Putkimies soittaa aina kahdesti... tai sitten ei

Elämä maalla tuntuu olevan yhä edelleen varsin erilaista kuin kaupungissa. Yhtenä perjantai-iltana seitsemän jälkeen pihaan ajoi pakettiauto, ja pian selvisi, että putkimieshän se siellä oli. Mies oli menossa työpäivän jälkeen kotiin ja tuli tekemään vielä yhden pienen, kesken jääneen homman vanhempieni luokse. En mitenkään osaa kuvitella, että putkimies tulisi kaupungissa soittelemaan ovikelloa perjantai-iltana seitsemän jälkeen.

Pyhäjärven maalaismaisemia.

Yllätysvieraat ovat oma lukunsa. Yhtenä päivänä olimme juuri käymässä syömään lounasta, kun pihaan ajoi auto. Emme tunnistaneet tulijoita, ennen kuin mies soitti ovikelloa ja tuli esittelemään itsensä. Mies oli kuulemma iskän siskon mies. Lopulta autosta tulivat ulos myös iskän sisko ja heidän 25-vuotias tyttärensä (minun serkkuni siis), jota en ollut koskaan edes nähnyt. Iskän siskonkin olin nähnyt viimeksi 30 vuotta sitten mummon hautajaisissa.

Olin ensi alkuun ihan pöyristynyt, että kuinka ihmiset saattavat ajaa pihaan tuolla lailla mitään ilmoittamatta – ja vieläpä lounasaikaan. Kyllä meillä kaupungissa sentään ilmoitetaan tulosta etukäteen! Äiti ei ollut yllätysvieraista kuitenkaan moksiskaan vaan korjasi ruokalautaset kiireen vilkkaa pois (ruoasta ei olisi riittänyt kolmelle ylimääräiselle henkilölle) ja rupesi tekemään voileipiä. Minäkin selvisin järkytyksestäni yllättävän nopeasti ja rupesin keittelemään kahvia ja sulattelemaan pullia pakkasesta. Loppujen lopuksi vierailusta kehkeytyi oikein mukava, ja olimme iloisia, että siskon perhe oli tullut käymään, vaikkakin ilmoittamatta. Vieraiden lähdettyä neljän maissa pääsimme syömään jo sitä lounastakin. 😆

Jälkeenpäin mietin, että ehkä vierailu tuntui erityisen mukavalta juuri siksi, että emme olleet tienneet siitä etukäteen. Minä olen nimittäin vähän sellainen, että haluaisin tarjottavien olevan aina viimeisen päälle (siis silloin, kun itse olen emäntä), ja saan kehiteltyä asiasta helposti jonkinlaisen stressinkin, kun mietin, mitä tarjoaisin vieraille. Äidillä taas on jo sen verran ikää, että oma jaksaminen arveluttaa häntä, ja äiti saattaa herätä jo aamuviideltä miettimään tulevaa vierailua. Nyt kaikki hoitui ikään kuin omalla painollaan, mikä sai minut miettimään, onko sittenkään aina pelkästään hyvä asia, että ihmiset ilmoittavat tulostaan etukäteen. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin tosissaan, eikä maailma kaadu siihen, jos pöydässä ei ole sitä kuuluisaa seitsemää sorttia. Tietysti jos kyläilypaikka on pidemmän matkan takana, saattaa pikkuisen harmittaa, jos väki ei olekaan kotona, kun ei tullut ilmoittaneeksi etukäteen tulostaan.

Paikallisia mansikkatiloja.

Olen nauttinut taas suunnattomasti siitä, että olen voinut tehdä pitkiä kävelylenkkejä ilman että tarvitsee olla koko ajan varuillaan. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnetta, kun tajuaa, ettei jokaista tien viereen pysähtynyttä autoa tarvitse tarkkailla epäluuloisena, vaan auton ohitse voi kävellä rentona ja luottavaisena. Medellínissä tien viereen pysähtyneet autot aiheuttivat aina pientä epävarmuutta, kun ei tiennyt kuka tai mitä autossa oli. Kaiken lisäksi kolumbialaisissa autoissa on usein tummennetut lasit, mikä oli omiaan lisäämään epäluuloa. Usein tuli mieleen, joutuisinko kohta mahdollisesti pyssynpiipun kanssa kohdakkain.

