Pääsispä Namibiaan

Kevät on tehnyt jo tuloaan, ja aurinko on paistanut suorastaan sokaisevan kirkkaasti. Olenkin hämmästyneenä pohtinut, onko aurinko ollut aina keväisin yhtä kirkas, vai paistaako aurinkokin tänä keväänä jotenkin poikkeuksellisesti. 

Eilen illalla ihmettelin kumminkin täysikuuta, joka nousi Verkkokaupan takaa. 

Olen aiemminkin todennut, että täysikuun valokuvaaminen ei ole minusta oikein kiinnostavaa, koska täysikuun aikaan kuun pinnan yksityiskohtia valon ja varjon rajamailla ei näy, mutta täytyyhän sitä antaa joskus mahdollisuus täysikuullekin.

Siinä se on.

Aurinkokin ilahdutti yhtenä aamuna harvinaisen hienoilla sivuauringoilla. 

Kaivoin vanhan Maiseman valot ja värit -kirjan kaapista (onneksi en ole sentään heittänyt ihan kaikkia kirjoja pois!) ja muistelin, mistä sivuaurinkoilmiössä tarkalleen ottaen olikaan kyse. 

"Sivuauringot eli kansanomaisesti auringonsapet ovat kaksi valotihentymää 22 ° renkaassa Auringon korkeudella horisontista. Usein vain toinen niistä on kunnolla näkyvissä, ja toisinaan 22 ° asteen rengas puuttuu kokonaan, mutta sivuauringot loistavat kirkkaina. Sivuaurinko onkin tavallisesti hyvin kirkas, sisäreunasta selvästi punainen, sitten keltainen, ja ulompana se muuttuu sinertävänvalkoiseksi hännäksi. Sivuauringot syntyvät, kun käytettävissä on riittävä määrä laattamaisia jääkiteitä, jotka lehtien lailla leijailevat vaakasuorassa asennossa."

Tässä tapauksessa 22 asteen rengas (halo) puuttui kokonaan, mutta toinen sivuaurinko sen sijaan näkyi. 

 Tässä vielä aurinko ja oikeanpuoleinen sivuaurinko: 

Toinen aamu oli kauniin vaaleanpunainen: 

Nuo vasemmalla etualalla näkyvät tolpat kuuluvat muuten Hernesaaren rakenteilla olevaan uuteen lumenkaatopaikkaan. Nykyinen Hernesaaren lumenkaatopaikka on varsin karu: kuorma-autot tuovat kantakaupungin katujen varsilta kerätyt lumet meren rantaan ja kippaavat ne puhdistamattomana mereen. Tämä tietää tietysti myös sitä, että lumen mukana mereen menee valtava määrä roskaa. 

Nuo kuvan tolpat ovat uuden lumenkippauslaiturin elementtejä, jotka hinataan kesällä Hernesaaren niemeen, koska vanha lumenkaatopaikka jää merentäytön alle. Ilmeisesti uusi lumenkaatopaikka ei ole yhtään sen ekologisempi kuin edeltäjänsäkään, sillä Uutta Helsinkiä -sivustolla sanotaan seuraavasti: "Nykyisessä toimintaympäristössä Helsingin kaupungilla ei toistaiseksi ole mahdollisuuksia luopua lumen mereenkippauksesta. Lyhyet kuljetusmatkat aiheuttavat vähemmän hiilidioksidipäästöjä sekä häiriötä, ruuhkautumista ja melua tiiviisti asutussa kantakaupungissa."

Nyt meren jäät ovat alkaneet sulaa ja ovat kohta muisto vain. 

16. helmikuuta.

26. helmikuuta.

Tänään.

Ihmettelin jäällä nopeasti liikkuvia hahmoja, mutta kameralla zoomattuani ja hieman googletettuani selvisi, että nuo taisivat olla jääsurffaajia.

Viime viikolla kävimme ravintolassa, ja tällä kertaa paikaksi valikoitui Boon Nam hotelli St. Georgessa. St. George on minusta muuten yksi Helsingin kauneimmista rakennuksista, varsinkin illalla. 

