Mun silmissäni maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta

Minulla oli tarkoitus tehdä Lappi-turneesta pieni ja lyhyt kooste, johon tulisivat vain matkan parhaat palat. Kuvia koosteeseen valitessani havaitsin kuitenkin pienen käytännön ongelman: kuvia oli yhteensä 80. Ei siis ole tulossa yhtä pientä koostetta, vaan tulossa on kaksi isoa. 😀

Minulla oli ollut ennen matkaa säiden suhteen vain yksi toive: ettei sataisi. No, kolme päivää satoi. Sen lisäksi lämpötilat olivat hyvin alhaiset, ja esimerkiksi Enontekiöllä oli vain kolme astetta lämmintä. Piti oikein ruveta jännittämään, tulisiko lunta ja uskaltaisiko lähteä aamulla kesärenkailla liikenteeseen. Säät muokkasivat matkan hyvin vahvasti sellaiseksi kuin siitä tuli, ja kaikki patikkaretket ja sen semmoiset sai suosiolla unohtaa. Olen nimittäin sen verran mukavuudenhaluinen, etten halua lähteä kiipeilemään tunturiin vesisateessa ja kolmen asteen lämpötilassa, vaikka laelta olisi luvassa miten hienot näköalat tahansa. Sitä paitsi eihän niitä näköaloja olisi edes näkynyt, kun pilvet roikkuivat niin alhaalla. Suurin osa varsinkin näistä ensimmäisen postauksen valokuvista on siis varsin harmaita, mutta sille ei nyt mahda mitään.

Jätän tarkoituksella kaikki majoituspaikkamme mainitsematta, koska ajattelin ehkä tehdä niistä myöhemmin erillisen koosteen. Ilmoitelkaahan, jos semmoinen kooste kiinnostaisi, etten väsää juttua turhaan. Jos ei kiinnosta, niin pääsenpähän vähemmällä kirjoittamisella!

Jatkoimme Kolarin asemalta Ylläksen kautta kohti Enontekiötä eli Hettaa. Olimme ajatelleet ajaa gondolihissillä Ylläksen huipulle, mutta ilma oli niin surkea, että päätimme jättää Ylläksen suosiolla välistä.

Äkäslompolossa tuli asioitua Jounin kaupassa, josta tulee tv-ohjelmakin, Lapin Sampo ja kauppiaan rouva, tässä syksyllä. Kauppias Sampo Kaulanen haluaa kai seurata Vesa Keskisen jalanjälkiä. Keskisen kaula on kuitenkin melkoinen, sillä Jounin kauppa oli varsin vaatimaton verrattuna Tuurin kyläkauppaan.

Jounin kaupan pihalla oli kumminkin komea poro!

Jounin kaupan poro on muuten maailman suurin poro: sillä on korkeutta kuusi metriä ja pituutta 11 metriä. Nimensä se on saanut Kimi Räikkösen pojalta, eli poron nimi on Robin. Sillä lailla. 

Pallastunturi.

Vuontisjärven kylää.

Enontekiöllä sade oli tauonnut sen verran, että pääsimme kiipeämään Jyppyrän laelle kastumatta. Jyppyrä on reilut 400 metriä korkea vaara, jonka laelle johtaa 700 metriä pitkä polku. Laelta avautuvat mukavat näköalat Ounastunturiin ja Ounasjärvelle.

Matkalla ollessa pukeutumisongelmia helpottaa huomattavasti se, että kulkee koko matkan samoissa vaatteissa. Minulla oli mukanani vaikka kuinka monta vaatekertaa, mutta tulin niin laiskaksi, etten jaksanut kaivaa päälleni mitään muuta, vaan käytin koko matkan noita samoja vaatteita. Lisäsin alle vain vaatekerroksia sen mukaan, miten kova pakkanen oli. 😆

Jyppyrän laella oli myös kota, jossa saattoi paistaa makkaraa. Kotia ja laavuja on Lapissa muutenkin pilvin pimein, ja ne ovat kai enimmäkseen lähes kaikki vapaassa käytössä. Minusta on todella hienoa, että kuka tahansa saattaa pysähtyä matkallaan kodalle, tehdä tulet ja keittää vaikkapa nokipannukahvit. Kaikki (tai ainakin lähes kaikki) Suomen laavut ja kodat löytyvät muuten täältä.

