Intialaisia ja suomalaisia kyläilytapoja

Viimeisetkin intialaiset vieraat lähtivät eilen, ja minulle tuli lentokentällä heitä hyvästellessäni hieman haikea olo. Kerkesin jo tottua heidän läsnäoloonsa siinä määrin, että koti tuntui heidän lähtönsä jälkeen aluksi vähän tyhjältä ja hiljaiselta. Poikien vierailu oli kokonaisuudessaan oikein onnistunut, vaikka Riikan matka olikin kuulemma ollut katastrofi, ja ilmatkin olisivat saaneet olla loppuajasta paljon paremmat. Suomen kesä on kyllä raivostuttava, koska mitään ulkoilmajuttuja ei voi suunnitella etukäteen, vaan aina on otettava huomioon se, että voi sataa tai olla tolkuttoman kylmä.

Olen viime aikoina vertaillut mielessäni paljonkin suomalaista ja intialaista kyläilykulttuuria ja elämää muutenkin. Olen nimittäin ihmetellyt, miksi kyläilijöiden tuloon valmistautuminen käy työstä, varsinkin, jos on kyse pidempiaikaisista vieraista. Ongelman ytimeen pääsin kuitenkin vasta, kun juttelin jokin aika sitten yhden ruotsalaistuneen intialaisperheen pojan kanssa. Tuo poika, joka on uskomattoman kypsä ja fiksu ikäisekseen (22 v.), tiivisti ongelmani yhteen lauseeseen: suomalaiset (ja ilmeisesti ruotsalaisetkin) stressaavat kyläilystä aivan liikaa. Kaiken pitää olla täydellistä ja viimeisen päälle, jolloin vierailuun valmistautumisesta tulee pelkkää suorittamista, ja koko kyläilyn perusajatus, ihmisten tapaaminen, hukkuu jonnekin imurin, kiertoilmauunin ja pyykkikoneen väliseen Bermudan kolmioon.

Nämä kuvat ovat Porvoosta, jossa tapaamme käyttää kaikki intialaisvieraamme, koska Porvoo on niin viehättävä kaupunki ja kaiken lisäksi sopivan lähelläkin. Tällä kertaa visiitti jäi tosin aika lyhyeksi, sillä sää oli aika kurja.

Eri mieltäkin saa tietysti olla, mutta minuun tämä stressikalikka kolahti - ja kovaa. Mitä kaikkea tekemistä keksinkään ennen vieraiden laskettua saapumisaikaa! Siivoaminen ja rojujen piilottaminen sängyn alle on tietysti ihan itsestään selvä asia, vaikka yksi tuttu tapasikin aina sanoa, että "ei kannata siivota ennen vieraiden tuloa, vaan vasta sitten, kun vieraat ovat lähteneet". Kai tuossakin joku logiikka on! :-D Kahvi- tai ruokapöydän tarjottavien miettimisen lisäksi työlistalla saattaa olla vaikkapa sellainenkin asia kuin parvekkeen pöydän maalaaminen. Vieraiden viihtyvyyteen vaikuttaa varmaankin todella paljon se, onko pöytä vasta maalattu vai ei... Kun seisoin pari viikkoa sitten Prisman kassajonossa pensselipaketti käsissäni, mieleeni tuli kyllä, että onkohan tämä nyt ihan tarpeellista ja että viiraakohan minulla päästä.

Suomessa kylään menosta sovitaan tavallisesti etukäteen, mikä mielestäni lisää stressiä entisestään. Jos on tiennyt jo kesäkuun alussa, että Pirkko ja Pekka tulevat kylään heinäkuun toisena viikonloppuna, on vähän vaikea keksiä selityksiä sille, miksi nurkassa pyörii villakoiria ja miksi kahvin kanssa ei ole muuta tarjottavaa kuin pussin pohjalta löytyneitä sokerikorppuja. Spontaani kyläily taitaa tällaisena kännykkäaikakautena olla Suomessa aika harvinaista ja usein epäsuotavaakin. Tiedänpä yhdenkin tapauksen, joka melkein käännyttää vieraat takaisin, jos heille sattuu menemään kylään väärään aikaan, esimerkiksi silloin kun rouvalla on viikkosiivous meneillään.

Porvoon Wanha Rautakauppa.
Uskomattoman ihana ja mielenkiintoinen paikka - ja tämä on paljon sanottu sellaiselta, joka inhoaa kaikkea vanhaa!

