Yhtenä aamuna viime viikolla, kun selkäni oli ensimmäistä päivää lähes normaalin tuntuinen, päätin toteuttaa ideani ja kävellä sinne näköalapaikalle. Mietin kyllä, että onkohan ihan järkevää lähteä toteuttamaan tuollaista viiden kilometrin ylämäkikävelyä heti, kun selkä on vähänkin parempi, ja että olisikohan parempi odotella muutama päivä. Järki ei kuitenkaan tällä(kään) kertaa voittanut. Se tavallinen tarina meikäläisen elämässä. 😅
Olin katsonut Googlen kartoista reitin, jota lähdin seurailemaan. Olin unohtanut yhden tietyömaa-alueen kokonaan, ja päädyinkin sitten heti sille.
Onneksi jalankulkijoiden väylä oli erotettu muusta tiestä, niin ei tarvinnut hyppiä autojen joukossa, mutta pakokaasuja sai taas haistella.
Kivannäköinen talo.
Ohitin myös uuden talomme, jonne ylihuomenna muutamme. Alhaalta päin katsottuna se on kyllä melkoinen kolossi!
Kyllä on ruma talo. Kenenköhän arkkitehdin älynväläys tämäkin on?
Ylhäältä mäestä päin katsottuna talo näyttää kuitenkin aivan toisenlaiselta, suorastaan pelottavan ohuelta.
Toivottavasti ei tule maanjäristystä.
Pyöräily on aivan valtavan suosittua ylempänä vuorilla, eivätkä nämä pyöräilijät ole todellakaan mitään sunnuntaipyöräilijöitä. Varusteet ovat aivan viimeisen päälle, ja pyöräilijöistä näkee, että he ovat todella kovassa kunnossa. Ehkä he ovat jopa ammattilaispyöräilijöitä? Täytyy kyllä nostaa hattua, sillä itse hyytyisin varmaan ensimmäisessä mäessä (varsinkin jollain kämäisellä kaupunkipyörällä, jossa on satulakin vinossa 😅).
Kivoja taloja.
Ei ole todellista! Pieni pätkä tasamaata!
Ensimmäiset näköalat.
Ylhäällä näkee usein varoituksia, että tiellä saattaa olla villieläimiä. Vai pitäisiköhän tuo 'animales silvestres' kääntää kuitenkin metsäneläimiksi?
Anna niiden ylittää tie. ❤
Näköalaravintola Colosal.
Matkan viimeinen pätkä oli tuntunut etukäteen ajateltuna vähän vastenmieliseltä, sillä se kulki erittäin vilkasliikenteisen (lentokentällekin vievän) maantien laidassa. Onneksi pätkä oli lyhyt, ja jalankulkijoille oli tehty lyhyitä aidalla suojattuja pätkiä.
Näiden talojen näköaloissa ei ole kyllä valittamista!
Siellä suoran päässä se näköalapaikka jo häämöttääkin.
Nousu sujui muuten yllättävän hyvin, mutta hikoilin aivan valtavasti.
Onneksi olin varautunut tähän ja ottanut mukaani pienen pyyhkeen, jolla
saatoin pyyhkiä hikeä. Olin nostanut hiukset ylös, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että aurinko porottaisi niskaan koko ajan. En siis ollut tajunnut myöskään laittaa niskaan aurinkorasvaa, ja seuraukset olivat sen mukaiset. Niska oli punainen ja todella kipeä monta päivää.
Matkaa ylös tuli reilut viisi kilometriä, nousua matkalla oli puolisen kilometriä, ja aikaa kävelyyn kului aika tarkalleen puolitoista tuntia. En pahemmin huilannut matkalla - valokuvaus- ja vedenjuomistaukoja lukuun ottamatta - enkä myöskään edennyt mitään ihan hirveää vauhtia, vaan aika rauhallisesti. Vaikka olin kuvitellut urakan paljon suuremmaksi kuin se loppujen lopuksi olikaan, niin silti tuolla ylhäällä oli ihan voittajaolo.
