Yliopistolta suolle

Kirjoittelen tätä edelleen Tartossa, mutta nyt en ole enää Tigutornissa, vaan olen vaihtanut majapaikkaani. Minunhan piti lähteä Tartosta takaisin Helsinkiin eilen torstaina, mutta sain keskiviikkona kuningasajatuksen, että mitä jos jatkaisinkin reissuani parilla päivällä. Ollaan nyt sitten täällä, kun on kerran lähdetty. 🙈 Tallinnassahan kävi samalla tavalla, että matkani vähän venähti, joten tämä alkaa näköjään tulla tavaksi.

Tutkiskelin laivamatkojen hintoja ja löysin uuden paluulähdön, joka oli halvempi kuin alkuperäinen paluumatkani, joten minun ei edes tarvinnut maksaa uudesta laivamatkasta muita lisämaksuja kuin muutoskulut, jotka kustansivat huimat kymmenen euroa. 

Majoituspaikat kallistuvat yleensä loppuviikkoa kohti, ja Tigutornin asuntokin olisi maksanut loppuviikosta 96,5 euroa per yö. Hinta tuntui minusta liian kalliilta, ja halusin muutenkin kokeilla jotain toista asuntoa. Löysin kivalta vaikuttavan kattohuoneiston, joka oli halvempikin kuin Tigutornin asunto olisi ollut, joten otin sen.

Huoneisto ei ole ihan minun makuuni, mutta kyllä tässä nyt voi pari yötä olla. Minä kun olen yksinkertainen ihminen, ja täällä on kaikki minun makuuni ihan liian modernia ja monimutkaista. Miten niinkin yksinkertainen asia kuin tavallisten vetolaatikoiden sulkeminen osataan tehdä niin monimutkaiseksi. 🙈 

Kylppäri on kyllä ihana ja valoisa, ja oma kattoterassi on tietysti se paras osa asuntoa. Parkkipaikkakin on hyvä, sillä pysäköinti on ilmainen, ja auton saa parkkihalliin.

Istun just tuossa sohvalla kirjoittelemassa tätä.

Tuolla nuolen osoittamassa paikassa.

Asunnon omistajalla on kuulemma samassa talossa kuusi asuntoa ja pari toimistotilaa, joita hän vuokraa. Kilpailu Tartossa on hänen mukaansa koventunut, sillä majoitusvalikoima on kaksinkertaistunut siitä, kun mies aloitti majoitustoimintansa. 

Olin ällistynyt, kun näin tämän huoneiston numeron, joka oli 47. Tigutornin asuntokin oli ollut numero 47! Melkoinen sattuma. Yrittääkö herra 47 vihjailla minulle jotakin? 😆

Palataan kuitenkin nyt sinne tiistaiaamuun, jonne viimeksi jäimme.  

Ensimmäisenä lähdin katsomaan yliopiston päärakennusta, kun Tarttohan on tunnettu yliopistokaupunki. 

Rakennuksen pylväitä maalattiin, ja katselin hämmästyneenä, kun ukko veti maalia pintaan minikokoisella sudilla. Eikö tuohon olisi löytynyt yhtään järeämpää työvälinettä?

Minulta jäi tärkein paikka yliopistolla tiistaina katsomatta, joten siellä piti käydä toistamiseen tänään. Kirjoittelen siis yliopistosta enemmän myöhemmin, koska tästä postauksesta tulee muutenkin liian pitkä. 🙈 

Tuomiokirkon raunioilla piipahdin pikaisesti jo toissa vuonna äidin kanssa, kun etsin kukkulalta paskahuussia. Eipä löytynyt, ylläri pylläri. Jännä, että kirkon raunioille ei sirotella wc-pönttöjä, ja turistit joutuvat kärvistelemään hädissään.

Tällä kertaa oli tarkoitus viipyä paikalla hieman kauemmin (ilman vessahätää 😆) ja kiivetä myös Tuomiokirkon torniin. Tuomiokirkolla olevan Tarton yliopiston museon skippasin, kun se kuulosti niin tylsältä. 

Tarton tuomiokirkon historia alkoi jo 1200-luvulla, ja kirkon rakentaminen jatkui 1500-luvun alkuun asti. Kirkko kuitenkin tuhoutui Liivinmaan sodassa 1500-luvun jälkipuoliskolla. 

Tuolta yläilmoista sai todeta, että Tarton ympäristö on tosi metsäistä. Tartossa ei ole muutenkaan oikein hyviä näköalapaikkoja samalla lailla kuin Tallinnassa (jossa näköalat esimerkiksi Swissotelin Horisont-ravintolasta ovat huikeat). Joitakin rakennuksia metsän keskeltä toki näkyi. 