Harmi vain, kun intialaiset eivät olleet niin kauhean kiinnostuneita tästä rautakaupasta, vaan heillä oli kauhea kiire ulos... En siis kerennyt tutkia paikkaa tarpeeksi hyvin - byääh!

Näiden intialaisten vierailussa minulle aiheutti etukäteen suurta huolta myös se, kuinka herrat kävisivät vessassa isolla asialla - tai siis lähinnä hoitaisivat sen siistimispuolen. Intiassahan ei käytetä vessapaperia lainkaan, vaan siistiminen hoidetaan kaatamalla takalistoon vettä nokkamukilla (kuvassa). Takapuolta ei edes kuivata tämän pesuoperaation jälkeen millään, ja olenkin monesti miettinyt, että kesäkö se kuivattaa vai mikä. Itse olen kokeillut tätä intialaista pesutapaa tasan kerran - Chennain lentokentällä, kun saavuin ihan ensimmäistä kertaa Intiaan - jonka jälkeen marssin kiltisti lähimpään markettiin ostamaan kiskurihintaista vessapaperia. :-D Murehdin näiden intialaisherrojen vessa-asioita etukäteen niin paljon, että lopulta käskin ukkelin soittaa Intiaan ja pyytää herroja tuomaan mukanaan nokkamukin (Suomessa en ole samanlaisia nokkamukeja nähnyt enkä viitsinyt lähteä niitä etsimäänkään). Herrat toivatkin mukin tullessaan, mutta lahjoittivat sen lähtiessään käyttämättömänä meille. Olivat kuulemma oppineet käyttämään paperia...

Rautakaupassa oli myynnissä uuninluukkuja...

... ja hevosenkenkiä (kai nämäkin olivat myynnissä).

Intiassa kylään mennään usein ilmoittamatta, vaikka pitkänmatkalaiset kyllä usein ilmoittavat tulostaan etukäteen. Yhtenäkin vuonna, kun olimme Intiassa kuukauden, anoppilaan ilmestyi yksi tuttavapariskunta, joka halusi tavata S:n. Intiassa on tavallista, että kun joku ulkomailla asuva perheenjäsen tulee kotiinsa käymään, kaikkien sukulaisten, ystävien ja tuttujen pitää tavata tämä kyseinen henkilö. Tämän henkilön vierailun aikana kotona käykin sitten melkoinen trafiikki, kun väkeä saapuu läheltä ja kaukaa. Perheen äidille tämä tietää rutkasti lisää päänvaivaa, kun pitää laittaa ruokaa suurelle väkijoukolle, järjestää nukkumapaikkoja jne. Kerran kun S:n sisar tuli Amerikasta kotiinsa Intiaan kuukaudeksi, vieraita oli niin paljon, että anoppi katsoi parhaaksi palkata kokin laittamaan ruokaa!

Tämän kylään tulleen tuttavapariskunnan osapuolet eivät edes olleet kovin läheisiä S:lle tai hänen perheelleen, mutta silti he viipyivät anoppilassa kaksi yötä, vaikka eivät itsekään asuneet kovin kaukana, ja talo oli muutenkin jo aivan täynnä. Kun he sitten kolmantena päivänä tekivät aamupäivällä lähtöä, he keksivätkin, että "syömme ensin lounaan, ja lähdemme vasta sen jälkeen". Ei ollut anopilla muuta vaihtoehtoa kuin laittaa taas ruokaa hieman enemmän...

Kerran menimme itse kylään eräälle S:n maalla asuvalle tädille ilman että ilmoitimme tulostamme etukäteen. S. käy kyseisellä tädillä hyvin harvoin, koska täti asuu niin syrjässä vaikean matkan takana. Edellisestä vierailusta olikin vierähtänyt ilmeisesti reilusti yli viisi vuotta. Kun täti sitten avasi meille oven ja huomasi, kuka tulija oli, hän puhkesi itkemään, koska hän ei ollut osannut varautua vierailuumme mitenkään. Häntä harmitti niin kovasti, että hän ei ollut ehtinyt varata meille mitään erityistä tarjottavaa. Tuolloin todella toivoin, että olisimme ilmoittaneet tulostamme etukäteen...