Mirador de Las Palmas eli Las Palmasin näköalapaikka.
Näköalapaikalla oli kai ollut jonkinlainen poliisien tapahtuma, sillä siellä oli paljon poliiseja sekä jonkinlaisia kojuja, joita laitettiin juuri kasaan. Mietin, että olipa hyvä hetki tulla tänne, sillä poliisilauman keskellä oli ainakin turvallinen olo. Olen jo oppinut sen, että Kolumbiassa poliisi on hyvä, kun se Boliviassa oli paha - pahin kaikista. Ukkelihan vietiin kerran Boliviassa hondurasilaisen kollegansa kanssa poliisiasemalle siitä syystä, että heillä ei ollut passia mukana. Miehet pääsivät vapaalle jalalle, kun työpaikan asianajaja tuli paikalle ja maksoi poliisien vaatiman summan.
Yksi bolivialainen Uber-kuski selitti kerran, miksi bolivialainen poliisi on niin läpimätä: poliisit saavat Boliviassa niin surkeaa palkkaa, että heidän on hankittava lisätuloja sieltä, mistä he saavat, ja yleensä helpoin kohde on ulkomaalainen matkailija. Että tervemenoa Boliviaan!
Tuo mies oli kuitenkin jonkin turvallisuusliikkeen mies. Patsaan tarinasta ei ole valitettavasti tarkempaa tietoa.
Palasin takaisin toista tietä ja kävin paluumatkalla Medellínin linnassakin, kun se oli siinä kätevästi matkan varrella, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.
Tästä tulee ihan mieleen Mannerheimintien talot Helsingissä. Huomatkaa tien vieressä kasvavat anopinkielet!
Reissulla oli tullut hirveä nälkä, joten päätin mennä yhteen lempiravintoloistani nautiskelemaan sushia. Minähän en tykkää ollenkaan niistä oikeista susheista, joissa on pelkää kalaa ja riisiä, mutta nämä täkäläiset sushit ovat taivaallisia, kun niissä on kunnolla moiveita mukana.
Aluksi kuitenkin merileväsalaattia.
Sushi-taivas. Mie kuolen.
Täällä oli pieni maanjäristyskin viime viikolla. Katselin illalla sängyssä läppäriltä ohjelmia, kun sänky tuntui yhtäkkiä värisevän. Luulin kuvittelevani koko asian ja vaihdoin asentoa, mutta värinä ei loppunutkaan. Mietin, että ei kai tämä nyt sentään mikään maanjäristys ole, mutta seuraavan aamun lehdestä selvisi, että sitä se juuri oli ollut. Järistys oli voimakkuudeltaan 5.4 magnitudia, eli varsin pieni, mutta selvästi tuonkin näköjään huomasi. Värinä tuntui kyllä varsin kiusalliselta.
Kaksi päivää myöhemmin Kolumbiassa oli toinenkin maanjäristys, mutta se ei tuntunut Medellínissä. Lähes päivälleen 20 vuotta sitten (tammikuun 25. päivä vuonna 1999) Armenian kaupungissa sattui 6.2 magnitudin maanjäristys, jossa kuoli lähes 1000 ihmistä. Täytyy vain toivoa, että järistyksiä ei tule enempää.
Maanjäristyksistä siirrymmekin sitten sujuvasti rättikaupoille. Vaatekaupoillakin on tullut nimittäin käytyä, koska täällä on nyt alennusmyynnit. Paitavalikoimani on ollut varsin huono (ainakin omasta mielestäni; ukkeli saattaisi olla eri mieltä 😆), joten oli saatava täydennystä. Olin kuvitellut, että kaupat olisivat täällä täynnä värikkäitä vaatteita ja hienoja kuoseja, joten oli pieni pettymys huomata, että vaatteet ovat täällä itse asiassa aika tylsiä. Naiset pukeutuvat tavallisimmin farkut ja t-paita -yhdistelmään, ja samaan suuntaan olen itsekin huomaamattani luisunut.
