Kuvasin aiemmin tällä viikolla parvekelaseihin muodostuneita kuurankukkia, ja ne pitää tietysti tunkea taas blogiin.
Huomaa, että parvekelasi ei ole likainen; se vain näyttää siltä. 😆 |
Innostuin myös kuvailemaan kuurankukkia lähempää ja totesin, että aikamoisia luonnon taideteoksia ovat nämäkin.
Talvi-ihmiset ovat varmasti nauttineet viimeaikaisista keleistä, ja nautinto suotakoon heille. Itse en ole koskaan pitänyt talvesta, ja tämä talvi on vain vahvistanut tuntemuksia. Ärsyttää ensinnäkin ihan penteleesti, miten surkeasti tätä meidän tietä aurataan. Aura-autot eivät ilmeisesti viitsi tulla tänne Jätkäsaaren perimmäiseen nurkkaan vaan käyvät kääntymässä tuossa edellisessä risteyksessä. En ole koskaan ajanut pellolla, mutta voisin kuvitella pellolla ajamisen olevan samanlaista kuin tuossa meidän tiellä.
Sitten tuossa kadunkulmassa on kauppa, jonne tulee kuorma-autolla tavaraa aina aamupäivisin. Jo kaksi kertaa on käynyt niin, että kuorma-auto on kaupan eteen kaartaessaan jäänyt jumiin poikittain keskelle tietä. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei pääse lähtemään parkkihallistamme tai tulemaan sinne takaisin. Kun olin ensimmäisellä kerralla yrittelemässä hallista ulos, kuorma-auton kuljettaja tuli sanomaan, että tässä saattaa mennä hetki ja että minun kannattaisi ajaa tielle jalkakäytävää pitkin, jos uskaltaisin. Toisella kerralla (tällä kertaa kotiin tullessani) ei auttanut muu kuin pysäköidä pääkadun varteen ja käydä pysäköimässä auto halliin myöhemmin, kun kuorma-auto oli saanut itsensä irti.
Autolla lumeen kiinni jääminen pelottaa myös. Edellinen automme (Toyota Yaris) tarjosi näitä seikkailuja sen verran runsaasti, että ne riittävät minulle loppuelämäksi. Viime viikolla kun ruikutin ukkelille, että mitä minä sitten teen, jos jään lumeen kiinni, ukkeli neuvoi, että "laita musiikit kovalle, tule ulos autosta ja rupea tanssimaan". Tätä en olekaan vielä kokeillut.
Mutta eiköhän se tämäkin talvi joskus lopu, joten valitukset sikseen. Ja varmasti talvessa on jotain hyviäkin puolia, mutta en vain ole vielä keksinyt, mitä.
Pakkaspäivän aamu Länsisatamassa. |
Ja laivakin siellä horisontissa, kun zoomasin (Finnstar). |
Uskotteko muuten, että ihminen voi ahdistua sellaisestakin asiasta kuin kalan ostamisesta palvelutiskiltä? Kalatiski tuntuu minusta jotenkin pelottavalta paikalta ja kalamyyjät venkuloilta tyypeiltä, jotka yrittävät myydä asiakkaille ikivanhaa kalaa. Kalamyyjiltä ei tee mieli edes kysyä mitään, kun siitä tulee aina niin tyhmä olo. Kerrankin kun ihmettelin eräässä Citymarketissa kalamyyjälle, miksi kaksi tiskissä ollutta kirjolofilettä olivat niin erivärisiä, myyjä vastasi nenäkkäästi, että "siksi koska ne ovat eri yksilöitä". Tämä selvä.
Kalan ostaminen on tuntunut entistäkin vastenmielisemmältä sen jälkeen, kun luin taannoin Hesarista artikkelin Viime viikon kala. (Artikkelin pystyy lukemaan netistä näköjään vain, jos on lehden tilaaja tai jos ottaa kahden viikon kokeilujakson.) Sen mukaan kala tulee myyntiin pääkaupunkiseudulla 3–4 päivää sen jälkeen, kun se on pyydetty tai nostettu. Kun kuluttaja ostaa kalan, kala saattaa olla jopa viikon vanhaa. Samoja kaloja pyöritellään tiskissä kolmekin päivää (yöksi ne viedään toki takahuoneen kylmäkaappiin), ja kun kalaa laitetaan esille tiskin täydeltä (täysi tiski kun näyttää asiakkaan silmiin houkuttelevammalta kuin puolityhjä), tiskin jäät eivät riitä pitämään lämpötilaa tarpeeksi kylmänä. Helsingin keskustan Food Market Herkun osastopäällikkö Toni Hamilo kertoo artikkelissa, että heillä alkuviikosta myytävä kala on pyydetty 5–6 päivää aiemmin, ja vasta tiistaina ruvetaan saamaan tuoreempaa. Tuoreinta kala on ainakin Herkussa torstaina, joten pitäisikö kalaa ruveta syömään vain loppuviikosta, niin saisi varmimmin tuoretta kalaa?