Sauvun kota tarjosi meille sateelta suojaisan eväspaikan, jossa oli myös mukava lämmitellä nuotion äärellä.

Elämäni ensimmäiset nokipannukahvit.

Kodassa tulistelun huono puoli on se, että sen jälkeen haisee aivan järkyttävästi savulle! Oikein itsekin säikähdin sitä järkyttävää lemua.

Tulistelusta tuli mieleeni, että tulistelu on ilmeisesti lappilainen termi tulien teolle ja niiden ääressä istuskelulle. Samaan kategoriaan kuuluvat kai myös evästely ja kahvistelu. Nuo taitavat olla aitolappilaisia ilmaisuja, kun en ole niihin koskaan täällä etelässä törmännyt. Mutta nyt osaan minäkin puhua tulistelusta.

Kodat ja laavut ovat mukavia taukopaikkoja siinäkin mielessä, että huoltoasemia tai ylipäänsä mitään muutakaan ei Lapin hiljaisimmilla teillä juurikaan ole. Emme nähneet esimerkiksi yhden päivän ajomatkan aikana (Enontekiöstä Inariin) yhtä ainoaa kahvipaikkaa. Yksi kahvipaikan kyltti tien vieressä oli, mutta itse kahvila jäi vähän arvoitukseksi. Oliko sitä vai eikö sitä ollut? Toisaalta kahviloiden vähäisyys ei ole mikään ihmekään: näimme nimittäin samaisen päivän aikana sadan kilometrin matkalla yhteensä kolme autoa. Eivät taitaisi kahvilat oikein lyödä leiville näillä kulmilla?

Mietin sitäkin, että jos auto hajoaisi esimerkiksi jossakin Puljun erämaan tienoilla, kauankohan kestäisi, ennen kuin apu tulisi.

Tie Puljun erämaan halki.

Hietatievat. Hietatievat ovat dyynialue, joka syntyi jääkauden lopulla, kun tuuli kuljetti mannerjäältä hienoa hiekkaa ja kasasi sitä dyyneiksi.

Tuli ajeltua varsinkin kyseisen Enontekiö-Inari -päivän aikana melkoisia kärrypolkuja. Yhdellä tiellä sai pelätä, että auton pohja ottaa maahan kiinni, ja toisella sai pelätä irtokiviä. Kolmas tie oli niin mutainen, että auto oli sen jälkeen aika hurjan näköinen.

Jos oikopolku lyhentää matkaa 38 kilometriä, niin eiköhän me se oteta. Ihan ajokelpoinen tie kumminkin.

Olin käynyt ennen matkaa silmälääkärillä silmien vuotamisen takia ja saanut silmiini antibiootti-kortisonikuurin. Erittäin paksut silmätipat ja automatkailu ovat vähän huono yhdistelmä, kun näkökyky sumenee tippojen ottamisen jälkeen pitkäksi aikaa. Mutta kun silmiä räpytteli tarpeeksi, niin johan tiekin taas näkyi. 

Autiotupa jäi viime kesän Lapin-pyrähdyksellä näkemättä, mutta nyt pääsin näkemään sellaisenkin. Pokan lähistöltä löytyi Taatsin autiotupa, joka tuntui olevan vieraskirjan mukaan varsin aktiivisessa käytössä.

Taatsin autiotupa.

Tuvassa oli pari lavettia, tulisija ja pöytä, ja ulkona oli huussi (kävin testaamassa) sekä puuvaja, jossa oli klapeja isältä pojalle.

