Voi mikä päivä!

Viime viikolla yhtenä päivänä "pääsin" tutustumaan paikalliseen sairaalaankin. Visiitin syynä oli niskakipu, joka alkoi yllättäen aamulla suihkussa ja joka viidessä minuutissa meni niin pahaksi, että en saanut edes päätä käännettyä. Koska kipu tuli niin puskista (syynä ei siis ollut esimerkiksi veto tai muu vastaava) ja kipu oli niin kova, pelästyin aika lailla ja katsoin parhaimmakseni käydä näyttämässä niskaani lääkärillä. Ukkeli oli tuolloin Suomessa, mutta onneksi yksi Ukkelin kollega oli joka tapauksessa tuomassa sinä aamuna minulle eräitä papereita, ja hän sitten vei minut töihin mennessään matkan varrella olevaan sairaalaan. Itse en tietäisi yhtään, mihin sairaalaan pitäisi mennä ja missä saisi mahdollisimman hyvää hoitoa. Intiassahan on kaikenlaisia sairaaloita; toisessa ääripäässä ovat hienot yksityiset sairaalat, jotka ovat kuin viiden tähden hotelleja, ja toisessa ovat ne julkiset sairaalat, joissa korruptiolla on iso rooli, hygienia on puutteellista, tutkimusvälineitä ei ole tai ne eivät toimi ja välinpitämättömyys ja vastuuntunnottomuus kukoistavat. Traaginen esimerkki joidenkin sairaaloiden tasosta löytyy ihan lähipiiristäkin. Ukkelin serkun äiti kärsi nimittäin pahasta ripulista, joten hän meni sairaalaan. En tiedä ihan tarkkaan, millainen sairaala oli kyseessä, mutta tuskin ainakaan mikään loistoluokan sairaala. Äiti oli menettänyt ripulin takia paljon nestettä, joten ripulia hoidettiin antamalla nestettä suoneen. Tämä olisi varmasti auttanutkin - jos vain vesi olisi ollut puhdasta. Nyt äidille annettu vesi oli saastunutta, ja tämän seurauksena äiti kuoli. Minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tällaista saattaa tapahtua. Eikö ihmishengellä todellakaan ole mitään väliä ja eikö sairaaloiden tarvitse kantaa toimistaan mitään vastuuta?

Tämän takia toivonkin aina, etten vain sairastuisi Intiassa. Nyt oli kumminkin lähdettävä lääkäriin, ja ukkelin kollega vei minut jollekin yksityiselle klinikalle. Pää vinossa painelin sairaalan vastaanottotiskille, jossa täytettiin potilaskortti ja otettiin maksu, sata rupiaa. Lompakkoa kaivaessani muistin, että en ollut edellisenä päivänä jaksanut käydä automaatilla, ja luottokorttikin oli kotona. Kymmenen rupian seteleitä lompakosta sentään vielä löytyi tarvittavan sadan rupian edestä, ja latasin nämä viimeiset setelit tiskille. Nolotti kovasti ruveta seuraavaksi kyselemään automaattia, mutta muutakaan en voinut, koska eihän minulla olisi rahaa maksaa mahdollisia lääkkeitäkään. Onneksi ihan kulman takana olisi kuulemma kaksikin automaattia.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle. Jostakin syystä lääkäri mulkoili minua kuin minulla olisi ollut keskellä naama iso paise, joka saattaisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Diagnoosinkin (= lihasvenähdys) lääkäri teki noin puolessa minuutissa, kun oli ensin kysellyt minulta kaikki olennaisimmat asiat, kuten olinko ollut kauankin suihkussa, mitä ylipäänsä tein Intiassa ja missä mieheni on töissä. Minä en tietenkään ollut diagnoosiin tyytyväinen, vaan rupesin urputtamaan "oletteko varma, ettei kyse ole mistään vakavammasta?" Lääkäri katseli minua nenänvarttaan pitkin ja kysyi "niin kuin mistä?", johon minä fiksuna vastasin, että "en minä tiedä; tehän se lääkäri olette". Sen jälkeen lääkäri näytti jo siltä, että olisi itse henkilökohtaisesti halunnut vääntää niskani nurin. Hän totesi lyhyesti, että kyse on lihasvenähdyksestä eikä mistään muusta. Piste.

Lääkäri lykkäsi potilaskorttini ja lääkereseptini hoitajille, jotka veivät minut sairaalahuoneeseen. Siellä toinen hoitajista kaivoi esiin ruiskun ja käski minun laskea housunkaulustani. Seisoin siinä kankku paljaana ja hoitaja ihmetteli, että meinaatteko ottaa ruiskun seisaaltaan. "Kuinka sitten?", ihmettelin tyhmänä, ja hoitajat käskivät naureskellen minun käydä sänkyyn pitkälleni. Ennen kuin piikki upposi lihaani, tajusin sentään kysyä, että mitähän se ruiske muuten mahtaa sisältää (kipulääkettä).

