Puoli tuntia Aasiassa

Istanbulissa on niin paljon kissoja, että en voinut muuta kuin ihmetellä. Vieläkin enemmän ihmettelin sitä, miten hyvinvoivilta kissat näyttivät. En ole nähnyt missään niin hyvinvoivan näköisiä ja ihmisystävällisiä kulkukissoja!

Nyt huilataan, pojat!

Hyvävointisuus johtuu varmasti pitkälti siitä, että istanbulilaiset ilmiselvästi rakastavat kissojaan. Kissoja syötetään ja rapsutellaan, eikä kukaan näytä häiriintyvän niiden läsnäolosta, päinvastoin. 

Kissojen ruokakuppeja näkee kaikkialla, ja vähän ihmettelen, eivätkö ne houkuttele paikalle rottia ja muita epätoivottuja vieraita.

Rupatteluhetki.

Kissa-asiakkaat istuvat ravintolassa pöydällä.

Ja makaavat hotellin kahvilassa sohvalla.

Näin hotellimme edessä olevan koripallokentän takana jopa pienen mökin, joka näytti minusta jonkinlaiselta kissojen asuntolalta.

Vähän räjähtänythän tämä on, mutta idea tullee selväksi.

Kissoja olisi kiva rapsutella ja paijailla, mutta minä en uskalla koskea muihin kuin kotieläimiin, sillä pelkään ihan hysteerisesti kaikenlaisia loiseläimiä. En tiedä, voivatko loiset tarttua eläimistä ihmiseen, mutta on parempi pysytellä varmuuden vuoksi kaukana. 🙈

Sunnuntaiaamupäivänä suuri osa Beșiktașin alueen (jolla hotellimmekin sijaitsi) maanteistä oli suljettu Tour of Istanbul -pyöräkilpailun takia, joten päätin lähteä kävellen Dolmabahçen palatsiin, jonne oli noin puolentoista kilometrin matka. Palatsi rakennettiin vuosina 1843–1856, ja se toimi ottomaanien valtakunnan hallinnollisena keskuksena vuosina 1856–1923. Sulttaani muutti Dolmabahçeen Topkapin palatsista, jossa hän oli aiemmin asunut, sillä Topkapista puuttuivat nykyajan mukavuudet, kuten juokseva vesi, moderni tyyli sekä luksus.

Palatsi Bosporinsalmelta katsottuna.

Dolmabahçen palatsi on Turkin suurin palatsi, ja sillä on pinta-alaa hulppeat 45 000 m². Palatsissa on 285 huonetta, 46 salia, 6 kylpylää eli hamamia ja 68 vessaa.

Jo palatsin puutarha oli upea. 

Sisäänkäynnin luona oli vastassa yllätys, sillä kaikkien piti vetää kenkiensä päälle siniset (asuntoesittelyistä tutut) muovisuojat. 

Suojukset ongittiin tuommoisesta pöntöstä. Luulin pönttöä ensin roskikseksi ja katsoin, että mitäs täällä oikein dyykataan. Tämä kuva on otettu kutenkin haaremin sisäänkäynnin luona (haaremi oli yksi osa palatsia).

Palatsikäynti ei mennyt ihan sillä lailla kuin olin etukäteen ajatellut kahdesta syystä. Ensinnäkin paikalla oli niin paljon ihmisiä ja kulkuväylät paikoin niin kapeat, ettei ollut oikein muuta mahdollisuutta kuin valua eteenpäin ihmismassan mukana. 

Eipäs jäädä kupeksimaan!

Toiseksi koko palatsissa oli valokuvaaminen kielletty, ja vedin siitä herneet nenään (taisivat mennä palkoineen päivineen 😆). Nykyäänhän se on niin, että mitä et ole kuvannut, et ole nähnyt. Olin jättänyt menemättä Topkapiin osittain siitä syystä, että siellä ei saanut kuvata, ja tullut sen sijaan Dolmabahçeen, koska olin ymmärtänyt, että Dolmabahçessa saisi kuvata suhteellisen vapaasti. Palatsin kotisivuilla annetussa ohjeessa luki nimittäin seuraavaa (lihavoinnit ovat omiani): 

"If you plan your visit to the Dolmabahçe Palace, remember to respect posted signs and refrain using commercial photography equipment to avoid disturbing other visitors. Certain areas may have restrictions on photograpy."

