Tontinvaltaajia ja mysteerihedelmiä

Jatkoimme Bangaloresta siis matkaa Hyderabadiin ja tilasimme hotellista kuljetuksen lentokentälle. Matkalla ohitimme Bangaloren vanhan lentokentän, jossa näytti tapahtuvan jotain, sillä ihmisiä seisoskeli lentokentän reunamilla tuijottelemassa yläilmoihin. Kuljettaja kertoi, että lentokentällä oli meneillään lentonäytös, ja minä yritin tiirailla kaula kenossa lentokentän suuntaan. Kun kuljettaja huomasi kiinnostukseni, hän ajoi tiensivuun ja pysähtyi, jotta saisin otettua kuvan auton ikkunasta. 

Jotain tuolla tapahtuu!

Mieleeni tuli, että kun nyt kerran olemme jo pysähtyneet, voisin mennä saman tien uloskin, ja kysäisin kuskilta, voisinko piipahtaa pikaisesti ulkona. Kuski ei näyttänyt erityisemmin riemastuvan ajatuksesta, mutta en jäänyt kuuntelemaan vastalauseita vaan hyppäsin autosta ulos ja pinkaisin vallin päälle muiden töllistelijöiden joukkoon, ennen kuin kuski ehti sanomaan mitään.

Otin pikaisen videon yhdestä koneesta, mutta sitten oli pakko luikkia takaisin autoon. Harmitti aivan vietävästi, että minulta jäi lentonäytös näkemättä, koska piti mennä lentokentälle. 

Lähtöselvityksessä oli pieniä haasteita, sillä meillä oli virkailijan mukaan liikaa matkatavaroita. Tavaraa sai olla 20 kilon edestä per henkilö, mutta ukkeli oli maksanut mukaan yhden ylimääräisen laukun sen mukaan, mitä tavaramme olivat painaneet Helsinki-Vantaalla (55 kiloa). Nyt Vistara-lentoyhtiön vaaka näyttikin 57 kiloa, ja virkailija vaati maksua kahden kilon ylityksestä.

Ukkeli suuttuu todella harvoin, mutta nyt häneltä paloi käämit totaalisesti, kun Vistaran vaaka näytti omiaan, ja kaiken lisäksi vaa'an lukema vaihteli koko ajan. Mikä se sellainen vaaka on, jossa lukema ei pysy edes samana? Minua lähinnä vain nauratti, sillä ukkelia on hauska katsella suuttuneena (jos hän siis on suuttunut jollekulle muulle kuin minulle! 😆). Lopulta ei auttanut muu kuin mennä viereiselle tiskille maksamaan lisämaksu niistä kahdesta ylimenevästä kilosta, ja ukkeli jäi jatkamaan "asiointia" virkailijan kanssa.

Sillä aikaa kun olin maksamassa ylipainomaksua, virkailija oli ehtinyt punnita käsimatkatavarammekin. Oli käynyt ilmi, että minun koneeseen menevä laukkuni painoi yhdeksän kiloa, kun se olisi saanut painaa vain seitsemän kiloa. Virkailija rupesi vaatimaan, että minun tuli laittaa käsimatkatavaranikin ruumaan, mutta nyt minulta vuorostaan paloi hihat. En todellakaan laittaisi sitä laukkua ruumaan, sillä siinä oli läppärini ja lääkkeeni! Ukkeli haukkui koko Vistaran pystyyn, mutta lopulta asia ratkesi sillä, että sain viedä laukkuni koneeseen, kun maksoin siitäkin lisämaksua. Ukkeli oli niin tuohtunut muutaman kilon takia nillittämisestä, että hän päätti ruveta boikotoimaan Vistaraa. 😆

Tämä matkalaukkuepisodi oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä kaikkea muuta meille on lentokentillä sattunut (postaus yhdestäkin episodista Mumbain kentällä löytyy täältä.)

Päätimme ottaa loungessa gin tonicit, ja muistin edellispäiväiset keskustelumme yhden hotellin työntekijän kanssa. Mies oli kertoillut intialaisista viineistä ja gineistä, ja päätinkin kysäistä nyt loungen baarimikolta, oliko heillä tarjolla intialaisia ginejä. Löytyi kolmea eri laatua.

Maistoimme tuota vasemmanpuoleista, joka oli ihan ok, mutta ei se vetänyt vertoja esim. Tanqueraylle. 

Loungen ruoka oli yllättävän hyvää, ja tarjolla oli muun muassa dal lasoonia, upmaa ja pepper chicken masalaa. Kana oli niin koukuttavaa, että sitä piti jopa santsata!

Vistaran koneessa.

Lento Hyderabadiin kesti kokonaiset 50 minuuttia, ja autonkuljettaja oli Hyderabadin kentällä meitä vastassa. Saavuimme anoppilaan joskus puoli yhdeksän aikaan illalla.

Perillä anoppilassa.