A Le Coq -oluttehtaan torni.  

Tigutornia piti kuvata aina, kun se vilahti jossain. 😆

Tuomiokirkon jälkeen jatkoin käyskentelyä Toomemäen kukkulalla, joka on varsin viehättävä paikka.

Pirunsilta, joka on yksi Tarton symboleista.

Enkelisilta.

Mäellä oli paljon nuoria maalaamassa mäeltä näkyviä maisemia, mikä oli minusta jotenkin sympaattista. Ihanaa, että nuoret harrastavat vielä tämmöistäkin!

Taustalla näkyvä observatorio oli auki, joten piipahdin sielläkin. Sisäänpääsymaksu on normaalisti viisi euroa, mutta nyt se oli vain kolme, koska yksi näyttelyhuone oli suljettu siellä meneillään olevan kokouksen takia.

Kolme euroa oli sopiva maksu, sillä observatoriossa ei ollut minusta hirveästi mitään nähtävää. 

Kiinnostavin oli minusta tämä esine, jonka avulla sai verrata, kuinka painavalta kilo tuntuu milläkin taivaankappaleella. Jupiterin kilo on melkoisen painava!

A Le Coqin tehtaalla on olutmuseo, ja sinne oli päästävä, varsinkin kun olin kuullut, että lipun hinnalla saa juoda myös kaljaa. 😆

Kierroksen alkupäässä oli tila, jossa saattoi katsella esittelyvideon A Le Coqin historiasta. Olen yleensä hirveän huono katselemaan mitään videoita, koska en jaksa keskittyä, mutta nyt jäin istumaan paikoilleni, kun kyltissä oli luvattu, että video kestäisi 10 minuuttia. Sen ajan jaksaisin ehkä istua. 🙈 Hyvä oli, että jäin, sillä video oli yllättävän mielenkiintoinen ja tekstitys oli suomeksikin! 

Mallastustynnereitä. 

Museossa mielenkiintoisimpia olivat minusta kaikki vimpaimet. 

Pullojenpesulaite. 

1800-luvun lopun jääkaappi. 

Jääkaapissa oli kaksi osaa: vasemmalle laitettiin jäätä, joka piti ruoan ja juomat kylminä, ja oikealla puolella olivat hyllyt, joilla ruokia ja juomia säilytettiin. Hanasta voitiin valuttaa pois sulavaa vettä. 

Korkituslaite. Laitteella pystyttiin korkittamaan tuhat pulloa tunnissa.

Pullotuslaite.

Etikettilaite. Tämmöisiä käytettiin 1950-luvun loppuun asti.

Kierroksen jälkeen sai sitten sitä olutta, mutta alkoholittomia juomiakin olisi ollut tarjolla. Otin jotain tummaa hanaolutta.

On tosi noloa, että vaikka A Le Coq on melkein ukkelin lemppariolut ja sitä on meillä aina jääkaapissa, minä en ollut tiennyt tähän päivään mennessä, että A Le Coq on virolainen olut.  🙈

Minulla oli jäänyt äidin kanssa Tartossa käydessämme Hansa Tall -ravintolasta hyvät muistot, joten suunnistin sinne lounaalle. Sisustus on niin erikoinen, etten ole nähnyt muualla vastaavaa. 

Sisäpihalla on kiva terassi.

Hansa Tallissa on myös hotelli, ja huoneetkin on sisustettu varsin omaperäisesti. Deluxe-huoneistoissa on oma terassi, ja jokainen on nimetty jonkin paikkakunnan mukaan (oli ainakin Pärnu, Novgorod ja Tallinna). 

Huoneistojen terasseja. Jokaisen terassin vakiovarustukseen kuuluu ikivanha ompelukone. 😆

Vähän tumpelompikin osaa tilata, kun ruokalistassa on kuvatkin.

Bro-Coca Cola. Mikähän juttu tämä on? Olen törmännyt Bro-Coliin muissakin ravintoloissa. 

Tilasin uunikuhaa savulihalla ja keitetyillä perunoilla. Hyvä annos. Ruoka on täällä varsin konstailematonta.

Kun olin saanut vatsani täyteen, keksin, että lähden kokeilemaan, pääsisinkö salille. Minähän en ollut pystynyt käymään (keuhkotautini takia) salilla yli kahteen viikkoon, mutta nyt vaikutti siltä, että Sinisen lähteen Tölppi oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja lähes parantanut taudin. Olin nähnyt yhtenä päivänä ohi ajaessani 24-7 Fitness-nimisen salin, joka näytti olevan myös kertakäyntiystävällinen. Satunnaiset kävijätkin pääsisivät treenaamaan seitsemällä eurolla.