Seinällä oli myös autiotuvan säännöt. Autiotupa on metsähallituksen omistama, aina avoinna oleva tupa, jossa retkeilijät voivat levähtää ja ruokailla sekä yöpyä tilapäisesti yhden yön. Minusta on todella hienoa, että Suomessa on retkeilijöille tällaisia palveluita. Itse en kuitenkaan pystyisi autiotuvassa nukkumaan, sillä minusta olisi kauheaa nukkua tuntemattomien ihmisten kanssa samassa tilassa. Tuvassa yöpymiseen liittyisi aina myös sellainen jännitysmomentti, että onko tuvassa tilaa vai ei - autiotupamajoituksessa kun nopeat syövät hitaat.

Tuvassa oli ruokatarpeita, jotka saivat ihmettelemään, kuuluvatko tällaiset tuotteet yleensäkin autiotuvan varusteisiin. Hyllyllä oli muun muassa Watsa-espressoa ja raakasuklaantekopaketti. Aikamoisia hifistelijöitä nuo retkeilijät. 😀

Taatsin autiotupa saattaa olla varsin suosittu siitäkin syystä, että sen lähistöllä sijaitsee yksi Lapin mahtavimmista seidoista. Seidat ovat saamelaisen muinaisuskon pyhiä paikkoja, joita palvottiin ja joille uhrattiin. Seitoja olivat esimerkiksi epätavalliset kalliomuodostelmat, jättimäiset kivikasat tai isot luonnonkivet. Metsästäjä saattoi ennen metsälle menoa käydä hyvittelemässä seitaa ja lupaamassa sille osan saaliistaan. Hyvää onnea tuottamaan uhrattiin esimerkiksi koruja tai rahaa.

Taatsin seita sijaitsee hienolla paikalla Taatsijärven rannalla. Taatsijärvi on muodostunut rotkon pohjalle, ja kymmenen metriä korkea kivipaasi eli Taatsin seita, on vaikuttava näky ylhäältäkin katsottuna.

Koska satoi vettä ja maaperä oli varsin liukas, ei huvittanut lähteä liukastelemaan rinteeseen ja katsomaan seitaa alhaalta käsin.

Inarin keskustaa.

Tämäkin kävelylenkki Inarin lähellä (Tuulijärvellä) jäi torsoksi, kun edessä odottivat niin suuret lammikot, että olisi tarvittu saappaita.

Inarin lähellä on myös näköalapaikka, Tuulispää, josta avautuvat hienot näköalat Inarijärvelle. (Paikka sijaitsee noin seitsemän kilometriä Inarista etelään. Nelostieltä käännytään oikealle Inarin radio- ja tv-asema -kyltin osoittamaan suuntaan ja ajetaan maston juurelle.) Maston juurelta ei näkynyt sateella tietenkään mitään, mutta onneksi ajoimme etelään päin mennessämme saman paikan ohi toistamiseen, ja koukkasimme katsomaan maisemia uudelleen. Sanoisin, että kannatti. 

Inarista jatkoimme Sevettijärven kautta Näätämöön ja kohti Norjaa.

Joillakin poroilla oli aivan huikeat sarvet! Miten ihmeessä ne voivat olla niin suuret?

Porot ovat vaan niin ihania.

Lapissa on lukemattomia asioita, jotka aiheuttavat ihmetystä etelän ihmisessä. Yksi ihmetyksen aiheista olivat tällaiset kiviröykkiöt, joita näkyi matkan aikana todella paljon.

Googlettelin hieman ja mietin, voisiko kyse olla muinaisrannasta (toiselta nimeltään ilmeisesti pirunpelto). Muinaisrantahan on syntynyt niin, että jäätikkö on kerännyt vetäytyessään kiviä kasaan ja vesi on hionut niitä pyöreiksi.

Näätämö on siitä harvinainen lappilainen kylä, että siellä on kaksi kauppaa. On NordMarket sekä K-Market. Ilta-Sanomatkin on kirjoittanut alle 100 asukkaan Näätämön hulppeista palveluista. Kahden kaupan kylä tuntuu olevan Lapissa oikeasti luksusta, sillä esimerkiksi Utsjoella on vain yksi kauppa, joka sekin sulkee ovensa lauantaina jo neljältä. Tällaisen etelän lukuisiin palveluihin tottuneen on vaikea uskoa, miten vähän palveluita Lapin perukoilla voi olla. 