Makuuhuoneemme vaatekaappeihin oli tullut viime vierailuni jälkeen ovetkin, joten kaapit olivat vihdoin valmiit! Viimeksihän kaappien kanssa oli ihan hirveä säätäminen (joku ehkä muistaakin).

Sunnuntaiaamuna en pitänyt kiirettä sängystä nousemisen kanssa, sillä minulla oli vähän sopeutumisvaikeuksia. Suihkusta oli tullut edellisenä iltana vain kylmää vettä, vaikka vedenlämmitin oli ollut päällä (lämmittimessä oli kai jotain vikaa), joten odotettavissa oli kylmä suihku nyt aamullakin, ja sekös vitutti. Lisäksi olohuoneesta kuului vieraiden ääniä, ja vaikka tiedän, että Intiassa vieraita tulee ja menee jatkuvalla syötöllä, en jaksaisi olla sosiaalinen ja hymyillä kuin Hangon keksi heti aamusta, ennen kuin olen saanut edes kahvikupposellista. 

Lopulta päätin, että nyt tämä murjottaminen saa riittää, tempaisin itseni ylös sängystä ja menin sinne kylmään suihkuun. Itse asiassa kylmä suihku tuntuikin aamusta aika hyvältä, ja rupesin miettimään, että siihen voisi vaikka tottuakin. Eikös kylmällä suihkulla ole jotain myönteisiä terveysvaikutuksiakin? Suihkun jälkeen astuin ulos makuuhuoneesta ja kohtasin olohuoneessa kaksi perhetuttua. Hymyilin niin leveästi kuin pystyin ja vaihdoin kuulumiset, minkä jälkeen liukenin keittiöön kahvinkeittoon. 

Keittiössä olikin jo anoppi täydessä työn touhussa (hän oli aloittanut varmaankin jo kuudelta), ja anopin apulaisena toimi autonkuljettajan äiti, joka hänkin on nyt palkattu anoppilaan, kun edellinen kotiapulainen oli ottanut lopputilin. Sain kuulla, että muut olivat syöneet aamiaisen vasta äskettäin, sillä he olivat odottaneet minua kanssaan aamiaiselle. Tunsin itseni ihan idiootiksi, ja vielä suuremmaksi idiootiksi tunsin itseni sen jälkeen, kun kävi ilmi, että olin kääntänyt illalla itse suihkusta lämpimän veden pois päältä, kun olin väännellyt suihkun nappuloita voimallisesti joka suuntaan. Intialaisia nappuloita pitää käsitellä hellävaroen, ja jos suihkussa on jokin asetus päällä, on paras olla koskematta mihinkään. 😆 

Jätin aamiaisen kokonaan väliin, mutta sain eteeni kumminkin pienen kipon kookoksen hedelmälihaa, joka oli raaputettu kookoksesta sen jälkeen, kun kookosvesi oli otettu talteen. 

Kookos ei ole missään muodossa mitään suurta herkkuani, mutta kyllä tämä alas meni.

Iltapäivällä päätimme lähteä ukkelin ja autonkuljettajan kanssa käymään appivanhempien tontilla, joka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Hyderabadista. Appivanhemmathan hankkivat tontin joskus reilut kymmenen vuotta sitten, sillä heillä oli tarkoitus rakennuttaa tontille talo ja muuttaa sinne. Appivanhemmat ovat kuitenkin niin sosiaalisia ihmisiä, että he kaipaavat ihmisiä ympärilleen, eivätkä he voi asua missään korvessa. Varsinkin appiukko tulisi hulluksi keskellä ei mitään, sillä appiukko on ehkä sosiaalisin ihminen, jonka tiedän. 

Alkumatka sujui pitkin kehätietä eli ORR:ää (Outer Ring Road), jota pitkin pääsee myös lentokentälle – ja Bangaloreen (Bengaluru). 

Kolossaalisia kerrostaloja kehätien varrella.

Sitten poikkesimme kehätieltä ja ajoimme läpi pikkukylien. 

Tontti näytti hyvin samanlaiselta kuin silloin, kun kävin siellä edellisen kerran (monta vuotta sitten). Sellainen pieni muutos tontilla oli kuitenkin tapahtunut, että mäen päälle oli rakennettu pieni mökki tonttivahtia varten.

Intiassahan tyhjiä tonttejakin pitää vartioida, koska muuten joku voi tulla ja omia käyttämättömän maapalan itselleen ja rakennuttaa sille vaikkapa talon. Ukkelin siskolla oli Bangaloressa tontti, joka sijaitsi arvostetulla alueella, mikä tarkoitti tietysti myös sitä, että tontti oli arvokas. Nyt tonttia ei kuitenkaan enää ole, sillä joku päätti omia tontin itselleen ja rakennuttaa sille ostoskeskuksen! Tonttien omistuksesta voi käydä oikeutta, mutta oikeusprosessit ovat Intiassa pitkiä ja turhauttavia, ja myös korruptio on hyvin vahvasti mukana kuvioissa.