Yläosat ovat täällä usein aika paljastavia: kaula-aukot ovat syvään uurrettuja ja paidat ovat aika lyhyitä paljastaen keskivartalon. Mutta kyllä täältä löytyy peittävämpiäkin paitoja.
Ei näy tissivako eikä napa.
No nyt näkyy napa, muttei onneksi kovin pahasti.
Tuommoinen vähän säädyllisempi napapaitakaan ei olisi enää ehdoton no-no, kun pahimmat läskit ovat sulaneet keskivartalolta, ilmeisesti runsaan kävelyn seurauksena.
Täällä harrastetaan myös todella paljon erilaisia olkapäät paljaaksi jättäviä paitoja, ns. cold shoulder -paitoja. Onkohan näillä jokin suomenkielinen nimikin?
Tämä on sieltä vaatimattomammasta päästä.
Ukkeli tulee huomenna Boliviasta, ja ylihuomenna onkin sitten se muuttopäivä. Ilmeisesti roudaamme jo huomenna osan kamoista uuteen paikkaan, ja vähän jännittää, miten muuttaminen tulee käytännössä sujumaan. Minä olisin halunnut vuokrata auton ja muuttaa kamat niin, mutta ukkelin mielestä muuttaminen onnistuu Ubereillakin, jos heittää useamman reissun. Matkaa uuteen paikkaanhan ei ole kuin puolisentoista kilometriä, mutta koko matka on ylämäkeen.
Huomenna minun perhe on taas koossa! Ja sitten myö muutetaan!
Ajattelin, että minulla olisi uuteen asuntoon yksi uusi kasvikin valmiina, nimittäin se joulutähti. Minulla kun oli sellainen teoria, että nyt kun olemme täällä lämpöisemmässä maassa, jossa joulutähdet kasvavatkin, minäkin saisin kukkani kukoistamaan komeana pitkään.
Eihän se ihan niin taas mennyt. Kuukaudessa joulutähteni oli muuttunut tämän näköiseksi:
On tämä kuitenkin vielä ihan tunnistettavissa joulutähdeksi!
En ymmärrä, mikä tällä kertaa meni vikaan. Ehkä syynä oli se, että googletin joulutähden kasteluohjeita, joiden mukaan joulutähteä ei saa kastella liikaa, ja minä sitten noudatin ohjeita.
Nyt täytyy lähteä metsästämään pahvilaatikoita. Käsitykseni mukaan niitä saa ostaa täällä ihan kaupasta. Boliviassahan pahvilaatikoita ei myyty, vaan niitä piti olla kärkkymässä kaupan lastauslaiturilla kello seitsemältä aamulla. Ai että mie tykkäsin.
Medellín on kuuluisa köysiradoistaan, joista ensimmäinen rakennettiin kaupunkiin vuonna 2004. Kaupungin keskusta sijaitsee tasamaalla Aburrán laaksossa, mutta laaksoa reunustavien vuorten rinteet ovat täynnä hökkelikylämäisiä asutusalueita (barrios), joille on ollut hankala päästä korkeuserojen takia. Koska hökkelikylät ovat syntyneet spontaanisti ilman minkäänlaista kaupunkisuunnittelua, infrastruktuuri on heikkoa, eivätkä bussitkaan ole päässeet nousemaan vuorten rinteille huonoja tai olemattomia teitä pitkin.
Hökkelikylien eristäytyneisyys on johtanut monenlaisiin ongelmiin. Töitä on ollut vaikea löytää, koska työpaikoille on ollut vaikea päästä, eikä nuorilla ole ollut harrastus- ja vapaa-ajanviettopaikkoja. Turhautuminen on johtanut väkivaltaan, ja monet Medellínin vaarallisimmista alueista ovatkin löytyneet juuri näistä syrjäisistä hökkelikylistä vuorten rinteiltä.
