Olisipa Saarioisten eineskeittoa

Tällä viikolla olen toteuttanut jo monta toivetta listaltani: olen käynyt kurtaostoksilla, syönyt anopin dosia (monta kertaa!), tavannut ystäväni, kiertänyt Durgam Cheruvun (itseäni kiinnostavilta osin), nähnyt sillan iltavalaistuksessa, kokkaillut anopin kanssa (päivittäin!) ja syönyt buffetaamiaisen Park Hyattissa. 

Aloitetaanpa vaikka aamiaisesta, koska se on tuoreessa muistissa (kävimme aamiaisella tänä aamuna). Ukkeli olisi halunnut ITC Kohinooriin, koska se sijaitsee lähellä anoppilaa, mutta soitto Kohinooriin paljasti, että hotellin aamiaiselle ei oteta muita kuin hotellivieraita. Suuntasimme siis Park Hyattiin, joka onkin Westinin ohella oma suosikkipaikkani, mitä aamiaiseen tulee. Kohinooriin ei huolita ulkopuolisia luultavasti koronan takia, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää, vaikka Intian koronatilanne onkin (toistaiseksi) erinomainen. Koko Intian ilmaantuvuusluku sataatuhatta asukasta kohti on alle 1, ja Telanganan (osavaltio, jossa Hyderabadkin on) ilmaantuvuusluku on vain 0,35 per 100 000 asukasta, ja luvut ovat kaiken lisäksi olleet jo pitkään laskusuunnassa. Kun vertaa tilannetta esimerkiksi Suomeen, on vaikea ymmärtää, miten Intiassa voi olla näin hyvä koronatilanne. Mutta seuraava aalto iskee Intiaankin, ja on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu. Ja kun se tapahtuu, seuraukset ovat todennäköisesti katastrofaaliset, sillä intialaisista vain 31 prosenttia on kahdesti rokotettuja.

Park Hyattin aulaa.

Minusta Park Hyatt on ihana hotelli (eikä siellä taatusti ole hometta!), ja asuinkin Park Hyattissa pari vuotta sitten jonkin aikaa, kun anoppilassa oli liikaa tunkua. Ihastuin silloin Park Hyattin aamiaiseen ja ruokaan muutenkin. 

Tällä kertaa olin kuitenkin hieman pettynyt huomatessani, että lähes kaikki ruoka oli lasiseinän takana eli ruokaa ei saanut itse ottaa. Buffetaamiaisen idea kun on minulle juuri se, että saan itse katsoa, mitä eri padoissa on, ja ottaa sitä, mikä näyttää hyvältä. Toki tiedän, miltä intialaiset ruoat suurin piirtein näyttävät, mutta olisin silti halunnut päästä itse kauhan varteen (first world problems!). Mutta ei auttanut itku markkinoilla, ja lopulta totesin, että ei sitä ihminen näinkään nälkään kuole. 😆 

 En viitsinyt kuvata dosia ja muita tuttuja juttuja, joten otin vain muutaman kuvan.

Pooreja ja aloo bhajia eli perunacurrya.

Nuo pienet pallerot ovat ponganaluja ja muut lautasella olevat ovatkin jo tuttuja (idli, medu vada, sambaria ja tomaattichutneyta).

French toast ansaitsi tulla kuvatuksi jo senkin takia, että jouduin odottelemaan sitä valehtelematta 45 minuuttia. Minulle käytiin sanomassa kolmeen kertaan, että French toastini olisi tulossa ihan kohta, ja lopulta menin itse kysymään tiskiltä, onko annokseni kanssa jokin ongelma, kun sen valmistamisessa kesti niin kauan. Mitään ongelmaa ei kuulemma ollut, mutta leipä piti hakea jostain "alakerrasta", ja siksi annoksen valmistamisessa kesti niin kauan. Päätin kuitenkin sinnikkäästi odotella, koska en syö koskaan Franch toastia, mutta juuri nyt teki sellaista mieli. Onneksi French toast oli kaiken odottamisen arvoinen – ihan täydellinen!