Nyt kun olimme Näätämön kauppakeskittymässä, päätimme hankkia illaksi lohta. Norja ja Jäämeri olivat vain kivenheiton päässä, joten lohi olisi Näätämössä varmasti tuoretta. Kävi kuitenkin ilmi, että tuoretta lohta ei ollut sen enempää NordMarketissa kuin K-Marketissakaan. (Lihatiskit kyllä notkuivat.) K-Marketin lihatiskin mies kertoi, että lohta oli saatavilla vain vakuumipakkauksissa. "Ei täällä taida olla kenelläkään lohta. Kirkkoniemi on lähin paikka, josta sitä ehkä saisi. Paikallisiltakin voisitte sitä kysellä, jos vain saatte jonkun paikallisen kiinni." Kun kuulimme, että Kirkkoniemeen olisi 50 kilometrin matka, päätimme tyytyä pakettiloheen. Myöskään tuoretta tilliä tai irtoperunoita ei ollut saatavilla, mikä pistikin toteamaan, että näillä tienoilla ei varmastikaan kannata lähteä kauppaan ostoslistan kanssa, vaan ensin kannattaa katsoa, mitä kaupassa on saatavilla.

Näätämöjokea Norjan puolella.

Hieno Skoltefossen.

Ilmeisesti jonkinlaisia kalanpyydystysjuttuja.

Norjan rannikko oli minusta varsin kaunis, vaikka tietysti sekin olisi näyttänyt aurinkoisella ilmalla paremmalta.

Tässä oli tämä ensimmäinen kooste. Toinenkin pläjäys on vielä tulossa, ja se sisältää jo vähän aurinkoisempia kuviakin. En tosin tiedä, milloin tuo toinen osa mahtaa tulla. Olen nimittäin menettänyt lopullisesti järkeni ja lähdössä taas tien päälle. Mentävä on, mennä mun täytyy.

Autojunalla pohjoiseen

Kävin elokuun lopussa pienellä Lappi-turneella, ja matkustin ensimmäisen kerran elämässäni autojunalla. Lapissa on tämmöisen etelän ihmisen näkökulmasta se huono puoli, että se sijaitsee niin tolkuttoman kaukana. Jos täältä pääkaupunkiseudulta lähtee automatkalle Lappiin, saa ajaa hullun lailla, ennen kuin pääsee edes varsinaisen matkan lähtöpisteeseen.

Kilometrejä laskiessani ja välimatkoja harmitellessani muistin, että onhan niitä autojuniakin. Mitähän matka sellaisella maksaisi? VR:n hinnat tuntien arvelin, että autojunamatkustaja saisi kaivaa kuvettaan oikein kaksin käsin. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun selvisi, että kahden henkilön ja yhden auton matka Helsingistä Kolariin maksaisi 230 euroa. Hintaan kuului myös oma makuuhytti, jossa oli suihku ja wc. Vertailin autojunalla matkustamisen ja pohjoiseen asti ajamisen hyviä ja huonoja puolia, ja vaaka kallistui lopulta selvästi autojunan puolelle. Autojunalla säästyisi ajamisen tuskalta, sillä tuskaahan pidemmän matkan ajaminen on, jos ainoana tarkoituksena on päästä perille. Autojunalla matkustettaessa ei kuluisi rahaa bensaan, kun auto kulkisi junan kyydissä (mikä oivallus!). Autojunalla säästyisi myös yhden yön majoitukselta, kun pitkän ajopäivän päätteeksi olisi kumminkin pakko nukkua jossakin. Kaiken lisäksi - ja tämä oli minulle se kaikkein ratkaisevin tekijä - autojunalla olisi perillä jo aamusta, virkeänä ja heti valmiina päivän seikkailuihin!

