Suo, kuokka ja jussi

Eilen kävin taas pitkällä keskipäiväkävelyllä, vaikka tiedän, ettei se kauhean järkevää olekaan. Oli vain niin tylsää, ja viihdykettä se on tämäkin: kuvata töitä tekeviä ihmisiä. :-)

Tässä kaivetaan ojaa - työvälineinä kepit ja kuokka.

Mielestäni on erittäin epäreilua, että minä, vajaakielinen naisihminen, joudun päivittäin hoitelemaan näitä tyyppejä, joita meillä ravaa. Toisaalta haasteet kai pitävät mielen virkeänä... Eilen oli vuorossa satelliitti-tv:n asentaja. Päästin ukon sisään ja hiippailin itse makuuhuoneeseen toivoen, että mies vain tekisi työnsä ja lähtisi, eikä ainakaan kyselisi minulta mitään vaikeita kysymyksiä. Ei mennyt kuin hetki, kun olohuoneesta kuului: "Madam, porataanko reikä ikkunaan vai seinään?"

Sissus sentään! Vastentahtoisena raahauduin punnitsemaan vaihtoehtoja ja yritin kuumeisesti miettiä, kummassa reikä aiheuttaisi vähemmän harmia, seinässä vai ikkunan karmissa. Lopulta pääsin taas loistamaan fiksuudellani, kun keksin kysyä, tulisiko reiästä isokin, ja tulisiko sieltä hyttysiä. :-D Onneksi sain sitten ongittua mieheltä selville, että hänen mielestään olisi parempi tehdä reikä seinään, ja minä olin tietysti heti ihan samaa mieltä: seinään vaan!

Jostakin syystä aiheutin suunnatonta hupia kulkiessani tämän porukan ohi. "Kostoksi" otin heistä valokuvan. :-D

Mies lähti asentamaan satelliittijohtoa katolle, ja vähän ajan päästä ovikelloa soitti noin 13-vuotias poika, joka tyhjä Sprite-pullo kädessään selitti haluavansa vettä. Minä hölmö luulin, että poika pesee käytäviä tai jotain, ja kävin hakemassa keittiöstä vettä. Poika ei lähtenytkään mihinkään, vaan rupesi repimään tv-asentajan katolta pudottamaa johtoa meidän parvekkeelle. Mikäs poika tämä oikein oli, ja millä oikeudella hän sekaantuu tv-asentajan töihin?! Ketterästi kuin apina poika keikautti itsensä meidän parvekkeelle ja alkoi seuraavaksi repiä oleskeluhuoneen hyttysverkkoa irti, jotta saisi pujotettua johdon parvekkeelta sisään. Tässä vaiheessa minulta meni hermot, ja syöksyin työnjohtajan ominaisuudessa selittämään pojalle, että "Ei sitä noin laiteta! Seinään tulee reikä!". Poika vastasi, että joo joo, tiedän, mutta laitan johdon nyt viideksi minuutiksi näin.

Nyt en enää kestä, ajattelin. Minun puolestani saa vetää johdon vaikka Kiinaan; minä vain istun tässä läppärillä. Asioiden laita alkoi pikkuhiljaa valjeta minulle, kun poika kävi seuraavaksi lattialla muovipussissa olevan satelliittiboksin kimppuun: kaverihan on - nuoresta iästään huolimatta - samasta firmasta kuin katolle kiivennyt asentajakin! Varmistin tämän vielä kysymällä pojalta, että "oletkos TataSky:sta", ja poikaa nauratti kovasti, kun hän myönsi olevansa.

Paikallinen autokoulu.