Edellä mainittujen lisäksi söin kasvismunakkaan, yhden dosan, ison hedelmälautasen ja croissantin, eli vatsa tuli kutakuinkin täyteen. 😆 Eipä ole ihmekään, jos tulee vatsavaivoja, kun ihminen sortuu tällaisiin ylilyönteihin. Mutta ihan normaali kotiruokakin on Intiassa (normaalina annoksinakin) minulle jotenkin liian raskasta syötävää. Erityisesti riisi tekee vatsaan sellaisen tunteen kuin minulla olisi vatsassa iso kivi. Yksi kerta riisiä päivässä vielä varmasti menisi, mutta riisiä sekä lounaalla että illallisella on minun ruoansulatukselleni ihan liikaa.

Perjantaina vietin kokonaisen päivän ystäväni luona, ja oli ihana nähdä muutaman vuoden tauon jälkeen. Ystäväni oli muuttanut uuteen kotiin, ja kävin kyläilemässä siellä ensimmäistä kertaa. Asuinalue oli upea, ihan kuin jokin lomaresortti. Alueen asukkailla on käytössään mm. kuntosali, uima-allas upeine ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, kauneudenhoitopalvelut, squash- ja tennishallit, kirjasto, kokoustilat, ravintola, kahvila ja mitä vielä.

Söimme lounaan alueen ravintolassa, ja ruoka oli todella hyvää. Ruokakuvat ovat vähän kyseenalaisia, koska tarjoilija tarjoili ruoat lautasillemme (ärsyttävä intialainen tapa), enkä kehdannut pyytää, saisinko kuvata annokset tarjoilemista. 

Garlic prawns.

Fish tikka.

Hara bhara kabab eli vihreitä kasvispalluroita.

Mutton rogan joshia (lammasta), pudina laccha parathaa (minttuleipää) ja tandoori rotia (tandooriuunissa paistettua leipää).

Biryani jäi kuvaamatta, koska käteni oli tahmainen sormilla syömisen jälkeen. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan tahmaisilla sormillani finger bowlin. 😆

Tämä kulho ei siis ole tarkoitettu juotavaksi, vaan sitruunavedessä on tarkoitus pestä käsi sormilla syömisen jälkeen.

Jälkiruoaksi gulab jamun ja jäätelöä.

Autonkuljettaja tuli hakemaan minut illalla kotiin, ja ystäväni ja hänen anoppinsa (joka asuu ystäväni ja hänen perheensä luona ja joka oli aivan ihana nainen) tulivat vielä meille (eli siis anoppilaan) kylään. 

Tämänpäiväisen aamiaisen jälkeen kävimme ukkelin kanssa yhdessä isommassa Ratnadeepissä ostamassa vähän vihanneksia, sillä autonkuljettajan käsi leikattiin eilen, eikä häntä pysty nyt laittamaan vihannesostoksille. Onneksi leikkaus meni ilmeisesti hyvin, ja autonkuljettaja pääsi tänään jo kotiinkin. Nyt pojan pitäisi malttaa levätä jonkin aikaa, mutta saa nähdä, miten lepäämisen kanssa käy.

Tässä Ratnadeepissä oli ilo asioida, sillä siellä oli tosi hyvä valikoima vihanneksia, ja kaikki oli tuoretta – tai ainakin minusta näytti siltä. Jännityksellä odotin, millaisen tuomion anoppi antaisi kotiin kantamistamme vihanneksista, mutta kaikki sai anopin hyväksynnän (eikä anoppi kysellyt edes hintoja!).  

Minä olen ajellut autoa eilisestä asti, kun autonkuljettaja jäi pois töistä. Appiukko ehdotti tilapäisen autonkuljettajan palkkaamista autonkuljettajan sairasloman ajaksi, mutta me olimme ukkelin kanssa sitä mieltä, että emmeköhän me pärjää oman perheen voimin. Ajelemista tulee minulle loppujen lopuksi kuitenkin aika vähän, kun appiukkokin menee töihin yleensä vain aamupäiväksi, ja ukkelin ja appiukon toimistot ovat kivenheiton päässä toisistaan. Ukkeli tulee lounaalle kotiin, menee lounaan ja ns. siestan jälkeen iltapäivällä takaisin töihin ja palaa sitten taas illalla kotiin, eli ukkeli pitää ajaa toimistolle ja sieltä takaisin pari kertaa. (Ukkeli ei aja Intiassa itse autoa, kuten ei aja ukkelin velikään. Hyvin moni intialainen käyttää mieluummin autonkuljettajaa kuin ajaa itse.) Vaikka minulle tulee varsin vähän ajamista, tajusin eilen, että on tämä nyt sillä lailla velvoittava pesti, etten voi lähteä omille retkilleni kovin pitkäksi aikaa, koska pitää laittaa muiden menemiset etusijalle. Mutta tämmöistä tämä nyt on ainakin jonkin aikaa.  