Boon Nam oli iloinen yllätys, sillä ruoka oli hyvää kautta linjan, ja palvelukin oli erinomaista – ystävällistä ja nopeaa. En voinut olla vertailematta Boon Namia Gaijiniin, joka sekin on Tomi Björckin ravintola, ja Boon Nam vei kyllä ihan kevyesti voiton. Tosin vertailu on siinä mielessä hieman epäreilu, että söimme Gaijinissa maistelumenut, jotka ovat poikkeuksetta itselleni ongelmallisia (kun annoksia on paljon, erilaisia makuja tulee ihan liikaa, ja ateria jää mieleen sekavana kokonaisuutena), kun taas Boon Namissa tilasimme listalta. Hinnan puolesta olisi kannattanut ottaa Boon Namissakin menukokonaisuus, koska se olisi tullut halvemmaksi kuin listalta tilaaminen, mutta en tiedä, millainen mielikuva ravintolasta olisi sitten jäänyt. 

Muutamia kuvia sapuskoista: 

Turmeric satay.

Gai Yang (tamarindilla maustettua bbq-kanaa).

Turmeric curry monkfish.

Oma jälkkärini Jackfruit & kopi.

Sain hankittua vihdoin uuden kännykän, ja tuntuu ihan ihmeelliseltä, että kännykässä on niin hyvä kamera, että sillä saa parempia kuvia kuin oikealla kameralla. Minusta tuntuu, että siirrynkin kuvaamaan nyt ihan pelkästään kännykällä, paitsi että makrokuvissa ja isompaa zoomausta vaativissa kuvissa oikea kamera taitaa kuitenkin viedä vielä voiton. Kännykällä kuvaaminen sopii paremmin kuin hyvin laiskalle mielenlaadulleni, jolle pienikin säätäminen on liikaa.

Löysimme joskus viime kuussa ukkelin kanssa uutta yhteistä katsottavaa Youtubesta, Uma Telugu Travellerin kanavan. En yleensä tykkää katsella matkaohjelmia – syistä, joita en oikein itsekään tiedä. Ajattelin aiemmin, että syy on se, että en saa matkaohjelmista mitään iloa: minun on päästävä itse matkustamaan, mutta muunlainen matkailu (nojatuolimatkailu, matkakirjojen lukeminen jne.) saa minun puolestani olla. Mutta nyt olen tykästynyt Uma Telugu Travellerin matkajuttuihin ihan tosissani, mikä johtuu varmasti ainakin osittain siitä, että Uma on intialainen ja telugua puhuva, eli siinä mielessä tutun oloinen tyyppi. Tykkään myös siitä, että Uma on aito luonnonlapsi, eikä hän esitä mitään muuta kuin on. Ja koska Uma on intialainen, hän myös löytää joka paikasta intialaisia, jotka laittavat hänelle intialaista ruokaa ja ehkä majoittavatkin hänet. 

Kuvakaappaus videolta Last day in Uganda. Uma on vasemmalla.

Lisäksi Uma matkustelee maissa, jotka ovat minulle entuudestaan täysin tuntemattomia, kuten Ugandassa, Sambiassa ja nyt Namibiassa. Olemmekin saaneet ukkelin kanssa päähämme, että tahdomme ehdottomasti päästä käymään Namibiassa. Namibia näyttää tosi kivalta paikalta, ja maisemat ovat vertaansa vailla! Minulla on jostain syystä hieman ennakkoluuloja Afrikkaa kohtaan, sillä minun mielessäni Afrikka tuntuu kovin turvattomalta paikalta ja afrikkalaiset ihmiset jotenkin pelottavilta. Toisaalta on varmasti väärin edes puhua afrikkalaisista yhtenä ryhmänä, sillä Afrikan maiden ja niiden asukkaiden välillä on varmasti todella suuria eroja, aivan kuten on Euroopan maiden välilläkin.

Kiva juttu muiden kuin telugua puhuvien kannalta on se, että Uman videoissa on nykyään tekstitykset englanniksi (tuossa Last day in Uganda -videossa ei vielä ole). Kannattaa siis vilkaista Uman seikkailuja, jos hieman erilaiset matkaraportit kiinnostavat. 

Itse asiassa nyt muistan toisenkin tyypin, jonka matkaohjelmista tykkäsin joskus kovasti. Tämä henkilö oli Ian Wright, joka esiintyi muistaakseni jossakin Lonely Planetin matkailuohjelmassa. Hän oli myös valloittava persoona, eli kiinnostukseni matkailuohjelmiin taitaa riippua aika paljon siitä, millainen ihminen matkoilla seikkailee. Muistan, että katselimme joskus ukkelin kanssa myös Folke Westin matkailuohjelmia, mutta siihen aikaan ei tainnut telkkarista paljon muuta tulla. 😛

Eipä minulla tällä kertaa muuta. Keväistä viikkoa!