Vastapäinen naapuri on aina hyvin valppaana, kun meillä tapahtuu jotakin, ja nytkin hän ilmestyi ovelleen katsomaan, mitä siellä naapurin parvekkeella oikein naputellaan. Samassa käytävästä alkoi kuulua melkoisen äänekästä sananvaihtoa tv-firman tyyppien ja naapurin välillä. Minä istuin läppärillä ja päätin, että minä en edes yritä ymmärtää tuosta sanaharkasta mitään. Onneksi olen kielitaidoton - minua ei siis ainakaan voi sotkea tuohon mitenkään! Naapuria ei miellyttänyt - tämän kuulin myöhemmin - että tv-mies oli vain pudottanut johdon katolta meidän parvekkeelle, ja nyt johto roikkui vapaasti ilmassa monen kerroksen matkan.

Seuraavaksi miehet tulivatkin kysymään minulta, mitä mieltä minä olen; miten johto pitäisi laittaa. Minulla olivat neuvot vähissä, eikä auttanut muu kuin kilauttaa S:lle, joka ei puhelimessa oikein ymmärtänyt, mikä ongelman nimi oli. Lopulta tv-firman kaverit sanoivat, että he jättävät johdon nyt toistaiseksi noin ja tulevat illalla uudestaan seitsemän aikaan käymään, kun isäntä on tarkastanut johdon. Jos isäntä ei hyväksyisi työtä, ukot laittaisivat johdon toisella tavalla.

No arvatkaapa kaksi kertaa, tulivatko ukot illalla uudestaan. He soittivat kyllä, että ovat jossakin toisessa paikassa asennustöissä, mutta siellä menisi niin ja niin kauan... Johto roikkuu siis edelleen samalla tavalla, iloisesti tuulessa heiluen, ja nähtäväksi jää, kuuluuko kavereista tänäänkään mitään. Onneksi ei sentään maksettu heille työstä vielä mitään. Täällä pitää muutenkin olla tarkkana noiden maksujen kanssa: koskaan ei saisi maksaa koko summaa mistään työstä tai tuotteesta, ennen kuin työ on kokonaan tehty tai tavara on kokonaan toimitettu.

Jotakin tämäntyyppistä asua suunnittelin sinne häävastaanotolle. :-D

Illalla kävimme vielä hakemassa parvekkeen korituolit, jotka olimme edellisenä päivänä käyneet valikoimassa ja jotka oli nyt lakattu. Tuolit olivat valmiit, mutta edessä oli taas ikuisuusongelma: kuinka mahduttaa ne tavalliseen henkilöautoon, kun ihmistenkin - minun, Sathish-serkun ja autokuskin - pitäisi mahtua sekaan. Minä olin jo epäillyt hiljaa mielessäni etukäteen, että tuolit eivät autoon noin vain mahtuisi, mutta autokuskin päässä henkilöauto muuttui taas tila-autoksi, sillä hänen mielestään tuolit mahtuisivat autoon ilman mitään ongelmia. Minäkään en sitten viitsinyt ruveta asiasta väittelemään.

Joltakin pimeältä kujalta ilmestyi tämmöinen vanha mies neuvomaan meitä: eikö kannattaisi viedä autolla vain toinen tuoli ja laittaa toinen tuoli menemään autoriksalla. (Tästä tuli mieleeni eräs kerta vuosia sitten, kun tulimme junalla kello neljä aamuyöllä Nagpurista Nelloreen, S:n kotiin, ja meillä - lue: minulla, heh heh - oli niin paljon matkatavaroita, että ne eivät mahtuneet appiukon autoon. Minun hehtaarimatkalaukulleni jouduttiinkin sitten järjestämään oma autoriksakyyti. :-D)

Kun miehet kääntelivät tuoleja aikansa, ne saatiin tungettua kyytiin jotenkin, ja tällä tavalla köröttelimme pitkähkön matkan kuoppaisia ja ruuhkaisia teitä kotiin:

Onneksi täällä Intiassa ei ole kovinkaan tarkkaa, kuinka paljon takapaksi irvistelee! Pahimmissa pompuissa piti vain kääntyä varmistamaan, että onhan se tuoli vielä mukana... :-D