Olin kuvitellut, että salilla olisi vastaanotto ja että siellä olisi joku ihminen, jolle salikäynnin voisi maksaa, mutta vastassa olikin vain portti, josta ei mentykään noin vain sisään. 

Voi perkele. Tähänkö se nyt tyssäsi. 

Onneksi maltoin jäädä lukemaan portin vieressä ollutta lappua. 

Vilautin pankkikorttiani lukijalle, ja niin vain vihreä valo syttyi ja portti aukesi. 

Olen sisällä! Voi tätä riemua!

Sali oli aivan mahtava kaikin puolin, ja minulla oli vaikeuksia hillitä itseäni, etten olisi treenannut liikaa. Taudin jälkeen pitää aloittaa varovasti, ja sen lisäksi en halunnut pitkähkön tauon jälkeen saada itselleni niin kipeitä lihaksia, etten pystyisi treenaamaan viikkoon. 

Toisaalta pidempi tauko tekee joskus hyvääkin, kun kroppa saa toipua kaikista mikrovaurioista. Tuntui ihan siltä kuin kroppani olisi ollut öljytty. Mikään paikka ei ollut kipeä (selkäkin oli saanut toipua rauhassa ja tuntui parantuneen täysin), ja liikkuvuus oli parempi kuin pitkään, pitkään aikaan.

Jos joku muu sali-intoilija eksyy Tarttoon, niin suosittelen tätä salia ihan ehdottomasti! (Kyseessä oli siis ketjun Sepa Centerin sali.) 

Treenin jälkeen oli ihanaa, kun sain treenivaatteet oikein pesukoneeseen ja sen jälkeen pyykkitelineelle kuivumaan. Pyykkien peseminen ja kuivattelu kun on hotellihuoneessa niin ikävää. Tässä muistaessani täytyy sanoa, että Imatran kylpylässä on pyykkihuone, joka on hotelliasukkaiden vapaassa käytössä. Pyykkihuoneessa on pesukone, kuivauskaapit ja pyykinpesuainettakin. Ihan loistava palvelu!

Ukkeli soitteli Amerikasta (jossa minunkin pitäisi olla, mutta kieltäydyin lähtemästä), ja kun hehkutin ukkelille kuntosalia, hän tokaisi, että no miksi et muuta asumaan Tarttoon. 😆 

Illalla lähdin käppäilemään taas kaupungille. 

Emajoen rantaa.

Suutelevat opiskelijat.

Isä ja poika.

Tarton vanhakaupunki on paljon pienempi kuin Tallinnan, mikä on ihan luonnollistakin, kun eihän Tartossa ole kuin reilu viidennes Tallinnan asukkaista. Tartossa kaikki muukin on pienempää ja jotenkin kotikutoisempaa. Minä olen enemmän suurkaupunki-ihminen ja tykkään siitä, että mahdollisuuksia tuntuu olevan rajattomasti, mutta pienemmistä kaupungeista tykkäävälle Tartto on varmasti ihanteellinen paikka. 

Tarton kuuluisin pubi-ravintola on Püssirohukelder eli Ruutikellari, joka on tehty – nimensä mukaisesti – entiseen ruutikellariin. Paikka mainostaa itseään maailman korkeimpana pubina.

Monesti tällaiset ns. kuuluisat paikat ovat ylihinnoiteltuja, ja niissä käyminen on silkkaa ajanhukkaa, mutta pakkohan se oli käydä kokemassa tämäkin paikka. 

Ihan mielenkiintoinen elämys, mutta ei tarvitse mennä toistamiseen. 😆 

Etsiskelin illaksi ruokaa Kaubamajan ruokakaupasta, joka on minusta paras ruokakauppa Tartossa, vaikka valikoimat eivät olekaan yhtä laajat kuin jossain muualla. Tuotteet ovat minusta siellä todella laadukkaita, eivätkä hinnat ole kuitenkaan päätähuimaavat. Pyöriskelin valmisruokatiskin edessä, kunnes tajusin, että minullahan on hella ja paistovehkeet, joten voisin paistaa jotain itsekin. 

Paistovalmiiden lihatuotteiden valikoima oli erinomainen, ja valitsin lopulta yhden ison marinoidun pihvin, joka kustansi 2,4 euroa. Iso rasiallinen delisalaattia sen kylkeen maksoi vähän yli neljä euroa, joten eipä ollut kallis illallinen.