Minä ymmärrän tuosta, että kuvia ei saa ottaa kaupalliseen tarkoitukseen ja että valokuvaaminen olisi kielletty vain joillakin alueilla. Se, että kuvaaminen onkin kielletty kaikkialla, vaikka sitä ei ole tuossa mainittu, on minusta törkeää huijausta, enkä olisi taatusti mennyt Dolmabahçeenkaan, jos olisin tämän tiennyt. 

Mutta eipä kuvauskielto minua haitannut – rajoitti vain hieman. 😆 Jos edes kieltoon olisi jokin järkevä syy, voisin ymmärtää ja hyväksyä sen, mutta muuten jätän tämmöiset kiellot omaan arvoonsa. Vartijoita palatsissa oli niin paljon, että he huomasivat lähes jokaisen kuvausyrityksen ja huusivat heti, että valokuvaaminen on kielletty. Minä vain siihen ihmettelevänä, että aijaa, näinkö on – ja sitten taas seuraavassa huoneessa kamera esille. Välillä tuli kyllä mieleen, että koskakohan lennän palatsista pihalle, mutta niin vain selvisin kierrokseni loppuun. Ja kyllä palatsissa kuvasivatkin muutkin, etten ollut ainoa sääntöjen rikkoja. Hieman naurettavaahan tällainen pullikointi on, mutta minulla on ollut aina paha auktoriteettiongelma, enkä voi sietää perusteettomia kieltoja ja sääntöjä.

Koska kuvat ovat – sattuneista syistä 😆 – pikaisesti näpsäistyjä, en muista enää sen tarkemmin, mikä kuva on mistäkin. 

Miten upeat koristelut!

Tuli sitten vartijakin kuvaan. 🙈

Moni oli ottanut ääniopastuksen, jota kuunneltiin punaiselta laitteelta.

Sulttaanin kylpylää eli hamamia.

Pisuaari vai käsienpesuallas? Veikkaan ensimmäistä.

Minua viehättivät erityisesti ovinupit.

Kierros pääpalatsissa on päättynyt.

Kierrettyäni pääpalatsin oli aika siirtyä haaremin puolelle, jonne mentiin ulkokautta. 

Haaremin rakennuksia.

Sulttaanin pukeutumishuone. Vähän kuin suomalainen vaatehuone.

Tämä sali oli ehkä upein näkemäni.

Ruokahissi.

Ja hissin nappulat. En uskaltanut kokeilla nappuloita.  🤭

Peruspatteri.

Kierros tuli tehtyä varsin pikaisesti, sillä palatsissa oli myös epämiellyttävän kuuma. Paljon kauemminkin tuolla olisi saanut menemään aikaa, jos vain olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä ja kiinnostusta. 

Olin tullut palatsiin puoli yhdentoista maissa (palatsi avautui kymmeneltä), ja olin saanut kävellä suoraan turvatarkastukseen ja lippuluukulle (mitä nyt yksi mies ehti kiilata lippulukuulla eteeni). Poislähtiessäni turvatarkastusjonossa oli jo mukavasti porukkaa. 

Palatsin vieressä kulkeva päätie oli suljettu kaikelta liikenteeltä, ja tiuhassa seisovat poliisit vartioivat, ettei kukaan menisi tielle. Rupesin kuuntelemaan erikoista ääntä, joka läheni, ja pian äänen lähdekin selvisi. 

Tuommoisesta pyöräilijäryhmästä lähtee kyllä jännä ääni, kun se menee ohi hurjaa vauhtia. 

Seuraava kohde on sitten se himoitsemani moskeija. Päätimme unohtaa Hagia Sofian ja mennä joko Siniseen moskeijaan tai Suleimanin moskeijaan, ja pienen pähkäilyn jälkeen päädyimme valitsemaan jälkimmäisen. Kumpikin moskeija on ilmainen, mutta Suleimanin moskeija sijaitsee hieman syrjässä, joten arvelin, että siellä olisi vähemmän porukkaa. Lisäksi lukemieni arvostelujen perusteella Suleimanin moskeija olisi piirun verran hienompi kuin Sininen moskeija, mikä oli huomionarvoinen seikka sekin. 