Niin sitten varasin autojunamatkan Kolariin, koska Kolari oli pohjoisin paikka, jonne autojunalla pääsee. 😀 Ukkeli ehdotti, että miksi ette tulisi paluumatkallakin autojunalla, ja harkitsin tätäkin vaihtoehtoa pitkään ja hartaasti. Lopulta totesin, että ajatus etukäteen lukkoon lyödyistä aikatauluista ahdisti niin kovin, että olisi parempi tulla takaisin ajamalla. Viimeinen päivä menisi kuitenkin ihan vituralleen, kun pitäisi koko ajan vilkuilla kelloa, että joko pitää olla autojuna-asemalla. Ajaessa saa ainakin mennä oman aikataulunsa mukaan.

Autojunalippua varatessa pitää päättää, kuormaako auton junaan itse vai antaako kuormauksen VR:n työntekijöiden tehtäväksi. Auton ajaminen ahtaaseen junaan jännitti minua aika tavalla, mutta päätin kuitenkin yrittää selvitä hommasta itse. Ei kai junaan ajaminen voisi olla paljon sen vaikeampaa kuin laivaan ajaminenkaan? Kävin kuitenkin lähtöä edeltävällä viikolla tutkailemassa Pasilan asemaa ja autojen lastauspaikkaa, jotta reitti olisi sitten lähtöpäivänä selvä. Pasilaanhan on nousemassa uusi asemarakennus, ja käytössä on tällä hetkellä vain tilapäinen asema. Koko aseman seutu on yhtä rakennustyömaata, ja autojuna-asemallekin mennään kiertotietä.

Autot kuormataan junaan huomattavan paljon ennen junan lähtöä. Kun juna Kolariin lähtee kello 18.21, autot kuormataan junaan kello 16.54 ja 17.44 välisenä aikana. Olin kuormauspaikalla aivan liian aikaisin, jo puoli viiden jälkeen, mutta sepä ei haitannut, sillä kuormaaminen oli jo aloitettu.

Pelottavan näköinen kuormauspaikka.

Lähtöselvitys toimi samaan tapaan kuin satamassakin, eli paperit ojennettiin auton ikkunasta lähtöselvityskoppiin. Opastus oli hyvin lyhytsanaista, ja jäinkin hieman epätietoiseksi siitä, mitä minun piti seuraavaksi tehdä. Lähtöselvitysmies oli käskenyt ajaa vasemmanpuolimmaisen rampin takaa oikealle, koska automme lastattaisiin kuulemma alatasolle. Minulle ei kuitenkaan ollut tullut selväksi, lastattaisiinko autoni heti, vai pitikö minun pysäköidä auto ja jäädä odottamaan. Ajoin lopulta niin pitkälle kuin ilkesin ja jäin siihen odottamaan. Kaipa minut tultaisiin ajamaan siitä muualle, jos olin väärässä paikassa.

Mitäs nyt sitten?

Kuormausohjeissa oli sanottu, että vain auton kuljettaja saisi tulla kuormauspaikalle ja että matkatoverit ja suuremmat matkatavarat piti jättää Pasilan asemalle odottamaan. Koska olin lukenut ohjeet suurella pieteetillä ja myös toiminut niiden mukaan, en voinut muuta kuin istua autossa yksin ja ihmetellä.

Moni muu ei ollut näitä sääntöjä kuitenkaan noudattanut, vaan kuormauspaikalle tultiin koko perheen voimalla ja isojen matkalaukkujen kera. Kuormauspaikan vieressä oli sentään mukava odotustila, jossa muu perhe saattoi odotella.

Minua ihmetytti myös venäläisten ja muiden ulkomaalaisten suuri osuus autojunamatkustajista. En tiedä, sattuiko autojunaan tuona päivänä poikkeuksellisen paljon ulkomaalaisia, vai ovatko ulkomaalaiset ylipäänsä innokkaampia autojunan käyttäjiä kuin suomalaiset.  

Aikani odoteltuani lastausmiehet siirsivät alatason edessä olleen punaisen tötterön pois ja viittilöivät minua ajamaan sisään.