Yhtenä iltana lähdin muka vain käymään Durgam Cheruvu -järven rannalle tehdyssä puistossa, joka sijaitsee ihan tuossa vieressä. 

Puistoon päästäkseen pitää maksaa kymmenen rupian (11 sentin) pääsymaksu. Appiukolla on puistoon eläkeläisen vuosikortti, joka maksaa 800 rupiaa (9,4 euroa), mutta appiukko ei ole käynyt koronan takia puistossa pitkään aikaan. Puisto on auki intialaiseen tapaan vain aamuisin ja iltaisin, ja päivällä (kello 9–16) puisto on kiinni. 

Olin iloisesti yllättynyt, sillä puisto oli tosi hyvin hoidettu ja viihtyisä.

Taustalla näkyy Durgam Cheruvun ylittävä silta, jonka näkeminen on ollut haaveissani.

Tuossa kuvan vasemmassa laidassa näkyy anoppilan asuinaluetta, eli alue sijaitsee ihan järven vieressä. Appivanhempien asunto ei sijaitse kuitenkaan järven puolella vaan tien puolella.

Puistoon oli tehty muun muassa kuntoilulaitteita ja lasten leikkipaikka, ja jooga-aluekin puistossa ymmärtääkseni on, mutta se ei osunut silmiini.

Tätä allasta käytetään Ganesha-patsaiden upotukseen Ganesh Chaturthi -juhlan aikana.

Durgam Cheruvu on kyllä muuttunut muutamassa vuodessa tosi paljon. Aiemmin järven rannoilla oli slummeja, ja vesi oli lähinnä puhvelien kylpyhetkiä varten. Järvi ja sen ympäristö olivat niin saastaisia, että kukaan täysjärkinen ei mennyt järven lähellekään. Nyt järvellä järjestetään jopa veneajeluja! 

Vessatkin järven rannalle oli ilmestynyt.

Saavuttuani melkein sillan alle keksin, että olin kun kerran tullut jo niin pitkälle, voisin nousta saman tien sillalle ja kävellä sillan yli. Piti edetä suuntavaistoa käyttäen, koska minulla ei ollut edes nettiä kännykässä, jotta olisin voinut tutkia reittiä kartasta.

Mietin, että jos en löydä tietä sillalle, kysyn joltakulta, mutta aikani kujilla harhailtuani alkoi näyttää lupaavalta.

Tuonne pitäisi kai jotenkin päästä!

Haa, löysinpäs!

Durgam Cheruvun ylittävä silta on teräsvaijeri-riippusilta, ja se avattiin vuoden 2020 elokuussa. Silta helpottaa huomattavasti liikkumista Jubilee Hillsin ja Madhapurin kaupunginosien välillä, sillä ennen siltaa piti ajella järven rantaa myötäillen kapeita kujia, jotka olivat ruuhka-aikoina täysin tukossa. 

Siellä se on!

Tuolta suunnasta mie tulin.

Sillalla on autoille kolme kaistaa suuntaansa sekä kummallakin puolella siltaa jalkakäytävä.

Puiston portti (eli siis lähtöpaikkani) sekä anoppilan talot näkyvät tuolla vasemmassa reunassa ja Ganesha-allas ja veneilypaikka kuvan oikeassa reunassa. 

On se komea.

Teräsvaijerit.

Joku on lähtenyt veneilemään.

Enpä sitten malttanut olla käväisemättä Inorbitissakin, kun kerran sen liepeillä olin, ja loppujen lopuksi "pikaiseen puistokäyntiini" kului kaksi tuntia. Perääni oli soiteltu ukkelin ja appiukon toimesta jo useamman kerran, mutta kukaan ei ollut saanut minua kiinni (Whatsapp-puhelut eivät tulleet perille). Tämän jälkeen olen yrittänyt ilmoitella vähän tarkemmin, mihin olen menossa.

Perjantai-iltana käväisin puistossa pimeällä, kun olin nähnyt valaistusta sillasta kuvia, ja halusin nähdä sillan omin silmin. 