Kun kaupungissa ruvettiin 2000-luvun alussa miettimään, miten alueiden eristäytyneisyyttä ja siitä johtuvia ongelmia voitaisiin vähentää, päädyttiin varsin erikoiseen ratkaisuun: päätettiin rakentaa köysirata. Köysiradat eivät ole sinänsä mitenkään epätavallisia, mutta Medellín oli ensimmäinen kaupunki maailmassa, jossa köysirata rakennettiin tavallisten kaupunkilaisten päivittäiseksi liikennevälineeksi. Muualla maailmassahan köysiradat ovat usein turisteja varten rakennettuja houkutuksia, ja matkalipun hinta on sen mukainen.
Medellínin ensimmäinen köysirata oli niin suuri menestys, että se kannusti kaupunkia rakentamaan lisää köysiratoja. Nyt köysiratalinjoja on neljä, ja viides ja kuudes ovat rakenteilla. Hökkelikylien palveluja ja viihtyisyyttä on parannettu muutenkin: on rakennettu kirjastoja ja puistoja, parannettu teitä ja jalkakäytäviä sekä lisätty liikunta- ja harrastusmahdollisuuksia.
Kulkuyhteyksien ja palvelujen parantamisen seurauksena väkivalta on vähentynyt syrjäisillä alueilla rajusti, ja myös ihmisten yhteenkuuluvaisuuden ja tasa-arvoisuuden tunne on lisääntynyt, kun kaupunkilaiset pääsevät liikkumaan vapaammin eri alueilla. Medellínin esimerkki on rohkaissut muitakin Etelä-Amerikan maita rakentamaan köysiratoja julkiseksi kulkuvälineeksi, ja köysiratoja on rakennettu viime vuosina esimerkiksi Caracasiin Venezuelaan ja La Paziin Boliviaan. Myös Kolumbian pääkaupunkiin Bogotá sai ensimmäisen köysiratansa viime kuussa.
Toki Medellínin köysiradat kiinnostavat turistejakin. Minulle
köysirata oli ihan ykkösasia, jonka halusin Medellínissä nähdä. Kotiin ei olisi palaamista, ennen kuin olisin kokenut Medellínin köysiradan! Perusteellisena
ihmisenä minulle ei luonnollisestikaan riittänyt koeajo yhdellä
köysiradalla, vaan minun piti käydä testaamassa kaikki neljä linjaa.
Tässä siis "pieni" raportti Medellínin köysiradoista: millainen
kukin köysirata on, ja mitä köysiradan toisesta päästä löytyy?
Medellínin tällä hetkellä toimivat köysiradat valmistumisjärjestyksessä:
Linja K, Acevedo - Santo Domingo, valmistumisvuosi 2004. Neljä asemaa, pituus 2.07 kilometriä, kulkuaika yhteensä 9 minuuttia. Nousua matkalla 399 metriä.
Linja J, San Javier - La Aurora, valmistumisvuosi 2008. Neljä asemaa, pituus 2.7 kilometriä, kulkuaika yhteensä 12 minuuttia. Nousua 321 metriä.
Linja L, Santo Domingo - Arvi, valmistumisvuosi 2010. Kaksi asemaa, pituus 4.6 kilometriä, kulkuaika yhteensä 12 minuuttia. Nousua 822 metriä.
Linja H, Oriente - Villa Sierra, valmistumisvuosi 2016. Kolme asemaa, pituus 1.4 kilometriä, kulkuaika yhteensä 5 minuuttia. Nousua 197 metriä.
Kuvassa myös näkyvä M-linja on testiajoja vaille valmis, ja liikennöinnin on arvioitu alkavan tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla.
Ensimmäiseksi lähdin testaamaan J-linjan.
Köysirata lähtee suoraan San Javierin metroasemalta, joten jos haluaa vaihtaa metrosta köysirataan, ei tarvitse kuin siirtyä metroasemalta yksi kerros ylöspäin. Köysirataan ei tarvitse ostaa uutta lippua, vaan samalla metrolipulla pääsee myös köysirataan. Koska metro ja köysirata muodostavat yhtenäisen järjestelmän (niiden välissä ei ole esimerkiksi puomeja tai lukulaitteita), periaatteessa yhdellä ja samalla metrolipulla voisi ajella metrolla ja köysiradalla vaikka koko päivän.