Ei ahtaan paikan kammoisille!

Renkaiden eteen ja taakse laitettiin tuollaiset metallistopit, jotta autot eivät pääsisi liikkumaan matkan aikana. Sitten vain loput tavarat autosta mukaan ja kävellen kohti Pasilan asemaa.

Asemalla odottaminen oli pitkästyttävää, sillä tilapäisen aseman palvelut ovat hyvin rajalliset, ja kylmäkin asemalla oli. Oli loppujen lopuksi miellyttävämpää odotella junaa asemalaiturilla, kun sinne sentään paistoi aina välillä aurinko.

Lopulta juna kumminkin saapui asemalle ja oli aika etsiä oma makuuhytti. Hyttejä on kahdessa kerroksessa: yläkerrassa ovat suihkulla ja wc:llä varustetut hytit, ja alakerrassa ovat pelkät makuuhytit, joiden matkustajat käyttävät käytävällä olevia yhteisiä vessoja ja suihkuja.

Yläkerran makuuhyttejä.

En ollut odottanut hytiltä oikein mitään muuta kuin että se olisi pieni, ja pienihän se olikin. Kyllä hyttiin kumminkin kaksi ihmistä mahtui, jos ei nyt ihan samalle neliölle samaan aikaan tunkenut.

Kylppäri oli erittäin kompakti vessan ja suihkun yhdistelmä. Keskellä olevaa seinää kääntämällä tilasta tuli joko vessa tai suihku.

Nyt se on vessa.

Ja nyt se on suihku.

Hytin varustetaso oli iloinen yllätys.

Kummallakin sängyllä odotti kaksi pyyhettä sekä vesipullo, ja vessan hyllyssä oli suihkumyssyt, saippuaa ja mukeja.

Kummankin sängyn vieressä oli herätyskello ja radio (josta ei kuitenkaan kuulunut mitään), pistorasia sekä näppärä lokero, johon saattoi laittaa yöksi vaikkapa vesipullon ja kännykän.

Tyytyväinen matkustaja. 😊

Hyttimme oli käytävän päädyssä, koska olin ajatellut, että käytävän päässä oleva hytti saattaisi olla parempi kuin keskellä oleva. En tiedä, oliko hytin sijainnilla loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä. Hytit eroavat toisistaan kuitenkin sillä tavalla, että päätyhyteissä ei ole alasängyn alla säilytystilaa laukuille, kuten keskihyteissä on, vaan säilytystilana toimii kummankin sängyn takana oleva matkatavarahylly. Päätyhyteissä on myös suksiremmit, joihin sukset saa kiinnitettyä.

Matkatavarahylly seinässä.

Invahytti (säilytystila sängyn alla).

Inva-wc.

Ravintolavaunu oli yllättävän pieni, kun ottaa huomioon matkan pituuden. Pian junan lähtemisen jälkeen ravintolavaunussa oli vielä myös hyvin väljää.

Lihapullat. Oli muuten yllättävän hyvä annos ollakseen junaruokaa!

Ehkä monet ottavat junaan mukaan omat eväät ja syövät mieluummin niitä kuin junan kalliihkoa ruokaa. 

Omia juomia ihmisillä tuntui ainakin olevan, ja eräskin jo vähän varttuneempi rouva istui hytissään ovi auki siemailemassa viiniä. Ihmisillä tuntui muutenkin olevan tapana istua hyttiensä ovet auki, siis vähän niin kuin laivallakin. Ohi kulkiessa tulikin aina vahingossa pällisteltyä toisten hytteihin.

Juna tuntui olevan joillekin matkustajille oikein dokauspaikka, ja mikäs siinä oli ollessa, kun ravintolakin oli auki puoli kahteen asti yöllä. Ravintolan sulkeuduttua olikin sitten hyvä suunnistaa hyttiä kohti tai, mikä vielä parempi, jäädä käytävään örveltämään. Minulla ei ole tapana huutaa varsinkaan tuntemattomille ihmisille, mutta noina pikkuyön tunteina, kun uni ei ollut tullut silmääni vielä ollenkaan, käämini paloivat. Mitään ajattelematta syöksyin ovelle pyjamassani ja unimaski otsalla ja kiljuin käytävässä kokousta pitäneille miehille, että menkää muualle siitä mongertamaan; ihmiset yrittävät nukkua täällä!