Kylläpä silta olikin kaunis!

Sillan valaistus muuttuu joka hetki, ja se näkyy parhaiten videolta:

Tänään mietin Durgan Cheruvun puiston ohi ajaessani, että olipa hyvä, että kävin puistossa arki-iltana! Puistoon näkyi nimittäin nyt sunnuntaina olevan ihan hirveä tungos. 

Aamiaisella  tuli syötyä vissiin hieman liikaa, kun en pystynyt syömään koko päivänä mitään. Nyt illalla söin yhden dosan sambarin kanssa (dosa ei ole yhtä raskasta syötävää kuin riisi), ja sitä ennen join lasillisen anopin ihmejuomaa, jonka pitäisi auttaa ruoansulatuksessa. Maku ei ollut kummoinen (lasilliseen kuumaa vettä sekoitettiin kaksi teelusikallista juustokumina-korianteri-fenkolijauhetta), mutta toivottavasti vaikutus on toivotunlainen. Ruokaöverit taitavat olla minun osaltani nähtyjä – tai ainakin tänään tuntuu siltä. 😆 Katsotaan, kuinka kauan olen tätä mieltä!

Haista home

Bangaloren hotellista – niin viehättävä kuin se olikin – jäi hieman ikävät muistot. Jo hotellissa ollessamme huomasin, että aina kun menimme sisään huoneeseemme, vastaan tulvahti kostean ummehtunut haju. Se ei kuitenkaan haitannut huoneessa oleskelua, koska päätin olla välittämättä asiasta. Haju alkoikin ärsyttää vasta sitten, kun poistuimme hotellista kokonaan. Silloin nimittäin huomasin, että sehän oli selvä homeen haju ja että se oli tarttunut kaikkiin tavaroihimme (käsilaukkuuni, nalleen, vaatteisiin jne.). Hotellissa on siis nähtävästi jonkinlainen homeongelma, ja ihmettelen, etteivät keuhkoni reagoineet siihen mitenkään (toki viivyimme hotellissa vain pari päivää). Homeongelmathan eivät ole Intiassa samalla lailla maailmanlopun ongelma kuin Suomessa, ja olenkin jo aiemmin kirjoitellut (täällä) siitä, miten anoppilan homeongelma hoidettiin pari vuotta sitten. Hotellireissusta jäi siis valitettavasti vähän paskan (vai pitäisikö sanoa homeen!) maku suuhun.

Kohta laskeudutaan Hyderabadiin.

Oli pakko salakuvata lentokentällä tämä nainen, kun hänellä oli niin hieno maski. Haluan samanlaisen!

Anoppilassa kaikki oli laitettu meille valmiiksi, joten tuli tunne, että meitä oli odotettu. Appivanhemmat eivät itse välitä nukkua isoimmassa ns. master bedroomisssa, joten se on vieraskäytössä ja nyt siis meillä. 

Nalle on päässyt homehotellista miellyttävämpää paikkaan.

Luultavasti en tule laittamaan anoppilasta enempää sisäkuvia, vaikka tiedän, että ne kiinnostavia olisivatkin. En itsekään tykkäisi siitä, jos joku esittelisi meidän kotia blogissaan. Remppakuvat olivat asia erikseen, koska silloin asunto oli vielä keskeneräinen, eikä asunnossa ollut appivanhempien henkilökohtaisia tavaroita.

Valmis asunto on ihan kiva, mutta vähän harmittaa, että remontti on tehty intialaiseen tyyliin eli viimeistelytyöt on jätetty vähän puolitiehen. Pätevän työväen löytäminen on vaikeaa, ja vaikka hankkisi miten laadukkaat materiaalit ja hienot kalusteet ja kodinkoneet, niiden asentamista/kokoamista ei välttämättä hallita. Lisäksi anoppi ja muut oman sukupolvensa edustajat ovat monesti sellaisia, että he tykkäävät tehdä asiat samalla tavalla kuin ovat aina tehneet, ja astianpesukoneet, uunit sun muut jäävät käyttämättä. Minä opiskelin tänään uunin käyttöohjekirjaa, ja ehkä saamme kokeiltua jonakin päivänä kalaa tai kanaa uunissa.

Asunnot ovat tämmöisen käytävän varrella, ja anoppilan ovi on tuossa oikealla. 