Eräs toinen S:n täti on ihminen, josta kaikki pitävät suuresti, sillä tädistä huokuu aito sydämellisyys. Tämä täti kuulemma tarjoaa vieraille sitä, mitä hänellä kulloinkin sattuu olemaan, mutta hän tarjoaa sen niin sydämellisesti, että kenellekään ei tulisi mieleenkään valittaa, jos saa eteensä vain kupin teetä. Aina kun minulta meinaa lähteä homma lapasesta vierastarjottavien kanssa, S. jaksaa muistuttaa tuosta tädistä ja sanoa, että "vaikka sinulla ei olisi tarjottavana kuin pala leipää, se riittää, jos se tulee suoraan sydämestä". Vaikka kahvi- tai ruokapöytä olisi kuinka runsas tahansa, runsaus ei merkitse mitään, jos emännästä tai isännästä näkee, että hän vain odottelee vieraiden lähtöä. Mutta sellaiseksi kyläilykulttuuri täällä meillä on vähän mennyt: emäntä/isäntä haluaa, että tarjottavat ovat viimeisen päälle, ja mielestäni vieraat osaavat myös odottaa sitä. Mitähän vieraat mahtaisivat ajatella, jos he oikeasti saisivat vain palan leipää - vaikka se sitten tarjoiltaisiinkin aidon ja sydämellisen hymyn kera?

Tässä on näköjään istuttu tauolla useammankin kerran...

Intiassa tällaisella aidolla sydämellisyydellä kuitenkin on paikkansa: kun itsekin muistelen erilaisia kyläilypaikkoja, joissa olen käynyt, mieluisimpana mieleeni ovat jääneet ne, joissa vastaanotto on ollut aidosti lämmin. Mieleen on jäänyt paikan tunnelma ja ihmiset eikä se, mitä ruokaa tai juomaa siellä on tarjottu, tai onko paikassa ollut putipuhdasta. Jos ihmiset ovat sydämellisiä, pienet puutteetkin antaa paljon helpommin anteeksi. Epämiellyttäviin kyläilymuistoihin kuuluvat puolestaan mm. yhden lääkäriperheen koti, jossa oli niin muodollinen ilmapiiri, että en tiennyt, miten päin siellä pitäisi olla, sekä yksi paikka, jossa tuloomme oli valmistauduttu laittamalla ainakin 10 eri ruokalajia, joita sitten pakkosyötettiin meille. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerran ihmiset ovat se asia, josta kyläpaikan jälkeenpäin muistamme, miksi ihmeessä kaikista etukäteisvalmisteluista pitää ottaa niin kauhea stressi?

Intialaisilta toivoisin oppivani näissä kyläilyasioissa ennen kaikkea joustamiskykyä. Kerrankin anoppilassa oli yhtä aikaa niin paljon vieraita, että makuuhuoneet tai sängyt eivät riittäneet alkuunkaan kaikille. Mutta ei hätää; saihan olohuoneen lattiasta ison siskonpedin, kunhan vain ensin siirsi sohvapöydän pois tieltä! Olohuoneen lattialle majoittautui lopulta aika monta ihmistä, etunenässä anoppi ja appiukko, jotka olivat antaneet oman makuhuoneensa yhden pariskunnan käyttöön. Minulla ja S:llä oli oma makuuhuone ja kylppärikin, mistä olin tietysti oikein tyytyväinen. Samalla hieman kuitenkin kadehdin sitä asennetta, jolla intialaiset kävivät siihen olohuoneen lattialle: kukaan ei valittanut eikä edes näyttänyt siltä, että kenenkään olisi tehnyt mieli valittaakaan, sillä kaikkialla näkyi vain iloisia kasvoja. Minulta tuollainen puolituttujen ihmisten viereen nukkumaan käyminen ei ihan noin vain onnistuisi, vaan saattaisin mennä mieluummin vaikka hotelliin... Intialaisia tämä tällainen ei kuulemma kuitenkaan haittaa, vaan he nukkuvat mieluummin kyläpaikan lattialla kuin hotellissa, vaikka hotelliin olisi varmasti varaakin: "kyläänhän he ovat tulleet, eivätkä mihinkään hotelliin". Nuorempi sukupolvi on kuitenkin Intiassakin jo sen verran mukavuudenhaluista, että se haluaa yksityisyyttä ja mukavuuksia. Monta selkkausta onkin syntynyt siitä, kun joku on ollut jonkun luona viikko- tai kuukausikaupalla ja hermot ovat kiristyneet puolin ja toisin...

Ystäviä vielä tämän matkan jälkeenkin!