Metrolipun hinta on lippuluukulta ostettuna 2550 pesoa (n. 0.71 euroa) ja Cívica-kortilla maksettuna 2255 pesoa (n. 0.62 euroa). Tämän nähtävyyden hinta ei siis päätä huimaa!
Jono näytti pelottavan pitkältä, mutta se hupeni yllättävän äkkiä. Vaunuja tulee 12 sekunnin välein, ja yhteen vaunuun mahtuu istumaan kahdeksan ihmistä.
Sitten matka saattoi alkaa! Kokemukseni mukaan vaunujen ikkunoiden puhtaus vaihtelee, ja jos joutuu kovin suttuiseen vaunuun, kuvistakin tulee vähän kummallisia. Jonossa ei kuitenkaan oikein kehtaa ruveta pullikoimaan, että en halua mennä tuohon vaunuun, kun siinä on niin likaiset ikkunat.
Aika läheltä kattoja mennään!
J-linja kuuluu Comuna 13:een, ja linjan pääteaseman ympäristö kuuluu nykyäänkin Medellínin turvattomimpiin alueisiin, vaikka köysirata sinänsä on turvallinen. Päätin kuitenkin puikahtaa pääteasemalla ulos ja tutkiskella, millainen tunnelma La Aurorassa olisi. Jos minulle tulisi jotenkin epämiellyttävä olo, lähtisin saman tien takaisin.
Näkymät La Aurorasta Medellíniin.
Aivan aseman liepeillä oli kaikenlaisia katukojuja, joissa myytiin pikkusuolaisia ja pikaruokaa, mutta heti asemalta kauemmas siirryttäessä La Aurora tuntui aika kuolleelta paikalta, ainakin tuolloin lauantai-iltapäivänä. Autius ei ole kokemukseni mukaan hyvä asia, varsinkaan ns. vaarallisissa paikoissa, joten päätin pysytellä aseman lähistöllä, missä oli muitakin ihmisiä.
Ostin katukojusta empanadan ja passiohedelmämehua ja nautiskelin ne aseman näköalatasanteella.
Eväspaikan näkymissä ei ole kyllä valittamista!
Näin pari varsin epämääräisen oloista tyyppiä, ja kun huomasin herättäväni heissä epätoivottua kiinnostusta, päätin lähteä menemään. Täällä pääsisi omaisuudestaan varmasti hyvin helposti eroon, jos olisi pikkuisenkin varomaton tai jos olisi huonoa tuuria.
Seuraavaksi kävin koeajamassa itäisen kaupungin H-linjan. H-linja lähtee Orientesta, jonne pääsee raitiovaunulla. Myös raitiovaunusta saa vaihtaa köysirataan samaan hintaan.
Raitiovaunun pääteasema Orientessa.
Koekäyttöä vailla oleva M-linja on myös itäisessä Medellínissä, joten se näkyi matkan varrelta ratikan ikkunasta.
Vaunut olivat jo kaikki valmiina odottamassa, ja asemarakennuskin näytti olevan viimeistelyjä vaille valmis.
Orienten asemalla minulla kävi tuuri: asemalla ei ollut ketään muuta, ja sain itselleni ihan oman vaunun! Se oli toki myös pienen taktikoinnin seurausta, sillä jäin hidastelemaan ratikasta ulos tultuani asemalle ja ottamaan valokuvia, jotta muut ihmiset kerkesivät mennä köysirataan ennen minua.
Oma rauha.
Matkalla on vain yksi pysähdys, joten olin perillä ennen kuin tajusinkaan.
Matkan ainoa väliasema Las Torres.
Kattoja.
Lisää kattoja.
Villa Sierran pääteasema.
