Lannistuva innostuja

Kylläpä nolottaa ilmestyä taas tänne norkoilemaan. Ensin haukun suurin piirtein koko blogistanian lyttyyn ja sitten ryömin muina naisina takaisin. Että miten olisi, jatketaanko taas?

Puolustuksekseni voin sanoa, että edellisen postauksen julkaistessani olin jo oikeastaan päättänyt, että se jäisi Kukkapillin viimeiseksi. Kävi kuitenkin niin, että sain teiltä lukijoilta niin paljon uusia näkökulmia ja uutta ajateltavaa, että oli ruvettava miettimään oikein perusteellisesti omaa suhdettani bloggaamiseen. Ymmärsin monia asioita, mutta ennen kaikkea tajusin sen, että monen ongelman alkulähde löytyy minusta itsestäni, ei muista blogeista tai blogistaniasta.

Minulla tuntuu ensinnäkin olevan jonkinlainen sisäinen ristiriita sen kanssa, mitä minun kuuluisi omasta mielestäni kirjoittaa. Aina välillä minuun iskee syyllisyydentunne, kun kirjoittelen omasta itsestäni, sillä alitajuisesti kai ajattelen, että minun pitäisi kirjoittaa jostakin "ylevämmästä" tai yleismaailmallisesti tärkeästä. On vähän outoa ajatella näin, kun blogien ideahan on kai yleensä juuri se, että blogeissa kerrotaan omasta elämästä ja/tai jostakin itselle läheisestä aiheesta. Tunnen olevani itsekäs, kun kirjoittelen omista asioistani - ja kaiken lisäksi vielä oletan, että minun asiani kiinnostaisivat jotakuta. Sama ristiriita vaivaa muutenkin: toisaalta olisi kiva saada huomiota, mutta toisaalta tuntuu hirveän tuomittavalta ajatukselta yrittää saada äänensä kuuluville tai näkyä millään tavalla. Minulla on päässäni ikään kuin sisäinen poliisi, joka on aina vaatimassa kaikenlaista ja jolle ei näytä koskaan kelpaavan mikään. Jos laitan blogiin kuvia itsestäni, olen poliisin mielestä turhamainen, ja jos pohdin ns. syvällisiä, poliisi jäkättää, että mitä sä nyt tuollaisia kirjoittelet. Nyt olen kuitenkin päättänyt antaa poliisille potkut ja lähettää sen vaikka Siperiaan. (Sinne tosin haluaisin itsekin, joten pitääköhän lähteä mukaan?) En tosin tiedä, miten se tulee onnistumaan, mutta pikkuhiljaa kai?

Poliisia kiusatakseni laitankin heti tähän kärkeen oman kuvani. Että revi siitä. 😝

Nämä päänsisäiset vaatimukset ovat myös omiaan ruokkimaan riittämättömyyden tunteita, jotka kärjistyvät helposti suorastaan jonkinmoiseksi kriisiksi varsinkin silloin, jos blogitauko venyy pitkäksi. Kun on sivussa blogimaailmasta, itsestä tulee ikään kuin sivullinen tarkkailija, ja kuilu itsen ja muiden välillä kasvaa. En mielelläni myöntäisi vertaavani itseäni muihin, mutta valitettava totuus on se, että vertailuakin tulee harrastettua, usein ihan huomaamattani. Sitten tulee surkea olo, kun en esimerkiksi ole semmoinen ihminen, joka uskaltaisi mennä rohkeasti isoihin blogitapaamisiin, joissa en tunne ennestään ketään. Mielelläni olisin sosiaalisesti mitään pelkäämätön ihminen, mutta kun en ole. Vertailu johtaa usein siihen, että alan nähdä vain omat puutteeni, ja tulen sokeaksi mahdollisille vahvuuksilleni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että blogi ei ole koko totuus kenenkään elämästä, niin silti sen aina välillä unohdan, ja alan nähdä oman elämäni mitättömänä ja tylsänä harmaana mössönä, jossa ei ole mitään kerrottavaa kenellekään.