Moskeija on valmistunut vuonna 1557, ja se sijaitsee komealla paikalla yhdellä Istanbulin seitsemästä kukkulasta (tarkemmin sanottuna kolmannella kukkulalla). 

Jalkojenpesupaikka moskeijan ulkopuolella.

Tiesin, että moskeijassa pitää peittää pää huivilla, joten olin napannut kotoani mukaan huivin, jonka olin ostanut joskus jostain alennusmyynnistä ja jota en ollut edes käyttänyt koskaan. En halunnut käyttää moskeijasta lainattavia huiveja, koska niistä voi saada vaikka syyhyn 🙈. Huivi oli kuitenkin liian liukasta materiaalia, ja aina kun yritin saada huivin sidotuksi päähäni, se luiskahti takaraivolleni. Lopulta ukkeli totesi, että tuohan on kaulahuivi eikä mikään päähuivi; eihän se tule pysymään päässäsi millään. Kaiken lisäksi huivi oli liian pieni, sillä se ei peittänyt kaulaa, joka piti näköjään sekin saada piiloon. 

Lopulta ei auttanut muu kuin mennä nöyränä hakemaan moskeijan lainaamosta iso huivi, joka peitti vaadittavat paikat. Onneksi huivit näyttivät puhtailta, sillä ne olivat siistissä pinossa, ja käytetyt huivit jätettiin puhtaiden viereen. Sain oman huivinkin sidottua lopulta lainahuivin alle. Huivia huivin päälle siis.

Moskeijan sisäpihaa.

Astuttuani moskeijaan sisälle katselin ympärilleni hieman pettyneenä: tässäkö tämä nyt on? En tiedä, mitä olin oikein odottanut, mutta jotain suurta ja mahtavampaa. Missä olivat kulta ja kimallus ja vau-efekti?

Katon koristelukin oli minusta aika mitäänsanomaton.

Hieman (itseltäni) anteeksipyydellen laitan taas kuvan minusta, jotta saisitte käsityksen huivin koosta.

Huivi mallia kylpypyyhe. 😆

Moskeija oli äkkiä katsottu, ja kieltämättä jäi hieman pettynyt olo. Millainenkohan se Sininen moskeija olisi ollut?

Moskeija vielä vähän kauempaa katsottuna. Aurinkokin oli ruvennut paistamaan tällä välin.

Näköalat kolmannelta kukkulalta kuitenkin kompensoivat hieman pettymystä. 

Koska Eminönün lauttasatama oli vain yhden piinallisen taksimatkan päässä, päätimme ottaa seuraavaksi lautan ja ajaa sillä Aasian puolelle. Istanbulissahan liikennöi lauttoja, jotka kuljettavat matkustajia Bosporinlahdella Euroopan ja Aasian välillä, ja lauttamatka oli ehdottomasti koettava. Olen toki matkustanut Istanbulin lautoilla ennenkin, vuonna 1992, mutta koska en muista lautoista (tai ylipäänsä Istanbulista) juuri mitään, olin ikään kuin ensikertalainen. Joku pitkäaikainen lukija saattaa ehkä muistaa, että vuoden 1992 Istanbulin reissuhan oli semmoinen, että sanoin vanhemmilleni lähteväni viikoksi kaverilleni Espooseen (asuin silloin Kotkassa), mutta lähdinkin Istanbuliin. Melkein sama asia. 😆

Kävi niin onnekkaasti, että ehdimme juuri ostaa liput ja hypätä lauttaan, kun lautta jo irtosikin laiturista ja lähti Aasian puolelle Üsküdariin. 

Suurin osa matkustajista istui kannella, ja sinne mekin siirryimme hyvin pian, sillä sisätiloissa haisi polttoaine.

Suleimanin moskeija, josta juuri tulimme. 

Istanbulilaisia taloja.