Villa Sierrassa oli ihan erilainen tunnelma kuin La Aurorassa, ja ilmapiiri oli jotenkin raukean leppoisa.
Metroaseman katolta löytyi uutuutta hohtava ulkoilmakuntosali, jonka näköalat saattavat kuulua maailman hienoimpiin.
Oli mukava huomata, että ulkoilmakuntosalia myös käytetään.
Sain paluumatkallekin ihan oman vaunun, ja otin ylhäältä lähdettäessä pienen videonpätkän.
Viimeiseksi kävin testaamassa K- ja L-linjat, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. K-linja rakennettiin ihan ensimmäiseksi, siis vuonna 2004, ja L-linja rakennettiin kuusi vuotta myöhemmin. L-linja on siitä poikkeuksellinen, että se on rakennettu turisteja varten, sillä linja vie Arviin, joka on samalla sekä luonnonpuisto että esihispaaninen arkeologinen alue.
K-linjan lähtöpaikka Acevedossa.
Acevedossa jonoa vasta olikin, mutta tämäkin jono meni yllättävän äkkiä, ja pian oltiin taas ilmassa.
Metroaseman vihreä katto näkyy hyvin pienenä kuvan keskellä.
Kuvan yläkulman mustat möhkäleet ovat espanjalainen kirjasto, Biblioteca España, joka oli valmistuttuaan K-linjan pääteaseman Santo Domingon ylpeys. Kirjasto valmistui vuonna 2007, ja Espanjan kuningaspari kävi vihkimässä sen. Nimensä kirjasto on saanut siitä, että Espanja rahoitti kirjaston rakentamista. Kirjaston ympärille tehtiin puisto ja näköalapaikka, ja kirjastoa pidettiin alueen muutoksen vertauskuvana, sillä vielä vuonna 2003 Santo Domingo oli yksi Medellínin vaarallisimmista paikoista. Ulkona ei saanut liikkua illalla kello viiden jälkeen, ja kaduilla päivystivät sotilaat.
Kirjaston julkisivu on tehty mustista kivilaatoista, ja vuonna 2013 näitä laattoja rupesi putoilemaan maahan. Kirjasto suljettiin, ja remontin piti olla pikkujuttu, mutta korjaustöitä ei ole vielä (vuonna 2019!) edes aloitettu. Syynä on se, että Medellín käy jonkinlaista oikeustaistelua korjaustöistä vastuussa olevaa firmaa vastaan, ja kiista on vielä ratkaisematta. Tämä on surullinen asia paikallisille nuorille, joilta puuttuvat nyt kaikki hienot harrastustilat, jotka kirjasto heille tarjosi.
K-linjan pääteasema Santo Domingo oli erittäin vilkas ja miellyttävän tuntuinen paikka. Siellä oli niin paljon ihmisvilinää, että olokin tuntui turvalliselta.
Köysirata kuuluu olennaisena osana Santo Domingon kaupunkikuvaan.
Jos haluaa jatkaa Santo Domingosta Arviin, on vaihdettava Santo Domingossa toiseen köysirataan. Koska Arviin vievä L-linja on suunnattu turisteille, matkasta saa pulittaa 6000 pesoa (n. 1.66 euroa) yhteen suuntaan.
Nousu ylöspäin jatkui.
Yhtäkkiä asutus loppui, ja maisemat alkoivat muuttua metsäisemmiksi.
Sitten oltiinkin jo tasamaalla ja pian myös metsän keskellä.
Hevosia ja lehmiäkin näkyi! Aidasta alkaa Arvin luonnonpuisto.
Olin haaveillut Medellíniin tullessani, että voisin käydä patikoimassa Arvissa, sillä siellä on runsaasti erilaisia patikointireittejä. Pian kävi kuitenkin ilmi, että poluilla saa kulkea vain oppaan kanssa, ja yksin patikoiminen puistossa on ehdottomasti kielletty. Tämä ei olisi sinänsä mikään ongelma, koska voisin patikoida oppaan johdollakin. Patikoimishaluni menivät siksi, että useampikin turisti on ryöstetty Arvissa aseella uhaten, mikä selvisi Tripadvisorista ihmisten kokemuksia lukiessani.