Eräs lukija mietti kommentissaan blogikirjoittajista seuraavasti: "minusta ei ole kauheasti tärkeää, onko elämänne oikeasti sellaista mitä kirjoitatte, kunhan kirjoitatte hyvin". Tämä oli tärkeä lause, sillä se sai minut ajattelemaan, että lähes fanaattinen todenmukaisuuden tavoitteluni saattaa olla turhaa tai ainakin ylimitoitettua. Keskityn aivan liiaksi siihen, että antaisin mahdollisimman todenmukaisen kuvan itsestäni; etten yrittäisi olla liikaa edukseni tai näyttää vain parhaita puoliani. Pidemmän päälle tällainen itsensä kyttääminen alkaa ahdistaa pahasti. Olen miettinyt, että taidan kuitenkin olla perusluonteeltani suhteellisen vaatimaton, tai ainakaan en ole mikään elvistelijä, joten ehkä voisin antaa totuuspoliisillekin potkun persuksille ja luottaa siihen, että kyllä sisäinen ääneni kuuluu ilman sitäkin.

Tässä olivat keskeisimmät ajatukset lyhyesti, vaikka monta muutakin asiaa toki tajusin. Toivoisin näiden havaintojen lopputuloksena pystyväni kirjoittamaan jatkossa vähän rennommalla asenteella ja ennen kaikkea löytämään taas bloggaamisen ilon. Aika varmaankin näyttää, miten tämän kanssa tulee käymään.

Omia vahvuuksiani pohtiessani muistin linkin erääseen testiin, jonka olin bongannut kerran Hesarista. Kyse on VIA-luonteenvahvuustestistä, jonka tarkoituksena on löytää 24 eri vahvuuden joukosta itselle ominaisimmat vahvuudet, siis ne, jotka hallitsevat omaa luonnetta. Testi on siinä mielessä kiva, että sen tarkoituksena ei ole etsiä heikkouksia tai puutteita, vaan vain auttaa näkemään itsensä ehkä uudessa valossa tai oppia löytämään omat vahvuutensa. Nekään ominaisuudet, jotka ovat tuloslistan loppupäässä, eivät siis ole heikkouksia; ne ovat vain vähemmän hallitsevia ominaisuuksia omassa luonteessa.

Vaikka suhtaudun kaikenlaisiin luonnetesteihin ja luokitteluihin erittäin suurella varauksella, tämmöisten testien tekeminen on kuitenkin niin mukavaa, että pitihän tämäkin käydä tekemässä.

Huvitti suuresti, kun näin, että sinnikkyys ja urheus eivät kuulu suurimpiin vahvuuksiini vaan että molemmat olivat ihan listan loppupäässä. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Viisi vähiten hallitsevaa luonteenvahvuuttani.

Kauneuden ja erinomaisuuden arvostustakaan (mitä ikinä se tarkoittaakaan) minulta ei oikein tunnu löytyvän, eikä harkitsevaisuuskaan ole ehkä ihan vahvin puoleni. Henkisyyden määritelmää hieman kritisoisin, sillä kysymysten perusteella henkisyys tarkoittaa tässä pelkästään uskonnollisuutta (jota minusta ei löydy pätkän vertaa). Minusta henkisyys on kuitenkin paljon muutakin kuin uskonnollisuutta, ja sitä muuta henkisyyttä minusta kyllä löytyy, ainakin vähäsen.

Suurin vahvuuteni näyttäisi testin mukaan olevan innokkuus, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. 😀 En tosin tiedä, voiko innokkuutta pitää aina vahvuutena...

Viisi ydinvahvuuttani.

Oletko sinä kokeillut VIA-testiä? Millaisia tuloksia sait? Pitivätkö tulokset mielestäsi paikkansa?

Kiitos vielä teille kaikille hyvistä ja fiksuista ajatuksistanne, jotka laajensivat ajatusmaailmaani taas pikkuisen!

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Täyttä höyryä eteenpäin.

Ja parhaan pääosan esittäjän Oscar menee...

Blogimaailma on näyttäytynyt minulle viime aikoina kovin erilaisessa valossa kuin ennen. Olen tarkastellut blogeja jotenkin kriittisemmin ja miettinyt, että tätäkö meidän elämämme nykyään on: yhtä suurta teatteria, jossa kaikki pyörii oman navan ympärillä. Olen osallistunut samaan teatteriin itsekin, sillä olen kirjoitellut paljon itsestäni ja perustellut kirjoituksiani sillä, että ehkä joku tunnistaa jutuistani itsensä, saa vertaistukea tai muuta bullshittiä.

