Auringonnousu Tahkolla

Olin kuullut, että Tahkolla on Suomen pisimmät portaat, ja ne olivat himottaneet minua jo jonkin aikaa. Kun löysin nyt syyslomien alla hyvän majoitustarjouksen ja kun ukkelikin lähti Intiaan, päätin lähteä valloittamaan portaat. 

Suorinta tietä en toki ajanut, vaan poimin matkalle muutaman kiinnostavalta vaikuttavan patikointikohteen. Edellisellä viikolla olin käynyt ensimmäistä kertaa Teijon kansallispuistossa, ja nyt halusin tutustua muutamaan muuhunkin uuteen kansallispuistoon. 

Aamu oli valjennut kirkkaana, mutta matkalla nousi yhtäkkiä sankka sumu, ja lämpötilakin laski miinuksen puolelle.

Ensimmäisenä oli vuorossa Leivonmäen kansallispuisto, jossa aioin kiertää 1,8 kilometrin mittaisen Kirveslammen kierroksen, joka liikkuisi suomaisemissa. Olin aina halunnut kokea suon sumuisella säällä, ja nyt tämä toive toteutui yllättäen. 

Tuntui ihan kuin olisin ollut unessa tai kävellyt jossain satumaassa. Hiljaisuus oli rikkomaton, ja sumu teki maisemista unenomaisen utuiset.

Suunnilleen puolessavälissä matkaa oli Kirveslammen luontotorni, jonne kiipesin katselemaan maisemia ylhäältä käsin. 

Kuvasta tuli mieleen se otsanäppyläni, josta aiemmin kerroin ja joka nyt hieman punoittaa koepalan ottamisen jälkeen. Siinä on kuulemma tyvisolusyöpä, mutta sehän on pikkujuttu, kun sen saa leikkaamalla pois. Taidan kuitenkin ruveta käyttämään tästä lähtien aurinkovoiteita – tai ehkäpä lopetan auringonottopuuhat kokonaan. Miksi kaikki pitää oppia kantapään kautta? 🙈

Kirveslammen kierros oli ihana, eikä vähiten sumun takia. Oikein mukava happihyppely autoilun lomaan! 

Seuraavaksi oli vuorossa Etelä-Konneveden kansallispuisto, mutta sitä ennen kävin syömässä Vaajakosken ABC:llä, koska olen edelleen sitä mieltä, että patikkaeväät kulkevat parhaiten vatsassa. 😆

ABC:llä kävi semmoinen juttu, että yksi vanha pariskunta lähti viemään tarjottimiaan astianpalautukseen. Istuin aika lähellä astianpalautuspistettä, ja yhtäkkiä havahduin siihen, kun nainen lensi tarjottimineen päistikkaa maahan. Lautanen hajosi, tavarat levisivät ympäriinsä, ja nainen jäi makaamaan maahan vatsalleen. Säntäsin kysymään, mitä oli tapahtunut, ja oliko nainen satuttanut itsensä. Nainen oli ihmeissään, sillä hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä oli tapahtunut. "Ihan kuin polvi olisi lähtenyt alta... tai ihan kuin lattialla olisi ollut jotain liukasta..." 

Nainen oli kuitenkin onneksi kunnossa, ja auttelimme hänet kahden miehen kanssa takaisin ylös. ABC:n työntekijä toi naiselle laastaria, koska hänellä oli pieni nirhauma kädessään, mutta muuten nainen taisi selvitä säikähdyksellä. Toki hän oli ihmeissään ja vähän hämilläänkin, kun oli mennyt kaatumaan tuolla lailla. Lohduttelin naista, että tällaista sattuu joskus, ja silittelin hänen selkäänsä, ja koin hämmentävän hetken, kun nainen katsoi minua silmiin ja kiitti lämpimästi hymyillen. En tiedä, mitä siinä hetkessä tapahtui, mutta jotain ihmeellistä kuitenkin. Ehkä sielumme kohtasivat? 😊

Kansallispuistot ovat joskus hyvinkin jännittävien teiden päässä, mutta tällä kertaa tie tyssäsi kokonaan. 

Eihän tästä pääse mitenkään ohi.

Pysäytettyäni autoni ja ihmeteltyäni hetken huomasin tien oikeassa laidassa toisen auton, jossa istui pariskunta odottamassa. Ehkä tässä ei menisikään kamalan kauan? 

Peruutin autoni heidän autonsa taakse ja menin kyselemään kuskilta, tiesikö hän tilanteesta jotain. Mies kertoi, että hän oli käynyt kysymässä työmiehiltä, kauanko hommassa menisi, ja hänelle oli vastattu, että puolisen tuntia. Minäkin jäin siis odottelemaan, eikä aikaakaan, kun valkoinen putki oli kaivettu maan alta esiin ja nostettu tien sivuun ja tie oli peitelty taas umpeen.

