Anoppini mun

Hikipediasta löytyi anopille hieno määritelmä:

Anopit ovat tyttö- tai poikaystävän mukana saatu haitta tai etuisuus, joita yleisesti hyödynnetään mm. verhojen ompelussa, lasten hoidossa ja rahan vippaamisessa. Anopin lisäksi naimakauppaan saattaa kuulua appi, myös appiukoksi kutsuttu mieshenkilö.

Anoppi voi olla luonteeltaan arvaamaton, ja tutkijat katsovat tämän liittyvän äitien hirmuvaltaan, jota harjoitettiin erityisesti 1890 - 1990. --

Oman anoppini on määritellyt kaikkein parhaiten hänen oma poikansa, armas mieheni siis, joka kerran totesi: "Ei äitini paha ole; hän ei vain aina tiedä, miten pitäisi käyttäytyä." Tämä lause osuu niin nappiin, että paremmin ei voisi asiaa ilmaista.

Arvatkaapa, tuliko sanomista, kun en ollut huomannut siirtää taustalla näkyvää roskalaatikkoa ennen kuvan ottamista... :-D

Täällä Intiassa joint family-systeemi on yhä edelleen melko suosittu. Joint family tarkoittaa sitä, että saman katon alla asuu useampi sukupolvi, kuitenkin niin, että perheen miespuoliset jäsenet ovat sukua keskenään ja talon naiset ovat esimerkiksi naimattomia tyttäriä, avioliiton kautta taloon tulleita tai äitejä. Perheen poika jää siis asumaan omaan kotiinsa avioliiton jälkeen, ja morsmaikku muuttaa omasta kotoaan anoppilaan. Joint family -systeemi on vieläkin aika suosittu, vaikka Intiassakin perheen pääluku on hiljalleen pienenemässä ja pienet ydinperheet ovat alkaneet yleistyä.

Vaikka ajatus anoppilassa asumisesta tuntuisi minusta hieman ahdistavalta, isossa perheessä olisi paljon hyviäkin puolia, ja jollakin tapaa ajatus tämmöisestä suurperheestä on aina vähän kiehtonutkin. Esimerkiksi Kalyani, jonka kanssa olin taannoin vanhassa kaupungissa, on asunut miehensä kotona kohta yli 10 vuotta. Kalyani sai heidän perhe-elämänsä kuulostamaan varsin idylliseltä ja sopuisalta - ruoanlaitto on esimerkiksi jaettu niin, että Kalyanin anoppi valmistaa kaikki kasvisruoat ja Kalyani non-veget. Nyt Kalyani perheineen on kuitenkin muuttamassa pois anoppilasta lähemmäs hänen miehensä työpaikkaa, ja koska anoppi ei halua muuttaa kotoaan pois, ero anopista on edessä. Vaikka Kalyani aluksi olikin kertonut perhe-elämästään niin myönteisesti, hän tunnusti minulle myöhemmin, että on oikeastaan ihan iloinen, että pääsee omaan kotiin. Luulen, että näin on monessa muussakin perheessä: tilanteeseen sopeudutaan, koska on pakko, mutta salaa ehkä haluttaisiin asua omillaan.

Vihannestorilla. Anoppilan autokuskin pääkin pääsi mukaan.

Minä kestän oman anoppini kanssa sovussa viikon tai pari, ehkä hyvässä lykyssä kuukaudenkin. Kyse ei mitenkään ole siitä, että anoppini olisi joku tyranni tai kamala ihminen, vaan siitä, että minä olen liian itsenäiseen elämään tottunut, jotta voisin mukisematta hyväksyä sen, että joku muu päättää asioista, jotka koskevat minuakin. Vaikka anoppini onkin kaikin puolin "normaali" ihminen, häntä vaivaa jonkin verran "minä tiedän kaikesta kaiken" -asenne. Yleensä pystyn suhtautumaan tähän huumorilla ja annan mennä hänen kaikkitietävien neuvojensa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta joskus, kun itselläni on huono päivä, anopin asenne ärsyttää. Anopinsietokyky riippuukin ihan selkesti omasta mielentilastani: hyväntuulisena anopin kotkotuksia on helpompi kestää. :-)

Kun minulla tässä taannoin oli niska kipeänä, anopin huolenpito tuntui oikein mukavalta, kun oma äitikään ei ollut paikalla. Oli mukava, kun anoppi kyseli vointia, hieroi kipurasvaa niskaan, teki ruokaa ja sanoi, että voin tulla herättämään hänet keskellä yötä, jos joku hätä tulee. Jos taas olen ollut laiskalla tuulella, enkä ole jaksanut kyhätä aamiaiseksi muuta kuin muroja - jota muuten tapahtuu meillä lähes joka päivä, heh heh - anopin puhelinsoitot ja kyselyt siitä, mitä meillä syötiin aamiaiseksi, ärsyttävät suunnattomasti. Alkuvaiheessa anoppi soitteli joka päivä, ja kysyi, mitä meillä oli aamiaiseksi, mitä tein lounaaksi ja mitä ruokaa laitan illalliseksi. Nolottaa tunnustaa, mutta muutaman kerran en edes viitsinyt vastata puhelimeen, kun näin kuka soittaa...

Sokeriruokoa ostamassa.