Olen myös pohtinut vakavasti sitä, haluanko itse enää olla osa tätä showta, jossa sama ihminen on käsikirjoittaja, roolittaja, pääosan esittäjä, editoija, kuvaaja, ohjaaja, maskeeraaja ja puvustaja. Haluanko enää viettää aikaani sellaisessa maailmassa, jossa teeskennellään, kaunistellaan, jätetään asioita sanomatta, annetaan ymmärtää ja tehdään elämästä esitys. Millaiseksi maailma on oikein mennyt? Onko tämä sitä, mitä ihmiset haluavat? Onko tämä sitä, mitä itse haluan? Blogimaailma on tuntunut minusta niin vastenmieliseltä, että on tuntunut mahdottomalta kirjoittaa yhtään mitään.

Olen itse yrittänyt olla blogissani mahdollisimman rehellinen, aito ja kokonaisvaltainen, mutta jonkinlainen roolihan minullakin täällä on. Minun on itse vaikea sanoa, millainen tämä rooli on ja millaisen kuvan minusta saa, mutta lukijoilla on blogiminästäni varmasti selkeä käsitys. Elämäni oikeat ihmiset tietävät onneksi, että olen paljon muutakin kuin blogiini kirjoitetut sanat. On suuri onni, että on olemassa ihmisiä, joille voi olla kokonainen ja joille ei tarvitse suodattaa tai esittää.

Kun en ole viime aikoina kirjoitellut kokemuksistani blogiin, elämäni on ollut yksinomaan minun, ja se on tuntunut yllättävän hyvältä. Olen todennut, etten tarvitse kokemuksilleni todistajia, jotta kokemukset tuntuisivat todellisilta. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu elää vain itselleen! Kun ei ole tarvinnut miettiä jokaisen kokemuksen äärellä, kirjoittaisinko siitä blogiini vai en, olen pystynyt olemaan tilanteissa kokonaisvaltaisemmin läsnä ja nauttinut asioista enemmän. Olen muistanut, että on aivan eri asia elää elämää kuin kertoa siitä.

En myöskään halua olla mikään tien reunassa makaava raato, jota haaskalinnut käyvät nokkimassa. Ajatus siitä, että elämäni (joka minulle itselleni on tietysti hyvin todellista) on jollekulle vain "matskua", tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Olisin tykännyt myös pohtia syvällisempiä, mutta on varmasti idealistista ja naiivia ajatella, että nykyajan ihmiset haluaisivat blogeista (tai somesta muutenkaan) muuta kuin hetken mielihyvää mahdollisimman nopeasti omaksuttavassa muodossa. Kauniita kuvia ja sisällyksettömiä sanoja. Mutta niinhän se menee, että jokainen lähestyy asioita omalla tavallaan, eikä minulla ole asiaan nokan koputtamista.

Olin ajatellut, että tämä vastenmielisyyden tunne menisi ohi ja että blogimaailma alkaisi taas jonakin päivänä vetää puoleensa, mutta niin ei ole käynyt. Tunne vain jatkuu, enkä ymmärrä, miksi. En siis osaa sanoa, tuleeko blogini enää päivittymään, ja tulenko varsinkaan kirjoittamaan enää mitään kovin henkilökohtaisia asioita. Voisin tietysti jaaritella pelkästään yleisistä asioista, kuten kylmästä keväästä tai Euroviisuista, mutta tiedän, että sellainen ei jaksa minua kovin kauan innostaa. Jos kirjoittamisellani on liian tiukat rajat, intoni loppuu hyvin pian.

Olen jo pitkään vatvonut tämän tekstin kirjoittamista, sillä tämmöiset selittelypostaukset tuntuvat aina niin typeriltä. Tämä olkoon kuitenkin selityksenä niille, jotka ovat blogini perään kyselleet. Ja jos joku on tykönään miettinyt, että jokohan se on laihduttanut itsensä hengiltä, niin voin kertoa, että ihan hyvässä lihassa täällä ollaan.