Aikomukseni oli kiertää Etelä-Konnevedellä 3,9 kilometrin mittainen Kalajan kierros, jolla on sen verran korkeuseroja, ja maastokin on paikoin suhteellisen vaikeakulkuista, että reitti on luokiteltu vaativaksi. Aikaa reitin kiertämiseen oli arvioitu menevän 2–4 tuntia, joten arvelin käveleväni kierroksen parissa tunnissa. Etelä-Konnevedellä oli aika paljon porukkaa, toisin kuin aiemmin Leivonmäen kansallispuistossa, jossa olin saanut olla yksinäni.

Tuonne laelle olisi vissiin tarkoitus kiivetä?

Minulle tuli Kalajan kierroksesta mieleen Orrainpolku, sillä Kalajan kierros oli minusta tismalleen kuin Orrainpolku mutta puolta lyhyempänä. 

Reitin kohokohta on Kalajanvuori, joka oli tunnettu näköalapaikka jo 1800-luvulla. Seudulla ovat retkeilleet myös monet kulttuuripersoonat, kuten Eino Leino ja Toivo Kuula.

Koirille oli tehty portaiden reunaan oma väylä, jotta koiratkin pystyvät tassuttelemaan portaita alas. 😍

Reitin merkkinä on keltainen pallo, ja moni pallo oli saanut kasvot. Minusta nämä olivat hauskoja!

Vuori-Kalajan laavu.

Olen jo hyväksynyt sen, että otan useimmat patikkareitit liikunnan kannalta, enkä osaa kiertää niitä samalla tavalla rauhallisesti käveleskellen kuin normaalit ihmiset. Pitää olla jotain hyvin erityistä (kuten sumuinen suo), jotta maltan hiljentää vauhtiani. Mitä haastavampi maasto, sitä suurempi into! Sain hupenemaan Kalajan kierrokseen niinkin pitkän ajan kuin tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, vaikken mennyt omasta mielestäni edes mitenkään kovaa vauhtia, ja pidin pari lyhyttä taukoakin. 🙈 Evästaukoakaan ei tarvinnut pitää , kun oli ne ABC:n tuotteet kätevästi vatsassa.

Viimein Tahkolle päästyäni ajattelin vielä käydä kapuamassa ne portaat, mutta sitten muistin lukeneeni jostain, että auringonnousu näkyisi Tahkon laelle hienosti. (Tahkon portaat vievät siis Tahkon juurelta sen huipulle.) Kun seuraavaksi aamuksi oli luvattu aurinkoista säätä, päätinkin jättää portaat odottamaan aamua. 

Portaissa on 1054 askelmaa, ja oli vaikea arvioida ennakolta, miten kauan minulta menisi niiden kiipeämisessä. Päätin siis lähteä matkaan hyvissä ajoin, etten ainakaan missaisi auringonnousua. Katselin Tahkoa huoneistoni ikkunasta, ja koska rinne näytti valaisemattomalta, varasin mukaan otsalampunkin, ettei pimeys pääsisi yllättämään. 

Päivä ehti kuitenkin valjeta jo sen verran matkalla Tahkon juurelle, etten tarvinnut otsalamppua. 

Portaiden alkupää näkyy kuvassa olevan ravintolarakennuksen vasemmassa reunassa.

Sitten vain ylös!

Tulosuunnassani alkaa jo aamu sarastaa. 

Portaat kulkivat suurimmaksi osaksi puiden keskellä, joten maisemia ei matkalla oikein nähnyt, mutta pääsin puikahtamaan parista kohdasta viereisiin laskettelurinteisiin. 

Ja voi pojat, mitkä maisemat! 

Olin huipulla paljon ennen auringonnousua, mutta kerkesinpähän kuvaamaan rauhassa ennen päivän valkenemista. 

Auringosta on jo aavistus.

Nyt!

Ja näin uusi päivä valkeni.

Kokemus oli kertakaikkisen hieno, ja olin niin tyytyväinen, että olin tajunnut tulla Tahkon laelle aamulla. 

Hetken uutta päivää ihmeteltyäni oli aika lähteä laskeutumaan portaita alas.

Portaiden varrella on yksi lepopaikka, jossa voi huilata ja ihastella maisemia.

Alhaalla tuli hassu olo, sillä siellä näytti siltä kuin aurinko ei olisi vielä noussutkaan. 

Täällä aurinko on vielä jossain puiden takana.

Auringon raja näkyy hyvin rinteessä.

Työmiehet olivat aloittaneet työnsä seitsemältä, ja koneiden äänet olivat kuuluneet Tahkon huipullekin. Jotenkin absurdia, miten paljon maailma voi muuttua reilussa puolessa tunnissa. Kun olin lähtenyt majapaikaltani pimeässä ennen puolta seitsemää, ketään ei ollut näkynyt missään, ja oli kuin olisin ollut ainoa ihminen maailmassa. Seitsemältä olikin jo valoisaa ja täysi tohina päällä. 

Tahkon juurelle vievällä sillalla on hauskoja keinuja, joissa voi istua ja ihmetellä. 

To be continued... 

Jatkuu... 

Lissee tulloo... 😆