Yhtenä sunnuntaina minua pelotti ihan oikeasti. Olin menossa uudestaan sinne Medellínin käsityömessuille, mutten ollut muistanut, että yhdellä bussilla pääsisi ihan messukeskuksen viereen. Olinkin päättänyt ajaa metrolla lähimmälle metroasemalle Alpujarraan ja kävellä siitä vajaan kilometrin mittaisen loppumatkan messukeskukseen.

En ollut kuitenkaan tajunnut, miten tyhjä kaupunki sunnuntaina olisi. Tuo samainen alue oli arkisin todella vilkas, mutta sunnuntaina kaduilla ei näkynyt kuin muutama hassu ihminen. Yksin käveleminen autioilla kaduilla tuntui todella epämiellyttävältä, ja kaiken lisäksi käännyttyäni yhdelle pienemmälle kadulle viereeni ilmestyi auto. Luulin, että auto pysähtyisi, kun se hiljensi kohdallani vauhtiaan, mutta auto rupesikin ajamaan hitaasti vierelläni. Ahdistukseni kasvoi metri metriltä, kun näköetäisyydellä ei ollut edes muita ihmisiä, ja auto tuntui seuraavan minua. Yritin näyttää tyyneltä, vaikka mielessäni pyöri vain, että jos tästä selviän, niin hyvä on. (Tuossakin autossa oli tummennetut lasit.)

Auto seurasi minua ehkä sadan metrin matkan mutta lähti sitten menemään, ja minulle jäi arvoitukseksi, mistä tuossa oli loppujen lopuksi kyse. Ehkä kuski puhui vain kännykkään ja ajoi kanssani samaa tahtia ihan sattumalta? Tai ehkä autossa olijat arvioivat olemustani ja keskustelivat siitä, kannattiko minut ryöstää ja ampua kuoliaaksi? Joka tapauksessa, oli kyse mistä oli, kiitin onneani, että selvisin tuostakin kunnialla ja vahingoittumatta. Jos uskoisin johonkin yliluonnolliseen, saattaisin uskoa suojelusenkeleihin, koska olen selvinnyt elämäni aikana niin monesta sellaisesta tilanteesta, jossa olisi voinut käydä huonostikin.

Ei ole parempaa soutumaastoa kuin peilityyni järvi.

Kävin tekemässä eilen soutulenkin, kun oli niin tyyntä, ja muistin taas, kuinka ihanaa järvellä soutaminen voi olla. On oikeastaan aika hämmästyttävää, että soutulaite on kuntosalilla inhokkilaitteeni numero yksi, kun kuitenkin tykkään luonnonvesissä soutamisesta varsin paljon. Tuommoinen 7–8 kilometrin mittainen soutulenkki käy mielestäni jo ihan liikunnastakin.

Ulkomaalaisten mansikanpoimijoiden jokavuotisiin huvituksiin kuuluu hyppiminen läheiseltä sillalta järveen. Nyt nuoret olivat kehittäneet ihan uudenlaisen keinulautasysteemin.

Sillalta roikkui eräänlainen keinulauta (joka ei näy kuvasta), ja kulloinenkin hyppääjä (merkitty kuvassa nuolella) pääsi laudalle kiipeämällä sillan alareunaa pitkin. Sitten ei muuta kuin keinumaan laidalle ja hyppäämään siitä veteen!

Ulkomaalaisten marjanpoimijoiden lisäksi on tullut bongattua myös paikallisia kalastajia, jotka olivat lähteneet liikkeelle laiturillaan.

Mitä turhaa venettä hankkimaan, kun laiturillakin pääsee!

Sisiliskolla taisi olla perheenlisäystä tiedossa, kun oli niin paksu.

Isokoskelo on riemastuttanut poikueineen jo monena vuonna, eikä lintu pettänyt tänäkään vuonna.

Äiti, ota kyytiin!

Piti vielä kirjoitella muistakin jutuista, mutta ehkä lopetan tähän, ettei tule yliannostusta.

Draamaa joka lähtöön

Intiassa ei mene yleensä mikään täysin suunnitelmien mukaan, ja viime kuukausien ihmettelyn aiheena on ollut appivanhempien uuden asunnon remontti. Ukkeli palkkasi hommaan sisustussuunnittelijan, ja remontista tuli mittavampi ja kalliimpi kuin appivanhemmat olivat alun perin suunnitelleet. Appivanhemmat ovat menettäneet hermonsa jo monesti, joten ukkelin ei auttanut lopulta muu kuin lähteä itse Hyderabadiin katsomaan, mikä siellä oli tilanne.