Alkuaikoina, kun käytimme anoppilan autokuskia melko tiuhaan, anoppi lähetteli autokuskin välityksellä meille kaikenlaista ruokaa: vihanneksia, hedelmiä, idlejä aamiaiseksi, valmista dosa-taikinaa, suolapaloja, makeisia, valmiita ruokia ja mitä vielä. Kun samalla kertaa tuli kymmentä eri lajia vihannesta, olin aika liemessä niiden kanssa, koska eiväthän vihannekset kovin kauaa freeseinä säily ja kaksi ihmistä pystyy syömään vain rajallisen määrän. Nyt nämä lähetykset ovat melkein loppuneet, koska emme enää käytä anoppilan autokuskia ja koska S. on monet kerrat huutanut äidilleen, että "älä lähetä meille mitään ruokaa; me syödään ihan eri juttuja kuin te!". Tämä onkin aivan totta, sillä me tykkäämme syödä kevyemmin kuin mitä perinteinen intialainen ruoka on. Kerran anoppi osui meille lounasaikaan, juuri kun hänen poikansa haarukoi salaattia suuhunsa, ja voi sitä säälivää katsetta, jonka anoppi siihen salaattilautaseen loi! Hän varmaankin ajatteli, että hänen poikansa kuihtuu pois, jos noilla rehuilla pitää elää...

Anoppilan autokuski toi S:n eilen poikkeuksellisesti kotiin ja tämä näkyi heti meidän ruokavarastossa: autokuskin tuomisina oli mm. jättimäinen astia chekkaluja, vaikka minä teenkin S:n mukaan parempia chekkaluja kuin anoppi...

Parhaimmillaan anoppi on silloin, kun ollaan kaksistaan anoppilassa ja rötkötetään sohvalla katsomassa telkkaria, yleensä jotain ruokaohjelmia tai telugusarjoja. Välillä haastellaan kaikenlaista ja usein meillä on oikein hauskaakin. Keskustelumme pyörivät enimmäkseen ruoan ympärillä, ja valitinkin yhtenä päivänä tästä puheenaiheiden yksitoikkoisuudesta S:lle. Hän totesi, että ihan samalla tavalla ne ruoka-asiat hallitsevat keskusteluja anopin ja hänen toisen miniänsäkin välillä. Kun ikäeroa on ja yhteisiä kiinnostuksen aiheita ei muuten hirveästi ole, niin mistä muusta sitä oikeastaan voi keskustella kuin ruoasta. Siitähän riittää juttua loputtomiin! Siinä sohvalla anopin kanssa jutellessa ja nauraessa huomaan ajattelevani usein, että minulla on oikeastaan aika mukava anoppi. Jossakin vaiheessa anoppi hiljenee, ja vilkaisu anopin suuntaan paljastaa, että hän on taas ruvennut pilkkimään: on aika mennä päikkäreille.

Anopin minulle lainaama, huisin upea, mortteli.

Tässä vielä joitakin helmiä minun ja anopin yhteisen matkan varrelta:

• Kun anoppi oli Suomessa joskus vuosia sitten, menimme yhdessä paikalliseen markettiin. Meinasin ostaa Seiskan ja se oli jo minulla käsissäni, mutta anoppi otti lehden käsistäni, heitti sen takaisin hyllyyn ja tokaisi: "Et sinä tuollaisia lehtiä tarvitse!" Näköjään laatulehden tunnistaa, vaikka ei osaisi kieltä sanaakaan... :-D
• Anoppi ei ole kovin kiinnostunut matkailusta sinänsä, koska hänen mielestään kaikki on kaikkialla samanlaista. Suomessakin anoppi totesi moneen kertaan, että "meillä on Intiassa ihan samanlaisia puita, järviä, eläimiä, rakennuksia, kauppoja..." ja niin edelleen. Anoppi tapasikin aina nukahtaa aika pian, kun pääsi auton kyytiin, ja auton toiseen takaikkunaan jäikin rasvainen muisto anopin hiusvoiteista, kun hän aina nojaili siihen.
• Tiedonhaluinen anoppi kyllä on, ja tässä taannoin kaupasta palatessamme anoppi näki kadulla uudennäköisen auton, jota ilmeisesti kyseisen talon autokuski peseskeli. Anoppi rupesi tenttaamaan autokuskilta, onko tämä auto uusi, kenen se on, paljonko maksoi jne. Anoppi oli jo ovenkahvassakin kiinni - yritti päästä autoon sisään tutkimaan - mutta pahus sentään, kun auto olikin lukossa!
  
• Elämän ensimmäinen pizza - mitenkä se oikein mahdettaisiin syödä? Anoppi ja hänen kaksi sisartaan - oikea tehokolmikko muuten! - ratkaisivat ongelman erittäin intialaisesti: he kaapivat pizzasta päällyset lautasen sivuun "curryksi" ja käyttivät pizzapohjaa chapatina, jolla sitten söivät sitä currya. *reps*
  
• Intialaiset tuntevat luonnon antimet hyvin, ja Suomessa ollessaan anoppi näkikin jossakin jalkakäytävän viereisessä pusikossa jotakin lehtivihanneksia, joita Intiassa käytetään paljon. Eipä mennyt aikaakaan, kun anoppi oli käynyt keräämässä näitä lehtiä ja laittanut niistä meille ruokaa. En kysellyt, mistä koirankusetuspaikasta lehdet oli mahdollisesti kerätty, vaan söin vain. Hyvää muuten oli!
• Anoppi ei oikein voi aina ymmärtää minun ajatusmaailmaani, ja ilmaisee tämän aika suorasukaisesti. Hän ei esimerkiksi voinut ymmärtää, miksi minun piti raahata Suomesta Intiaan kaikki viisi nalleani, "kun tuolta basaarista noita saisi kymmenellä rupialla". :-D
  
• En minäkään aina oikein ymmärrä anopin järjenjuoksua. Yhtenä päivänä, kun söimme anoppilassa, joka ruoasta tuntui löytyvän hius. Anoppi totesi vain, että "niitä tulee tuolta yläkerrasta... ne kun on muslimeja."
  

Viikon, parin sisällä anoppi ja appiukko ovat palaamassa lopullisesti Nelloreen, ja kyllä minulle anoppia vähän ikävä tulee.
Mutta vain vähän.