Lääkkeet sai ostaa "apteekista" sairaalan aulasta, mutta ensin piti käydä nostamassa rahaa. Molemmat automaatit olivatkin lähellä sairaalaa, mutta ensimmäinen oli 'tilapäisesti pois käytöstä'. Toinen automaatti näytti jo ulkoapäinkin epäilyttävältä, eikä ovikaan auennut kuin muutaman kymmenen sentin verran. Siitä raosta sitten tungin itseni väkisin sisään. Aikani automaatin kanssa taisteltuani totesin, että en minä sieltä mitään rahaa saisi, joten oli lähdettävä etsimään kolmatta automaattia. Siinä vaiheessa, kun kävelin rahattomana, kuumissani, janoisena ja niska jäykkänä tööttäilevien autoriksojen ja kolistelevien rekkojen seassa, meinasi kyllä itku tulla. Eikä tullut mieleenikään soittaa esimerkiksi appiukolle tai ukkelin serkulle ja pyytää apua - ei, kyllähän minun nyt pitää yksin pärjätä!

Noin puolen tunnin päästä minulla oli vihdoinkin rahaa lompakossa ja saatoin lampsia takaisin klinikalle, jossa minua mulkoili nyt koko henkilökunta. Olivat varmaan ajatelleet, että täällä se madame kävi vaan hakemassa piikin persuksiin ja lähti sitten maksamatta. Lopulta sain lääkkeet maksetuksi ja pääsin lähtemään sieltä pois.

Lääkkeet myydään tämmöisinä liuskoina ilman pakkauksia, tuoteselosteita tai käyttöohjeita. Minua nämä väkisinkin hieman epäilyttävät.

Kotona en pystynyt tekemään kipeän niskani kanssa mitään muuta kuin makaamaan ja yritinkin nukkua sen verran, mitä talon meteliltä pystyin. Jossakin vaiheessa jätin vielä sormet kylpyhuoneen oven väliin, mikä sattui niin kamalasti, että suustani saattoi päästä muutama ruma sanakin. Sormi on vielä nyt viikon päästäkin ihan musta, ja tämä musta sormeni on taas suuresti huvittanut lähipiiriäni, sillä minut tunnetaan miniänä, jolle aina sattuu ja tapahtuu - suureksi osaksi omaa tyhmyyttäni ja varomattomuuttani. Intiaankin kun tulimme helmikuussa, anoppi joutui ensimmäiseksi kaivamaan esiin desinfiointiaineet, laastarit ja siteet, kun miniä oli Frankfurtin lentokentällä keksinyt kokeilla, pääsisikö istumaan liukuportaiden käsihihnan päälle... Lopputuloksena säären etuosa oli auki ja polvi oli niin kipeä, että luulin Intian-matkani päättyneen jo Frankfurtiin! Nyt anoppi sanoikin mustan sormeni nähdessään, että "sinun pitää olla varovainen täällä Intiassa", johon appiukko lisäsi, että "kyllä sinun pitää olla varovainen siellä Suomessakin". :-D

Ukkelin serkku toi illalla potilaalle kaksi subia - palvelu pelaa! - ja illalla vasta soitin ukkelille, kun oli jo hieman parempi olo. Mikään "mä voin jo paljon paremmin" - selittely ei kuitenkaan auttanut, sillä ukkeli sai hirveän hepulikohtauksen ja soitti heti isänsä hakemaan minut anoppilaan. Erityisen tuohtunut ukkeli oli kuultuaan minulle annetusta ruiskeesta - hänelle on varmaankin jäänyt epäluulo niitä kohtaan tuon serkun äidin tapauksen jälkeen. Reilun puolen tunnin päästä ovelle ilmestyikin sitten pelastuspartio: appiukko, anoppi ja autokuski. He istuvat meillä jonkin aikaa hyvin huolestuneen näköisinä ja pyysivät minua moneen kertaan lähtemään heille yöksi. Vastustelin ensin, mutta lopulta annoin periksi, koska näin saatiin kaikki osapuolet tyytyväisiksi. Jopa minusta itsestänikin tuntui ihan kivalta mennä anoppilaan, koska yksinäinen yö kipeällä niskalla tuntui hieman epämiellyttävältä ajatukselta.

Autokuski ajoi taas kuin paraskin rallikuski, kun kiidimme läpi Hyderabadin. Tankkaamaankin piti pysähtyä, joten autokuski kääntyi huoltoasemalle eikä huomannut yhtä suoraan tulevaa moottoripyörää. Pahaksi onneksi moottoripyöräilijäkin katseli samaan aikaan jonnekin taivaalle ja huomasi meidät vasta viime tingassa. Moottoripyöräilijä sai ihan viime hetkellä jarrutettua, mutta mies putosi pyörän selästä ja pyörä kaatui. Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja menoksi!

Huoltoasemalla autokuski kurvasi mittarin eteen ja auton sivusta alkoi kuulua hirveää kolinaa. Appiukko raotti ovea nähdäkseen, mitä oli tapahtunut: kuski oli ajanut auton kyljen kiinni erääseen metallitolppaan ja auton etukylki oli nyt ihan naarmuilla. Seuraavaksi alkoi hirveä autokuskin sättiminen: "etkö sinä yhtään katso, mihin ajat", "pitäisi vähän varoa", ja niin edespäin. Minä yritin purra huultani ja katsella ikkunasta ulos, koska minua olisi naurattanut niin kauheasti...