Oven pielessä on lappu, että kaikki talon asukkaat on rokotettu.

Etuhuone, jossa voi vastaanottaa vieraita.

Anopin pikkusipulit auringossa..

Meidän makuuhuoneesta puuttuvat vielä kaapit (ne on tilattu kauan aikaa sitten, mutta tilaus on myöhässä), joten kaikki tavaramme ovat vielä matkalaukuissa. Pahoin pelkään, että näin tulee olemaan koko vierailumme ajan, mutta siihen on vain sopeuduttava. Intiassa on sopeuduttava moneen muuhunkin asiaan, ja mitä nopeammin lakkaa taistelemasta vastaan ja toivomasta, että asiat olisivat toisin, sitä helpommaksi oman elämänsä tekee. 

Makuuhuoneen alkuperäisiin vaatekaappeihin liittyvä tapahtumaketju on pitkä, mutta lyhyesti kerrottuna kaapit olivat kaikki termiittien järsimiä, joten ne oli heitettävä menemään.

Inorbitin ostoskeskus (tuo vaaleankeltainen rakennus) on niin lähellä, että se näkyy anoppilan parvekkeille, ja Inorbitissa käynti olikin ohjelmassa heti ensimmäisenä päivänä (ne kurtat). 

Tämä vanha kurta mahtui vielä päälle, joten ei muuta kuin tämä päälle ja kauppaan uusia ostamaan.

Inorbitissa kaikki näytti ihan samanlaiselta kuin silloin, kun kävin siellä viimeksi pari vuotta sitten. Kaupat näyttivät lähes muuttumattomilta, vaikka tietysti joitain yksittäisiä kauppoja ja ravintoloita oli kadonnut, ja niiden tilalle oli tullut uusia. 

H & M oli tullut Inorbitiinkin.

Suunnistin suorinta tietä Shoppers Stop -tavarataloon, ja kurtataivas aukeni. 

Mie hajoan kaikkien näiden ihanuuksien keskellä!

Valikoima oli sellainen, että tämmöisen synkän ja pimeän syksyn keskeltä tulleen metsäläisen pää meni hetkeksi pyörälle. Vaan eipä kestänyt kauan, kun kiinnostavia kurtia alkoi löytyä, ja roudasinkin sovituskoppiin aikamoisen kasan. Olin valmistautunut henkisesti siihen, että sovituskoppien edessä olisi vastassa myyjä tai pari, jotka laskisivat tuotteeni ja sanoisivat sitten, etten saisi viedä koppiin samanaikaisesti kuin niin tai näin monta vaatetta ja että loput kurtat jäisivät myyjille säilytykseen (tämmöinen käytäntö Intiassa on ollut aina ennen). Olinkin aivan ihmeissäni, kun kopeilla ei ollut yhtään myyjää, vaan saatoin kävellä suoraan sovituskoppiin ja viedä kaikki 15–20 kurtaa yhdellä kertaa koppiin. Mikä ihana vapaus!

Olen aina käyttänyt kurtien kanssa leggingsejä, koska tykkään muutenkin kapeista linjoista, mutta nyt olin ajatellut, että voisin harkita myös leveälahkeisempia alaosia. Siksi ilahduinkin, kun joitakin kurtia ja alaosia oli yhdistetty valmiiksi mix and match -kokonaisuuksiksi, jotta tämmöinen vähän tyhmempikin ymmärtäisi, millaiset alaosat sopisivat minkäkin kurtan kanssa. Alaosan saattoi halutessaan ostaa tai jättää ostamatta. 

Tähän kurtaan oli yhdistetty vinkeät, tosi koristeelliset palazzot, joissa oli niin leveät lahkeet, etten saanut housuja olemaan näyttämättä hameelta, vaikka kuinka nostin koipeani. Tykkäsin kokonaisuudesta niin paljon, että tämä oli pakko ostaa omaksi. Mukaan tarttui muutama muukin vaatekappale, ja kurtakuvia tulee myöhemmin (kun niitä kerran toivottiin), sitten kun käytän kurtia (en jaksa kuvata kaikkia kerralla). Ostin muutaman vähän paremman kurtan ja sitten arkisempia kurtia kotikäyttöön. 

Paria kurtaa olen käytellyt jo kotioloissa: 

Tämä näyttää valokuvassa vähän kummalliselta.