Seuraavana aamuna edessä oli taas aikaisen turistin ongelma, sillä olin valmiina baanalle jo seitsemän jälkeen. Minne voisin lähteä siihen aikaan? No esimerkiksi suolle! Suollehan pääsisi mihin aikaan tahansa, vaikka keskellä yötä! 😆

Rakastan soita, ja Virossa on oikein mukava valikoima soita. Itse asiassa minun oli ollut tarkoitus käydä patikoimassa Tallinna–Tartto ajomatkalla yhdellä suolla, mutta aika ei riittänyt, kun matkalla oli niin paljon muutakin nähtävää. Nyt päätin lähteä Etelä-Viroon Meenikunnon luonnonsuojelualueelle, jonne on Tartosta reilun tunnin ajomatka. 

Olin löytänyt kännykästä loistavan virolaisen retkeilyappin nimeltään RMK Loodusega koos, joka oli minusta paljon parempi kuin suomalaiset retkeilysovellukset (korjatkaa, jos olen väärässä).

Sovelluksesta näkyvät kaikki(?) Viron retkeilyreitit palveluineen, ja sovelluksen saa myös englanniksi.

Selostus Meenikunnon rämeen vaellusreitistä, jonne olin lähdössä. 

Reiteistä voi katsella myös kuvia, jotta saa jonkin yleiskäsityksen reitistä jo etukäteen.

Ajo- ja pysäköintiohjeet ovat myös selkeät.

Sovelluksen saa avautumaan Google Mapsiin, jolloin saa tarkat ajo-ohjeet kännykkäänsä.

Hieman ennen sovelluksen ilmoittamaa pysäköintipaikkaa näin tienviitan samaiselle reitille, ja arvelin, että siellä saattaisi olla toinen pysäköintipaikka. Sitä ei kuitenkaan ollut merkitty sovelluksen kartalle, joten jatkoin ajamista ohjeiden mukaan. Parkkipaikalla ei ollut ketään muuta, ja tuntui vähän karulta jättää auto siihen yksinään. Mitä jos joku pöllisi autoni? Sitten olisin kyllä aikamoisessa kusessa. Työnsin kuitenkin moiset ajatukset pois päästäni ja lähdin polulle. 

Parkkipaikalta oli jonkin verran matkaa, ennen kuin pääsin varsinaiselle reitille. Reitin alkupisteessä oli jonkinlainen autiotupa ja näkötorni. 

Suo näkyikin jo näkötornista, eli päätin lähteä kiertämään reittiä suolle päin eli myötäpäivään.

Matkan varrella oli opastustauluja, mutta ne olivat taas pelkästään viroksi.

Suuren Suujärven rannalla oli kiva levähdyspaikka uimapaikkoineen. 

Tupakoivien retkeilijöiden tumppipussi. 😆

Leveämpää lankkupolkua.

Suolampi, jonka rannalla oli vuokratupa yhdeksälle hengelle.

Vuokratuvan uimapaikalla näkyi olevan porukkaa, joten en viitsinut mennä sinne pällistelemään. Tupa näkyi kustantavan 90 euroa per vuorokausi.

Sitten suo-osuus loppui, ja alkoi metsäpolku. Heti ensimmäiseksi oli vastassa parkkipaikka, joka oli varmaankin se ensimmäisen opasteviitan opastama parkkipaikka. 

Suopolku oli ollut tosi kiva, mutta metsäosuudesta en tykännyt. Ensinnäkin metsässä oli aivan valtavasti hyttysiä, ja toiseksi polulla oli joitakin niin kosteita paikkoja, että jouduin tekemään ihan tosissani töitä, että pääsin eteenpäin. 

Tämä oli kaikkein haastavin paikka. Mutta tulipahan samalla tasapainoharjoitusta, kun jouduin tasapainoilemaan kaatuneilla puunrungoilla.

Toinen hankala paikka.

Lenkkarini säilyivät kuivina (tekniset laitteet samaten!), mutta kerran vetäisin sammaleisella kivellä perseelleni. Onneksi ei käynyt sen pahemmin, vaan selvisin vain muhevalla mustelmalla. 

Jos pitäisi kävellä reitti toistamiseen, tekisin ehkä niin, että kävelisin pelkästään suolla, eli kävelisin suo-osuuden edestakaisin ja jättäisin koko metsäosuuden kokonaan kävelemättä. 

Valitsemani parkkipaikka oli sen verran kaukana polusta, että matkaa tuli kaiken kaikkiaan seitsemän kilometriä (appi oli ilmoittanut reitin pituudeksi 5,8 kilometriä). Autoni odotti onneksi parkkipaikalla – edelleen ylhäisessä yksinäisyydessään. 🙈

Jätän teidät nyt tähän parkkipaikalle ja jatkan joskus toiste.  

Kivaa viikonloppua!