Hotellimme Bosporinlahdelta nähtynä. Edessä vasemmalla näkyy Dolmabahçen palatsia.

Tämäntyylisellä lautalla palasimme takaisin Aasian puolelta, mutta sitä emme tietenkään tässä vaiheessa vielä tienneet.

Kuten näkyy, sisällä ei istunut juuri ketään.

Lautalla oli pieni kahvilakin.

Lauttamatka oli aika pikaisesti ohi (olisiko matka kestänyt puolta tuntiakaan?), ja sitten olimmekin jo Aasian puolella. 

Tämmöisellä paatilla tulimme.

Kumpaakaan ei kiinnostanut lähteä satamasta pidemmälle, enkä ottanut Aasian puolella edes yhtään kuvaa. Ei kun hetkinen, otin sittenkin: 

Tuli sentään kuvattua tämä Aasian tärkein nähtävyys.

Käveleskelimme satamassa aikamme, kunnes päätimme, että eiköhän lähdetä takaisin Euroopan puolelle. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä lipunmyyntikopeissa ei ollut ketään, ja kun kysyin lippujen ostosta ensin yhdeltä ukolta ja varmistukseksi vielä infopisteestä, sain kuulla, että mitään kertalippuja ei myyty, vaan meidän tulisi ostaa Istanbul-kortit automaatista. Eminönüssa oli myyty lippuja luukulta (hintaan 30 liiraa eli 0,8 euroa per henkilö), mutta täällä sama ei onnistunutkaan. Tuntui typerältä ostaa ladattavat Istanbul-kortit, kun tiesimme, ettemme tulisi tarvitsemaan niitä toista kertaa, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

Kortin ostaminen oli hieman haasteellista, koska minua ahdistaa ostaa tuntemattomasta automaatista jotain, jos takana on paljon jonoa. Tulee sellainen olo, että minun on pakko toimia nopeasti, etteivät ihmiset takanani hermostu, ja sitten kun yritän olla ripeä, koko homma menee sähläämiseksi. 

Apua, kohta on mun vuoro! (Oikeastaan se oli jo, sillä kävin jo kerran yrittämässä kortin ostamista. Sitten meni hermo, luovutin vuoron seuraavalle ja palasin takaisin jonon hännille miettimään seuraavaa siirtoani. 😆)

Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen minulla oli Istanbul-kortit kourassani, ja pääsimme takaisin Euroopan puolelle, tällä kertaa Karaköyn satamaan. 

Tämä lautta oli paljon uudenaikaisempi kuin se ensimmäinen.

Kahvilakin oli oikein kiva, ja sieltä olisi saanut ostaa muutakin härpäkettä.

Maiden's Tower eli Kiz Kulesi, joka sijaitsee pikkuruisella saarella, on yksi Istanbulin tunnetuimmista nähtävyyksistä.

Katselin tuota tornia, että mitä näkemistä tuollakin muka on. Jos haluaa nähdä merta, sen voi nähdä lautalta tai joltakin Bosporinlahden risteilyltä, ja jos haluaa nähdä jonkin tornin, Galata-torni on varmasti hienompi. Myöhemmin kun lueskelin tornin historiasta, niin onhan torni historian valossa ehkä ihan kiinnostava kohde. Ruuhkaa tuolla tuskin ainakaan on. 😆

Tässä olivatkin varsinaiset Istanbulin nähtävyydet, joita kävimme katsomassa. Hamamissa oli tarkoitus käydä, jos ei muualla niin hotellissamme, mutta hotellin kylpyläosastolla leijui viemärimäinen haju, joka ei oikein houkutellut ottamaan siellä mitään hoitoja, eikä jaksettu lähteä muuallekaan. 

Matkalla oli myös tarkoitus maistella turkkilaisia ruokia, mutta aikomus kaatui oikeastaan yhteen asiaan: hotellimme loungeen. Meillä oli executive-huone, johon kuului pääsy executive loungeen, jossa oli iltaisin viidestä seitsemään tarjolla aina kaikenlaista pikkusyötävää, lämpimiä ruokia ja juomia. Toki lounge oli auki muulloinkin, mutta vain tuohon aikaan tarjolla oli ruokaa ja alkoholijuomia.

