vienti puistoihin kielletään porteilla joko kokonaan (koska ihmiset saattavat jättää muovinsa jätteeksi puistoon) tai sitten muovipulloista vaaditaan 5 rupian pantti. Jos siis haluaa viedä muovipullon puistoon, pitää maksaa portilla 5 rupiaa, ja pulloon laitetaan pieni tarra. Ulos tullessa pantin saa takaisin, kun näyttää tarkastuspisteessä pullon ja siinä olevan tarran.
Huvituksia: vesiliukumäki, puistojuna, 3D-teatteri ja pyörivä karusellijutska.
Käväisin pitkästä aikaa myös yhdessä lempiruokapaikoistani, Eat Streetillä Hussein Sagar -järven rannalla.
Koska ei ollut lounasaika eikä päivällisaika vaan joku väliaika, Eat Streetillä oli tosi väljää. Koska minulla oli tuolloin vatsavaivat pahimmillaan, en voinut oikein syödä enkä juoda mitään, mutta onneksi jäätelö sopi minullekin. Ostin lohdutuksekseni ehkä elämäni suurimman jäätelöannoksen, joka oli kooltaan varmaan puoli litraa. Toinen puolikas oli belgialaista suklaajäätelöä ja toinen Bailey's:lla maustettua jäätelöä. Myyjä ilmeisesti luuli, että näin suureen annokseen tarvitaan kaksi syöjää, koska hän laittoi mukaan kaksi lusikkaa. Ihan yksinäni minä sen kuitenkin päihitin. :-D
*****
Eilen kävimme City Center -ostoskeskuksen yläkerrassa eräänlaisessa pelihallissa, jossa oli jos jonkinlaista vempelettä lapsille. Kyllä siellä aikuinenkin viihtyi, ja minusta erityisen hauska oli valokuva-automaatti, joka ensin otti valokuvan ja sitten "piirsi" valokuvasta oman valinnan mukaan joka potretin tai karikatyyrin.
Metallisastiakauppa ja iloinen myyjäpoika.