Sitä ennen autonkuljettajapoika oli toiminut eräänlaisena välitysmiehenä ja tiedottanut remontin etenemisestä ukkelille valokuvin ja videoin lähes päivittäin. Kun poika joutui lähtemään kotiseudulleen muutamaksi päiväksi hautajaisiin, hän määräsi veljensä sijaisekseen. Niinpä autonkuljettajan veli kävi sitten joka päivä remonttipaikalla ottamassa valokuvia ja lähettämässä niitä ukkelille.

Autonkuljettajan sukulaisella oli ollut tonttikiistaa jonkun toisen miehen kanssa, ja tämä mies oli uhannut tappaa sukulaisen, jos sukulainen ei antaisi periksi. Intiassa tonttikiistat saattavat olla joskus varsin verisiä – ihan kirjaimellisesti – ja kaikki keinot ovat käytössä. Tämäkin mies oli tekaissut jonkinlaisen paperin, jonka mukaan tontti kuului hänen perheelleen, vaikka näin ei oikeasti ollut. Yhtenä päivänä autonkuljettajan sukulainen oli seissyt jossakin tienposkessa, kun Toyota Innova (iso tila-auto) oli tullut hänen päälleen ja ajanut hänet kuoliaaksi. Sen jälkeen kuski oli mennyt ilmoittautumaan poliisille, että nyt kävi tällainen moka, että ajoin vahingossa tuon yhden miehen päälle, ja selvinnyt pelkillä sakoilla. Tekoa ei voinut mitenkään todistaa murhaksi, sillä sukulaisen perheen olisi pitänyt ilmoittaa jo tappouhkauksesta poliisille.

Mutta murhataan sitä täällä meilläkin, nimittäin muurahaisia. Ostin kerran Intiasta monta torakkaliitupakkausta ja toin niitä tänne vanhemmilleni, jossa kärsitään joskus muurahaisista. Olin todennut nämä liidut Intiassa erinomaisen helpoiksi ja tehokkaiksi. Ei tarvitse vetää kuin muutama viiva lattiaan, niin muurahaisten joukkokuolema on taattu.

Luontokin osaa järjestää tragedioita. Yhtenä päivänä olin rannassa ottamassa aurinkoa, kun linnut rupesivat säksättämään yhtäkkiä hirveästi. Kun nostin päätäni, näin saunan rappusilla naapurin kissan. Kun lähdin kävelemään kissaa kohti, kissa lähti pakoon ja pudotti matkalla suustaan jotakin. Kun menin katsomaan, mikä maassa oli, suorastaan järkytyin, sillä maassa oli ihan vastasyntynyt oravanpoikanen.

Kissa jäi makailemaan ylös rappusille ja tarkkailemaan, mitä minä hänen saaliilleen tekisin.

Oravanpoikanen oli elossa ja näytti vahingoittumattomalta, ja kun en tiennyt, mitä tehdä, soitin äidille. Äiti päätti nostaa oravanpoikasen ylös rantasaunan katonrajaan, jos vaikka oravaäiti löytäisi poikasensa sieltä (oravalla on ilmeisesti pesä jossakin saunan rakenteissa). Mutta sinne se poikanen oli sitten kumminkin kuollut. 😢 En tiedä, mitä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä, kun poikanen oli niin pieni, että sillä ei ollut silmätkään vielä auki. Emme me olisi osanneet ruokkiakaan sitä mitenkään.

En pidä kissojen saalistuspuuhista yhtään, ja se onkin yksi niistä syistä, miksi pidän koirista enemmän kuin kissoista. Toisaalta kävi kerran niinkin, että pihan poikki juoksi valkoinen pupu, ja hetken päästä samaan suuntaan juoksi koira. En tiedä, miten tuokin episodi päättyi.