Patikointihalut katoavat kyllä kummasti, jos patikkareissulla on mahdollista joutua ryöstetyksi, vieläpä aseen kanssa. Köysiratamatkan paljastama totuus siitä, miten synkkiä ja tiheitä Arvin metsät ovat, ei yhtään lisännyt patikointihaluja. Taidankin säästää patikointini Lappiin tai muille vähän turvallisemmille vesille ja tallata täällä vain kiltisti kaupungin katuja.
Köysiradan päätepiste Arvissa.
Monelle tulee yllätyksenä, että Arvissa ei saa patikoida omatoimisesti, ja moni on asiasta pettynyt ja närkästynytkin. Itse hyväksyn asian (kerrankin!) mukisematta, sillä henkikulta on minulle kuitenkin sen verran kallis.
Mitä Arvissa sitten voi tehdä ilman opasta? No eipä juuri mitään.
Köysirata-aseman vieressä on alue, jolla myydään paikallisia tuotteita sekä ruokia ja juomia. Olin Arvissa iltapäivällä, ja päivä alkoi olla siinä vaiheessa ilmeisesti jo pulkassa, sillä ruoat alkoivat olla aika finaalissa. Patikoijat tulevat Arviin yleensä heti aamusta, ja retketkin tehdään ilmeisesti suurimmaksi osaksi aamupäivästä. Viimeinen köysiratavaunu Arvista kaupunkiin lähtee kuudelta illalla, ja siitä ei kannata myöhästyä.
Arvin päärakennuksen vierestä lähtee polku, jota seurailemalle pääsee maantielle ja sitä kautta puolen kilometrin päässä olevaan ravintolakeskittymään eli turistirysään.
Matkan varrella voi ihmetellä jäänteitä menneiltä aikakausilta.
Tambo-olkimaja, jollaisia rakennettiin 2000 vuotta sitten.
Hotelli Cabuyan jäännökset.
Hotelli Cabuya on näyttänyt aikoinaan oletettavasti tältä:
Kävelytie turistikeskittymään oli sentään turvallisen oloinen kävellä, sillä tiellä kulki koko ajan muitakin ihmisiä, ja erilaisia matkamuistokauppiaita oli tasaisin väliajoin.
Ravintola-alue on levittäytynyt risteysalueelle teiden viereen.
Hevosellakin olisi päässyt ratsastamaan, mutta päätin jättää jännittävän elämyksen välistä. Olisin luultavasti päätynyt kumminkin Youtubeen.
Turistirysän liepeiltä löytyi myös pieni piknikpuisto, jossa olisin saattanut viihtyä kauemminkin, jos mukana olisi ollut jotain tekemistä, esimerkiksi pari kaljaa.
Arvi sijaitsee noin kahden ja puolen kilometrin korkeudessa, ja vaikka ilma tuntui paikoitellen vähän viileämmältä kuin kaupungissa, niin kyllä tuolla varmasti ainakin 25 astetta oli.
Arviin tuskin tarvitsee toistamiseen mennä, vaikka köysirata-ajelu oli kyllä hieno kokemus. Sen takiahan minä Arviin oli tullutkin.
Arvin päärakennuksessa tehtiin jotain remonttia, ja ihmiset olivat jättäneet puumerkkejään remontin suojaksi rakennettuun tilapäiseen seinään. Pitihän se minunkin kaivaa kynä esille ja raapustaa seinään jotakin hyvin omaperäistä.
Tässä olivat siis Medellínin tällä hetkellä liikennöivät köysiradat. M-linja avautuu varmaan aika pian, ja myös P-linjan pitäisi aloittaa liikennöinti tänä vuonna. Sitten Medellínissä onkin jo kuusi köysirataa. Hieno juttu minusta!