Kalaa olisi kiva syödä useammin, mutta harmillisen usein on omalle kohdallekin osunut yksilö, joka ei todellakaan ole ollut priimaa. Varsinkin lohessa ja kirjolohessa on ollut monesti sellainen tunkkainen sivumaku, joka saa koko ruoan maistumaan vastenmieliseltä. En tiedä, mikä avuksi, mutta ajatus vanhasta ja virttyneestä kalasta ällöttää niin paljon, että tekee mieli lopettaa kalan ostaminen kokonaan.
Auringonnousu 20. tammikuuta. |
Kalasta siirrymmekin sitten intialaisiin ruokatarvikkeisiin. Koska ukkeli ei ole päässyt käymään Intiassa pitkään aikaan, emme ole myöskään saaneet Intiasta mitään ruokatarvikkeita. Kun Intian-matka näyttää siirtyvän aina vain, ukkeli päätti pyytää äitiään lähettämään meille muutamia mausteita ja pikkelssejä. Anoppi ja autonkuljetteja ryhtyivät heti toimiin, ja paketti oli jo seuraavana päivänä valmis lähetettäväksi. Mukaan taisi tulla vähän muutakin kuin vain pyytämiämme juttuja, sillä paketille tuli kuulemma painoa 15 kiloa. Appiukko laittoi minulle kuvia joistakin mukaan pakatuista tuotteista, ja mielenkiinnolla odotan, mitä nuo kaikki pussukat pitävät sisällään.
Sormet ja varpaat eivät toivottavasti kuulu lähetykseen. |
Tuskin maltan odottaa, että pääsen tutkimaan paketin sisältöä! Odotan tätä lähetystä enemmän kuin joulua. 😅
Joulusta tuli mieleeni, että pitääkin ottaa kuva joulukalenteristani, joka on edelleen tuossa keittiön hyllyllä. Minähän ostin viime jouluksi teejoulukalenterin, mutta unohdin semmoisen pikku yksityiskohdan, että en juo teetä, enkä edes pidä siitä.
Joulukalenterin tilanne 23. tammikuuta: vain kuusi luukkua on avattu, ja niistäkin vain yhtä teetä on maistettu. |
Ensin ajattelin, että täytyypä muistaa olla hankkimatta enää koskaan teejoulukalenteria. Mutta sitten mietin, että tämähän on oikeastaan näppärä kalenteri, kun tästä riittää iloa moneksi vuodeksi. Helppoa, halpaa ja ekologista, kun voi kierrättää samaa kalenteria!
Tällä viikolla tapahtui semmoinenkin ihme, että kävin tilaamassa elämäni ensimmäiset lukulasit. Vanhuus on nyt siis virallisesti alkanut. Seuraavaksi sitten hautakiviä tutkimaan ja valitsemaan. Minun oli tarkoitus hankkia lasit jo syksyllä silmälääkärikäynnin jälkeen, mutta onnistuin vetkuttamaan tätäkin asiaa näin pitkälle, kun lasien ostaminen on muka niin vaikeaa. No eihän se ollut yhtään vaikeaa, kun kohdalle osui asiantunteva ja mukava myyjä. Hän osasi myydä minulle muutakin kuin lasit, nimittäin silmälasivakuutuksen ja sinivalosuojan, joka suodattaa tietokoneelta tulevaa sinistä valoa. En tiedä, onko tuommoisesta suojasta mitään hyötyä, mutta toivottavasti on! Silmälasivakuutuskin on hyvä olla olemassa, koska luultavasti viskaan lasit heti ensimmäisenä päivänä vahingossa jonnekin roskalavalle. Kun saimme 16 vuotta sitten meidän nykyisen auton, ajoin heti seuraavana päivänä yhdessä parkkihallissa uudella autolla päin seinää. Autossa olikin pidempi keula kuin Yariksessa, joten seinä tuli nopeammin vastaan. Ihmeellisiä nämä fysiikan lait.
Täällä jäädään siis odottelemaan kesää, kunnollisia kala-apajia, Intian-pakettia ja silmälaseja. Tulppaaneja en enää osta, kun niistä ei ole kuin harmia. Viimeisimmät tulppaanitkin nahistuivat kahdessa päivässä, vaikka oikein Kooklesta opiskelin, kuinka tulppaanit saa kestämään.
Mukavaa viikonloppua! Älkäähän liukastelko! 😘