Kai se on vain pakko hyväksyä, että luonnossa vallitsevat tietyt lait, joille ihminen ei voi mitään. Kauhulla olemme seuranneet pihapiirisssä lentelevää tikkaa. Pikkulinnuilla on nimittäin pöntöissä poikasia, ja tikat saattavat käydä ryöstämässä lintujen poikasia ja pistää ne poskeensa. Vaikka turha minun on toisaalta jeesustella, kun itsekin syön lihaa. Ihan samalla tavalla minunkin takiani tapetaan viattomia eläimiä.

Bongasin puuvajassa sammakon, joka ei pelännyt minua yhtään.

Muurahaisten lisäksi toinen riesa (ja murhauksen kohde) ovat hyttyset, joita on tänä vuonna ihan hirveästi. En muista, että minään vuonna olisi ollut niin paljon hyttysiä kuin nyt, enkä tiedä, mistä moinen hyttysmäärä mahtaa johtua.

Rantasaunaan ei voi mennä ilman hyttyssavuja.

Olen tullut hulluksi: kävin järvessä, vaikka vesi oli alkuviikosta vain 12-asteista! Eilen vesi oli jo 21-asteista, mutta nyt se on varmasti viilentynyt.

Sitä olen tässä mielessäni hiljaa ihmetellyt, miksi kaikki kesätapahtumat tuntuvat alkavan vasta juhannuksen jälkeen. Monet paikatkin (esimerkiksi kesämuseot) avaavat ovensa kesäkuun alussa tai vasta juhannuksen jälkeen ja sulkevat ne koulujen alkaessa elokuussa. Minusta on ihan naurettavaa, että kaikki pitäisi tehdä muutaman hassun viikon aikana heinäkuussa, kun elokuussa ja syyskuussakin on vielä usein kesäisen lämmintä. Mutta tietysti ihmisillä on aikaa ja intoa tehdä kaikenlaista silloin, kun he ovat lomalla, ja koska suomalaisten lomakausi on useimmiten heinäkuussa, ei kai auta kuin hyväksyä se, että Suomi avautuu juhannuksena ja sulkeutuu koulujen alkaessa.

Mikä kasvi?

Vihje numero 2.

En tiedä, miten muualla Suomessa on ukkostanut, mutta tälle kohdalle Suomea ukkonen ei ole vielä oikein kunnolla osunut. En ole asiasta pahoillani, sillä ukkonen vähän pelottaa näissä maisemissa, kun ollaan aika lailla metsän keskellä. Kun vanhempani rakensivat aikoinaan tätä taloa, tontille osui kai jonkinlainen trombi ja kaatoi tontilta yli 30 puuta.

Sadetta kumminkin saatiin eilen yhden oikein reilun sadekuuron verran.

Minä olin sadekuuron aikaan "salilla" eli iskän verstastilassa. Toin Espoosta mukanani levytangon ja -painot sekä TRX:n, ja kun talosta löytyi jo ennestään jumppapallo ja treenipenkki, ei tarvitse mennä oikealle kuntosalille, kun minulla on itselläni kaikki tarvittava. Ketä mitenkin hulluuttaa.

Kävimme perjantaina äidin kanssa uimahallissa uimassa, ja oli aika juhlallista uida, sillä altaassa ei ollut meidän lisäksemme ketään muuta! Kenenkään ei taida tehdä mieli 30 asteen helteellä uimahalliin...

Kauppareissulla kummallakaan ei ollut ostoskärryyn sopivaa euron tai 50 sentin kolikkoa, eikä minulla ollut muutenkaan lompakossa kuin Kolumbian pesoja. Kokeilin huvikseni niitä, ja kävi ilmi, että 500 peson kolikkokin kävi kärrypoletiksi. 

Nyt ei muuta kuin mukavaa sunnuntain jatkoa! 😘

Vieläkö on villikaneja

Nyt olen saanut autoon kesärenkaat alle ja ajellut niillä Itä-Suomeen. Sitä ennen kerkesin kuitenkin tehdä muutamia havaintoja kotiympäristössä.

Viimeksi kun tulin Kolumbiasta (muistaakseni maaliskuun alussa), lähdin illan pimeinä tunteina hakemaan nopeasti jotain syötävää lähi-Alepasta. Yllätys oli melkoinen, kun Alepaa ei enää ollutkaan, ja koko Matinkylän vanha ostari oli suljettu.

Kaikki kulkuaukot oli peitetty vanereilla.

En tosin yhtään ihmetellyt asiaa, sillä ostarin purkamisesta oli ollut puhetta jo vuosia.