Loungen terassia.

Kylmiä ruokia. (Lämpimät jäivät kuvaamatta, mutta niitä oli aina neljää tai viittä lajia.)

Jälkiruokia.

Loungessa evästelyn jälkeen ei sitten enää ollutkaan nälkä, tai korkeintaan söimme vain jotain pientä jossakin muualla. Aamiaisella puolestaan jaksoi pitkälle päivään, joten emme jaksaneet syödä lounaallakaan muuta kuin jotain pientä. Kulinarismin osalta matka meni siis totaalisesti metsään, ja maistamatta jäivät niin dönerit, midye dolmat kuin köftetkin. Yhtä jälkiruokaa olin kuitenkin päättänyt maistaa, vaikka se olisi viimeinen tekoni, ja se oli künefe. Olin maistanut künefea kerran Hyderabadissa jossain muslimiravintolassa, ja se oli ollut minusta paras jälkiruoka maailmassa. 

Niinpä yhtenä päivänä syötyämme Galataportissa kevyen lounaan tilasin jälkiruoaksi künefen. 

Künefe pitää sisällään kadayif-taikinaa tuommoisessa nuudelimaisessa muodossa, juustoa sekä makeaa siirappia. Tämän künefen päällä oli paksua turkkilaista kermaa ja pistaasipähkinää. Makeutta leivokselta ei siis puutu, ja siksi se onkin minun mieleeni. 

Tämä kyseinen künefe ei ollut minusta yhtä hyvä kuin se hyderabadilainen, joka oli ollut tulikuumaa ja suussa sulavaa, kun taas tämä oli haalean lämmin ja vähän kuivahko. Intia vei siis voiton künefe-taistelussa. 

Loppuun vielä muutama sekalainen kuva kaupungilta. Pysäköinti Istanbulissa on kyllä ihan hullua. 

Mustan auton omistaja saa olla melkoinen laiheliini, jotta pääsee autoonsa. 😆

Valkoisella autolla on kiva lähteä ajelemaan, varsinkin kun auton takana oli yhtä nuukasti tilaa.

Aamiainen matkalla jonnekin.

Tupakoinnista pitää vielä marmattaa, sillä en ole missään muualla ärsyyntynyt tupakoinnista samalla tavalla kuin Istanbulissa. Erityisesti naisten tupakointi oli silmiinpistävän runsasta, ja esimerkiksi ravintoloiden terasseilla näyttivät tupakoivan yksinomaan naiset. Enkä nyt tarkoita, että joku poltti silloin tällöin yhden savukkeen, vaan joka pöydässä ympärillämme saattoi olla samaan aikaan joku tupakoitsija, eli savua leijui joka suunnasta.  

Rakennusten lähellä ei saa tupakoida, toisin kuin ihmisten.

Yhtenä iltana kun palasimme hotellimme kattoterassilta huoneeseemme, hiukseni haisivat ihan tupakalta ja tuntui kuin olisin vetäissyt itsekin pari kessua. En normaalisti häiriinny siitä, jos joku polttaakin terassilla, mutta Istanbulissa tupakointi oli käsittämättömän yleistä ja runsasta. Ei tehnyt mieli istua missään julkisella paikalla, kun joutui koko ajan haistelemaan tupakansavuja. Ja miksi nimenomaan naiset tupakoivat varsinkin terasseilla? Onko tupakointi jokin sosiaalisesti yhdistävä juttu? 

Kun istuimme viimeisenä päivänä hotellin loungessa odottamassa lentokentälle lähtöä, ukkeli kysyi minulta, mikä Istanbulissa oli ollut mielestäni parasta. Vastausta yhtään sen pidempään pohtimatta tokaisin, että uima-allas. 🤣 Kävimme siis Istanbulissa, joka on täynnä historiaa, kulttuuria, taidetta, upeita maisemia, hyvää ruokaa ja ties mitä, ja minusta paras kokemus oli hotellin uima-allas, joka ei ollut edes kovin kummoinen. Tähän on siis tultu. 🙈

Hyvästi, Istanbul!