Näkymiä tontilta. Taustalla näkyy Himayat Sagar -järvi.

Tontin alapuolelle oli tullut krikettikenttä, jossa oli nytkin peli käynnissä.

Tonttivahti ilmestyi pian talonsa takaa, ja koska hän huomasi, että valokuvasin aidan takana olevia mangopuita innokkaasti, hän kysäisi, tahtoisinko mukaani muutaman guavan, kun niitä olisi kuulemma puutarhassa runsaasti. Epäröin ensin hieman, mutta sanoin sitten, että voisinhan minä ottaakin muutaman. Mies nappasi talostaan pussin käteensä ja pyysi meitä seuraamaan perässään viljelyksille.

Puutarhaan tiemme käy!

Seuratkaamme johtajaa.

Täällä niitä guavoja on!

Guava.

Mangokausi ei ole vielä lähelläkään alkamista, joten mangot olivat ihan pikkuruisia.

Pian kävi ilmi, että puutarhassa oli paljon muitakin hedelmiä kuin mangoja ja guavoja ja että sainkin täydellisen opaskierroksen intialaiselle hedelmäviljelmälle. Olin luonnollisesti aivan täpinöissäni. Uteliaisuus on helmasyntini, ja Intiassa ongelma vain pahenee ja saa aivan uudet mittasuhteet. 😆 Tulipa tässä yhteydessä mieleeni sekin kerta, kun päädyin kerran Tirupatin kesämökin naapureiden terassille maistelemaan heidän mangojaan ja kahvittelemaan, vaikka en ollut koskaan edes nähnyt naapureita. Ja kaikki lähti siitä, että valokuvasin talon pihassa ollutta lehmää.

Kasteluvesi tulee tämmöisestä altaasta, ja se johdetaan letkuja pitkin hedelmäpuille. 

Kanit ovat viljelyksillä iso ongelma, mutta niitä varten oli pyydystysverkot. 

Verkkoja oli tosi vaikea nähdä, jos ei katsonut koko ajan jalkoihinsa, ja minäkin meinasin pari kertaa pyydystää verkolla itseni. Kun kysyin, kuolevatko kanit tuohon verkkoon, autonkuljettaja vastasi, että eivät. Ne vain jäisivät siihen kiinni ja sitten ne tapettaisiin, autonkuljettaja selitti näyttäen kaulan katkaisemista esittävän eleen. 

Karambola.

Kermaomena eli annoona eli cherimoya. Tämä on kuulemma jokin erityinen lajike, joka tekee tavallista suurempia hedelmiä.

Banaaninkukkia ja banaaneja.

Papaijapuu.

Autonkuljettaja irrottelee hedelmiä.

Tarhassa kasvoi myös hedelmä, jonka nimeä kukaan ei tiennyt, ei edes anoppi. 

Mysteerihedelmiä.

Guava ja mysteerihedelmä.

Maistelimme tätä mysteerihedelmää suoraan puusta, ja maku ja koostumus olivat ehkä jotain omenan ja päärynän väliltä. Maku ei ollut kummoinen, ja kun anoppi maistoi hedelmää myöhemmin kotona, hän irvisti ja tokaisi, että "cappagaa" (mautonta).

Intianleipäpuu eli jakkipuu.

Jakkipuussa ei ollut enää hedelmiä, mutta tonttivahti antoi meille mukaan edellispäivänä irrottamansa jakkihedelmän, ja niin meillä oli kotiinviemisinä iso pussillinen hedelmiä sekä yksi jakkihedelmä.

Taas kehätiellä, mutta nyt menossa luonnollisesti toiseen suuntaan.

Hyderabad näkyy jo.

Tietullipiste edessä.

Tontilla oli tuntunut aika paahteiselta, joten katsoin kännykästä, mikä mahtoi olla ulkolämpötila.

Vaikka Hyderabadissa onkin lämmintä, ilma on täällä tosi kuivaa, joten lämpö ei tunnu läheskään yhtä epämiellyttävältä kuin esimerkiksi Nelloressa, joka sijaitsee rannikolla. (Nellore on siis appivanhempien ja ukkelin kotikaupunki.)

Eipä ole lähipäivinä hirveästi pilviä näkyvissä. 😅

Guavaa maistoin vasta kotona, sillä olen tottunut syömään guavani chilijauheen ja suolan kanssa. ('Kotona' tarkoittaa siis anoppilassa... Minä kun olen siitä omituinen tyyppi, että kotiudun melkein minne tahansa alle vuorokaudessa niin, että alan kutsua paikkaa kodikseni.)

Ainoa oikea tapa syödä guavaa!

Juttua olisi vielä, mutta laitan tälle nyt stopin, ja palailen kirjoittelemaan taas joskus toiste.

😘