Tässä ostari vielä "loiston" päivinä vuonna 2014. Ravintola Taskumatin ovi kävi tiuhaan.

En usko, että kukaan jää kaipaamaan ostaria – paitsi ehkä joku karaokelaulaja. Tunnelma ostarilla oli kuin villissä lännessä: humalaiset örvelsivät pubien ulkopuolella, virtsa haisi ja tappelunujakoitakin tuli aina silloin tällöin. Baareista kaikuivat karaoken sulosävelet, pizza ja halvat hampurilaiset tekivät kauppansa, ja parturista olisi saanut tukanleikkauksen polkuhintaan. Poliisiautot pyörivät ostarin liepeillä jatkuvasti, eikä siellä tehnyt mieli käydä (varsinkaan illalla) kuin äärimmäisessä hädässä.

Nyt ostarin kuolema on entistä lähempänä, sillä ostarin purkutyöt oli aloitettu.

Talomme alaovella oli ilmoitus, että purkutöistä tulisi meteliä ja että purkutöitä suoritettaisiin  28.5–27.9.2019 arkisin kello 7–18. Ostarin purkaminen kestäisi siis neljä kuukautta. Jäin miettimään, että eikö tuota olisi voinut räjäyttää kuin Pablo Escobarin taloa. Siinähän kesti muistaakseni kolme sekuntia.
 
Vuonna 2021 ostarin paikalla tulee olemaan kolme kerrostaloa, joista korkein on 16-kerroksinen. Lisää ostarista ja sen tulevaisuudesta voi lukea vaikkapa täältä.

Maanantaiaamuna heräsin uuteen päivään jo puoli kahdelta, joten viiden jälkeen olikin hyvä lähteä aamulenkille. Suuntasin ensimmäiseksi Suomenojan lintulammelle katsomaan, mikä siellä oli tilanne.

Huomenta, Suomenoja!

Lammella näytti kovin autiolta moniin aiempiin vuosiin verrattuna. Yhtään nokikanaa en nähnyt, ja mustakurkku-uikkujakin näin vain yhden. Telkän poikasia näkyi, samoin sorsan, ja muutama lapasorsalapsikin uiskenteli lammella.

Lapasorsia.

Karkuun, pojat! Tuolta tulee pelottavan näköinen kotka!

Rantaraitilla ällistyin, sillä siellä oli aivan valtava määrä pupuja (ilmeisesti niitä kuuluisia citykaneja). Kaneja näkyi heinikoissa puputtamassa voikukkia ja juoksentelemassa pihamailla.

Pompi kanssani auringonnousuun!

Tämä taisi olla kuitenkin rusakko.

Huomasin yhden tien vieressä jonkin mustan eläimen ja luulin sitä ensin kissaksi. Tarkemmin katsottuani näin, että sehän oli musta kani!

En ole koskaan nähnyt tuollaista kania, ja harmitti, kun en saanut siitä kunnon kuvaa.

Nyt olen siis kumminkin Itä-Suomessa. Suoritin eilen kyläkaupassa pientä empiiristä tutkimusta siitä, millaisia jalkineita ihmiset käyttävät kauppareissullaan. Crocsit (tai "Crocsit") saivat ehdottomasti eniten ääniä.

Crocsit ja villasukat ovat näyttävän näköinen yhdistelmä. 

Farkkujen lahkeet saavat mieluusti repsottaa.

Mustan ja valkoisen yhdistelmä toimii aina.

Totesin siis itsekin olevani ajan hermolla, koska olin lähtenyt kauppaan Crocseissa ja villasukissa.

Minun Crocseissani oli tosin maalitahroja taannoisesta laiturin maalaamisesta, mutta työn jälkiä on hyvä esitellä ihmisille, etteivät erehdy pitämään laiskana. 

Myös aamutossut saivat kauppajalkineina hajaääniä.

Enska sai Kolumbian-tuliaisena hatun.

Ostin hatun sieltä Medellínin käsityömessuilta, ja yksi nainen ihastui ikihyviksi hattuun. "Oi miten ihana miniatyyrihattu! Tuleeko se koiralle?" Vastasin, että juu, tulee. En viitsinyt ruveta selittämään, että ei kun se tulee äidin nallelle. 😅