Kas tässä oikein poseerataan.

Ja tätä ulkona: 

 

Nuo mustat "Crocksit" ovat minulla kotitossuina, joten en liikuskele ne jalassa ihmisten ilmoilla!

Tuleekin nyt yksityiskohtaista tietoa meikäläisen pukeutumisesta. Seuraavaksi pitää varmaan esitellä alushousut. 😆

Shoppailukokemus tarjosi lisää ihmetyksen aiheita. Kukaan ei enää kysellyt kaupasta ulos tullessa kuittia, vaan kaupasta saattoi kävellä ostostensa kanssa suoraan ulos. Ennen piti aina näyttää oven pielessä olevalle vartijalle kuitti siitä, että tuotteet oli maksettu, ja sitten vartija leimasi kuitin. Tässä toimenpiteessä ei ollut mitään järkeä (kuten ei monessa muussakaan asiassa Intiassa), sillä vartija ei koskaan tarkastanut ostoskassien sisältöä, mätsäsikö se kuitissa olevien tuotteiden kanssa.

Kauppaan mennessä ei tarvinnut myöskään enää jättää toisesta kaupasta ostettuja tuotteita säilytykseen, vaan kauppakassin kanssa saattoi kävellä suoraan ovesta sisään. En millään meinannut uskoa tätä, ja melkein jo kysyin ovella seisovalta vartijalta, mihin minun pitäisi jättää kassini, mutta vartija kohottikin kätensä yhteen ja toivotti minut tervetulleeksi – "namaste".

En tiedä, ovatko shoppailua ennen hankaloittaneet ja hidastaneet rutiinit poistuneet koronan myötä (jotta vähennettäisiin lähikontakteja), vai onko muutos tapahtunut jostakin muusta syystä, mutta joka tapauksessa tervehdin uusia käytäntöjä ilolla!  

Shoppailun jälkeen kävin Starbucksissa.

Paneer-leivonnaisia.

Inorbitista on anoppilaan suunnilleen puolentoista kilometrin kävelymatka, ja tuntui jotenkin hassulta mennä Inorbitista "kotiin" kävellen, kun Inorbit on ollut aina ennen niin kaukana, että sinne on pitänyt mennä autolla.

Inorbitin pääsisäänkäynti.

Ja "taksiasema" eli autoriksoja valmiina tarjoamaan avoautoajelun.

Matkalla ei ole mitään erityisen jännittävää bongattavaa – tai onhan siellä: Durgam Cheruvun ylittävä uusi silta! En ole vielä käynyt käkyilemässä sillalla enkä bongannut siltaa iltavalaistuksessa, mutta nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että olen nähnyt sillan alapuolelta. 😆

Siinä se vihdoinkin on.

Jonkun matka on päättynyt sillan alle.

Kävelyreitissä ei kyllä ollut sinänsä valittamista, sillä tien vieressä kulki semmoinenkin ihme kuin jalkakäytävän tapainen (vain osan matkaa tosin). Normaalistihan jalankulkijat saavat hyppiä Intiassa henkensä kaupalla liikenteen seassa, koska jalankulkija on tienkäyttäjien arvoasteikossa alimpana.

Jalkakäytävä numero 1.

Jalkakäytävä numero 2.

Matkan varrelle oli ilmestynyt Ratnadeep-supermarketti, joten kävin sieltä ostamassa maitoa ja pari kurkkua. 

Ovella oli vastassa taas vartija (Intiassa kauppojen ovella on aina vartija), mutta tämäkään kaveri ei pyytänyt minua jättämään ostoksiani säilöön. Sen sijaan vartija kaivoi esiin lämpömittarin, jolla hän osoitti kämmenselkääni, ja kysyi sitten minulta "which country?". Vastasin, että Finland, ja olin vapaa jatkamaan matkaani sisälle kauppaan. 

Ostokset tehtyäni ovelle oli ilmestynyt edellisen vartijan kaveriksi toinenkin vartija, joka kysyi minulta nyt vuorostaan "which country?" Vastasin hänelle samalla lailla kuin edellisellekin, ja vartija selvensi kuulemaansa, että kuinka – "Siiman?". Korjasin, että ei kun Finland, johon vartija yritti, että "England?". Vastasin vielä kolmannen kerran, että Finland, mutta koska herrat eivät olleet selkeästikään ikinä kuulleet semmoisesta maasta kuin Suomi, en jäänyt enää kaupan ovelle jankkaamaan asiaa.