Aamulla näitä baariveikkosia nukuttikin sitten niin makeasti, että naapurihytin mies meinasi ajaa asemansa ohi. Eri hytissä nukkunut kaveri syöksyi asemalla herättämään hänet, jotta hän pääsi junasta ulos.

Tampere kello 21.20. Näyttää olevan shortsikeli!

Minulla oli suuria vaikeuksia saada nukutuksi, vaikka sängyssä ei ollutkaan mitään moittimista. (Tyynyä olisin ehkä voinut moittia, mutta minulla oli oma tyyny mukana. 😎) Eihän siinä nyt saa mitenkään nukuttua, kun pitää ihmetellä kaikenlaista. "Missä me nyt olemme?" "Miksi me tässä pysähdyimme?" "Näkyykö ikkunasta jotakin?" "Miksi emme lähde jo liikkeelle?" "Liikkuuko tämä vai ei?" "Mikä ääni tuo oli?" Sain nukutuksi oikeastaan vasta sen jälkeen, kun juna oli lähtenyt Oulusta, mikä oli joskus puoli viiden jälkeen aamulla. Ei siis puhettakaan siitä, että olisin ollut herännyt Kolarissa virkeänä, kuten olin etukäteen suunnitellut!

Juna saapui Kolariin vähän ennen yhdeksää aamulla.

Kolarissa! Voiko tämä olla tottakaan!

Juna jätti matkustajat asemalle, minkä jälkeen automatkustajien piti kävellä parinsadan metrin matka laiturien päässä olevalle autojuna-asemalle. Kotvasen kuluttua veturi toi autonkuljetusvaunut ja peruutti ne rampille.

Tuolla se meidänkin auto jossain on! (Toivottavasti.)

VR:n mies kuului sanovan jollekulle, että ensin tuotaisiin nämä kaksi autonkuljetusvaunua ja sitten myöhemmin vielä yksi, joka sekin oli tulossa Helsingistä. Kukaan ei tuntunut olevan selvillä, missä vaunussa oma auto oli. Yksikin pariskunta kävi koko autonkuljetusvaunun läpi, ja kun heidän autoaan ei löytynyt, he tulivat siihen tulokseen, että auton täytyi olla sitten siinä toisessa vaunussa.

Sinne vain muiden perään etsintäretkelle!

Ei ole tämä, eikä ole tämäkään...

Reitti selvä!

Kaikki tämmöinen ylimääräinen sählinki on minusta ärsyttävää, kun ajattelee, miten pienillä muutoksilla asiat saataisiin korjattua. Ei luulisi olevan iso asia esimerkiksi numeroida autojenkuljetusvaunut ja ilmoittaa kuormauspaikassa matkustajille, minkä numeroisessa vaunussa kunkin auto on.

Yhteenvetona voisin sanoa, että näin ensikertalaisena olisin kaivannut runsassanaisempaa ohjeistusta autojen kuormaamisessa ja purkamisessa, ettei olisi tarvinnut koko ajan arvuutella. Kokonaisuutena matka sujui kuitenkin hyvin, eikä autojunasta löytynyt juurikaan moitittavaa - paitsi joidenkin matkustajien osalta. Konnarin huumorikaan ei loppunut, vaikka matkustajat kyselivät kuinka tyhmiä tyyliin "rupeaako tämä juna kulkemaan jossain vaiheessa kovempaa, vai kuljemmeko koko matkan näin hitaasti?". 😃 En siltikään tiedä, valitsisinko autojunan vai ajamisen, jos lähtisin nyt pohjoiseen. Kummassakin on puolensa. Voi olla, että jos olisin yksin matkassa, valitsisin autojunan; jos kaverin kanssa, ajamisen.