Kulttuurishokista elävien kirjoihin

Viime päivät - tai oikeastaan koko viimeksi kulunut viikko - ovat olleet minulle melkoisen vaikeita, enkä aluksi edes tajunnut, miksi olen tuntenut oloni niin kurjaksi. Luulin jo, että Intia on yhdessä kuukaudessa tehnyt minusta jonkinlaisen hirviön; vihamielisen, epäluuloisen, välinpitämättömän ja huumorintajuttoman ihmisen, joka ei pysty kuin vihaamaan kaikkea ympärillään olevaa. Viime viikon aikana olen vihannut tätä maata, näitä ihmisiä, ihmisten omituisia tapoja, kieltä, elämäntapaa - lähes kaikkea mahdollista. Oma salainen aseeni vastoinkäymisiä kohtaan on aina ollut huumori, ja sen varaan olin nytkin laskenut: huumorilla pärjäisin täällä Intiassakin, tuli eteen ihan mitä tahansa. Kunnes sitten huumorikin loppui.

Mielipiteeni Intiasta muuttuivat ihan huomaamattani erittäin mustavalkoisiksi: Intia on takapajuinen maa, joka ei pysty muuttumaan eikä modernisoitumaan. Intialaiset ovat laiskoja, hitaita, rahanahneita ja useimmiten myös tyhmiä. Tavat, joilla täällä toimitaan, ovat nekin jostakin hyvin kaukaa viime vuosituhannelta. Kaikki intialaiset saivat minut raivon valtaan, enkä kestänyt nähdä ketään muita intialaisia kuin S:n ja Sathish-serkun. (Ruokablogiani lukevat muistavat ehkä sen intialaisen serkun, joka kävi vuodenvaihteessa Suomessa ja joka myöhästyi Tallinnan-laivasta... Se oli juuri tämä samainen Sathish-serkku, jonka tunnen oikein hyvin ja joka on S:n jälkeen minulle kaikkein läheisin näistä intialaisista.) En halunnut nähdä roskienkerääjänaista, en watchmania tai hänen vaimoaan, en pihalla kiljuvia lapsia, jotka pyytelevät suklaata, en autoriksakuskeja, jotka huutelevat "auto, madam?", en typeränä seisovia vartijoita, en uteliasta naapuria, en yhtään flegmaattista kaupan myyjää, en yhtään anoppia, appiukkoa tai muutakaan sukulaista, en yhtään autokuskia, en yhtään korruptoitunutta liikennepoliisia enkä yhtään sarissa kulkevaa naista. Kaiken kukkuraksi olen tuntenut hirvittävää syyllisyyttä siitä, että oloni on niin kurja ja jaksan vain valittaa, kun pitäisi iloita siitä, että sentään saan olla täällä.

Olen aina naureskellut koko kulttuurishokki-käsitteelle, koska minähän olen maailmankansalainen, joka sopeutuu millaiseen paikkaan tahansa. Jos jossakin kulttuurishokista kärsisin, se olisi ehkä jossakin pienessä kylässä Afrikan sydämessä, jossa asutaan savimajoissa ja jossa ei ole vettä eikä sähköä. Miten muka voisin kärsiä kulttuurishokista Intiassa, jossa olen käynyt useasti ennenkin; tunnenhan Intian ja intialaiset entuudestaan jo aika hyvin?

Kulttuurishokki-diagnoosiin kuitenkin päädyin, kun sunnuntai-iltana aktivoiduin sängystä maailmanlopun tunnelmista ylös sen verran, että rupesin jostakin syystä lueskelemaan netistä useammastakin lähteestä kulttuurishokin oireista. Löysin itsestäni lähes kaikki oireet - fyysistä sairastelua ja suoranaista koti-ikävää lukuun ottamatta - ja oli helpottavaa lukea, että tämä synkkyys ei luultavasti jäisikään pysyväksi olotilaksi ja että selviytymiskeinojakin oli olemassa. Helpotti saada tietää, että tällaiset tuntemukset ovat itse asiassa ihan normaalejakin.

Omiksi ohjenuorikseni otin muutaman edellä mainituilta sivuilta löytämäni hyvän vinkin:

• Hyväksyn sen, että kulttuurit ovat erilaisia. En siis enää yritä selittää järjellä kaikkea, mitä täällä näen ja koen, vaan yritän vain hyväksyä mukisematta sen, että täällä toimitaan eri tavalla kuin Suomessa. On siis vain hyväksyttävä se, että internet-lasku maksetaan käteisellä kaverille, joka tulee soittelemaan ovikelloa puoli yhdeksältä sunnuntaiaamuna.
• Yritän turvautua kotimaassa käyttämiini keinoihin, jotka ovat auttaneet stressitilanteissa. Kohta olen lähdössä etsimään jumppamattoa, ja illalla mennään tutustumaan Sathishin kanssa läheiseen kuntosaliin. :-) (S. on Nepalissa, joten siitä ei ole minulle mitään iloa, heh heh.)
  
• Hyväksyn sen, että uuteen kulttuuriin sopeutuminen on prosessi ja että sopeutuminen ei tapahdu hetkessä. Aiemmat Intian-matkani ovat olleet vain pitkähköjä lomamatkoja; nyt tänne pitää todellakin sopeutua.

Seuraava postaus on toivottavasti taas vähän valoisampi! :-)