Mobiiliravintola.

Kurkkua minun piti ostaa kaupasta sen takia, että olin saanut vatsani Intiaan tultuani ihan hirveään juntturaan. Vatsani on temppuillut (nimenomaan ummetuksen muodossa) Intiassa ennenkin, mutta ei ikinä näin pahasti. Minulla on ollut kaikenlaisia vatsaongelmia oikeastaan koko syksyn, ja koska olin jo kerran saanut asian takia niin kamalat vatsakivut, että olin päätynyt päivystykseen, kipujen uusiutuminen pelotti. Olin varautunut ongelmiin ja ottanut Suomesta mukaan Movicolia ja Laxoberonia, mutta kumpikaan ei auttanut. Kokeilin Laxoberonia nyt ensimmäisen kerran ja totesin, että kylläpä onkin hyödytön ja paska lääke (no pun intended), kun ei siitä ollut mitään apua, vaikka otin maksimiannoksen. 

Oli siis turvauduttava luonnonlääkkeisiin (rasamkeitot ja muut oli jo anoppilassa kokeiltu), ja nyt oli vuorossa kurkkumehu, jota äiti oli juottanut minulle, kun olin ollut vauva ja minulla oli ollut vastaavanlaisia vaivoja. Viimeinen keino on sitten mennä johonkin mahdollisimman epämääräisen näköiseen tienvarsikojuun syömään. 😆

Olen jatkanut pääsääntöisesti meikitöntä linjaa viime syksystä lähtien ja meikannut vain esimerkiksi ravintolaan mennessäni. Olin etukäteen miettinyt, että näinköhän pystyn olemaan Intiassa ilman meikkiä, sillä anoppi on varsin suorasanainen tapaus, ja minua pelotti, että anoppi tokaisee minut ilman meikkiä nähdessään, että onpas sinusta tullut vanhan/hirveän/ruman/sairaan/tms. näköinen. Laiskuus kuitenkin voitti ensimmäisenä aamuna, enkä jaksanutkaan meikata, vaan ilmestyin makuuhuoneesta ihmisten ilmoille ilman meikin hiventä. 

Kukaan ei sanonut mitään, eikä ole sanonut tähän päivään mennessäkään. Minusta jopa tuntuu, että kukaan ei ole edes huomannut, että minulla ei ole meikkiä. Asia hämmästyttää erityisesti sen takia, että olen itse pitänyt meikkaamista melkein elämän ja kuoleman kysymyksenä, ja nyt en voi muuta kuin ihmetellä, että miksi helvetissä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tärkein meikki on hymy, ja se riittää, sillä se valaisee silmätkin. Jos on sinut itsensä kanssa, se näkyy kyllä käytöksestä, oli meikkiä tai ei, ja toisaalta hienoinkaan silmämeikki ei pelasta hapanta naamaa. En ole viitsinyt laittaa naamaan kertaakaan edes puuteria, vaikka naama on kiiltänyt kuin Teslan kylki, ja kyllä elämä on ollut helppoa!

Loppuun vielä pari sanaa alueesta, jolla appivanhemmat asuvat. Tämä on sellanen gated community -tyylinen alue, jolla on sekä kerrostaloja että joitakin omakotitaloja. Alue on aidattu ja vartioitu, ja sisään tullaan portista, jolla on vartijat. 

Kävin eilen kiertämässä alueen ja ottamassa pari kuvaa. 

Puutarhurit punaisine ämpärineen.

Tästä kuvasta näkyy hyvin, että aidan yli ei noin vain kiivetäkään.

Roskien jättöpaikka.

Koripallo- ja skeittauskenttä.

Luulin tuota lintua kolibriksi, mutta kuukkelointi paljasti, että Intiassa ei olekaan kolibreja. Kyseessä taitaakin olla kolibrin lähin intialainen vastine purple sunbird eli suomeksi kai purppuramedestäjä. Harmitti, etten ollut ottanut kierrokselle mukaani muuta kuin kännykän, kun oikealla kameralla olisi saanut parempia lähikuvia. 

Alueen club house.

Yhden naapurin mielenkiintoinen postilaatikkoratkaisu.

Lopettelen tältä erää ja jatkan taas joskus.

😘