Pikamatka palmun alle

Viettelin eilen vapaapäivää, ja kun tuntui siltä, että jotain kivaa pitäisi keksiä, niin päätin, että haahuilupäivä is bäk. Tällä kertaa minua ei kuitenkaan huvittanut mennä töllistelemään mitään roskaläjiä, vaan teki mieli käydä paikassa, jossa ihan normaalitkin ihmiset käyvät, nimittäin ratikkamuseossa. Sieltä haahuilukierros jatkui vielä kasvitieteelliseen puutarhaan sekä Sea Lifeen. Tervetuloa mukaan!

Rouva Kepponen kirjoitteli juuri siitä, miten aikaavievää hommaa bloggaaminen oikeastaan onkaan, ja olen ehdottoman samaa mieltä. Jos kuvia on paljon, pelkästään otettujen kuvien läpikäyminen vie aikaa. Tältäkin reissulta kertyi kameraan 360 kuvaa, ja kyllähän siinä pieni tovi meni, kun kävin nuo kaikki kuvat läpi, etsin niiden joukosta kelvollisimmat ja sitten vielä pienensin kuvat blogiin sopiviksi. Kuvasession jälkeen pitäisi vielä kirjoittaakin blogiin jotakin. Tietäkää siis, että nämä jutut eivät ihan kädenkäänteessä synny - ei varsinkaan, jos on tällainen jaarittelija ja kuvaterroristi kuin minä.

Ratikkamuseo on yksi niistä paikoista, joissa olen "aina" halunnut käydä. Nyt on tämäkin aukko sivistyksessä korjattu!

Varsinaisessa näyttelysalissa oli kolme ratikkaa, hevosratikka, avoperävaunu ja Sisu-moottorivaunu, ja niihin kaikkiin pääsi myös sisälle.

Hevosratikka ulkoa ja sisältä.

Minun täytyy nyt tunnustaa, etten ollut tiennyt, että hevosvetoisia ratikoita on koskaan ollutkaan. Oli paljon muutakin, mitä en ollut ratikoista tiennyt, joten olin tullut aivan oikeaan paikkaan.

Avoperävaunu. Tällaisellahan me kerran äidin kanssa ajelimme!

Hyvä ohje, ratikkaan ja elämään.

Sisu-vaunun sisustaa.

Ei mikään lentokoneen ohjaamo.

 

Salamatkustaja kyydissä vappuaattona 1971.

Toisessa huoneessa lähellä sisäänkäyntiä oli vielä pari muuta ratikkaa, joihin ei päässyt sisälle, sekä hauska pieni kirjasto.

Ratikkamuseo oli paljon pienempi kuin olin kuvitellut, mutta mikään pettymys paikka ei missään nimessä ollut. Siellä oli kiva kuljeskella ja aistia menneen ajan tunnelmaa. Kaiken lisäksi ratikkamuseoon pääsee ihan ilmaiseksi.

Ratikkamuseosta suuntasin kohti oletettua tropiikkia eli kasvitieteellistä puutarhaa.

Heti sisälle päästyäni rupesin kuitenkin vähän ihmettelemään, miksi olin kasvitieteelliseen puutarhaan tullut. Siellä kun oli kasveja (miten yllättävää), ja minä en kasveista niin hirveästi piittaa.

 No mutta, mukavahan kasvejakin oli kuvata.

Tähtipiispanhattu.

Kamelia.

Kolibrikukka.

Lummehuoneessa kuvaaminen oli hieman haasteellista, kun kameran linssi meni koko ajan huuruun.

Palsami.

Valkokäpy.

Kaakaopuu ja sen hedelmiä.

En ollut muuten koskaan ajatellut, että suklaa saadaan tuollaisista möllyköistä. Ilmeisesti kuvittelin, että puissa roikkuu Fazerin sinisiä?

Sitten olikin taas se aika päivästä, että vatsa ilmoitti ruoan tarpeesta.  Mieleni teki käydä kokeilemassa kasvisravintola Silvopleetä, kun en ollut koskaan siellä käynyt. Sehän taisi olla jossakin päin Kalliota? En kuitenkaan jaksanut lähteä etsimään sitä, vaan suunnistin läheiseen kiinalaiseen, jossa olikin juuri sopivasti lounasbuffet. Jälkeenpäin kun Silvopleetä googlettelin, totesin, että olipa hyvä, etten ollut mennyt sinne. Silvopleessä kun hinnoitellaan ruoka annoksen painon mukaan, mikä on minusta maailman ärsyttävin systeemi! Siitä seuraa pelkästään ongelmia: joko ruokaa ei uskalla ottaa tarpeeksi, kun joutuu pelkäämään, että mitähän se tulee maksamaan, tai sitten ruokaa tulee kahmittua lautaselle, kun "eihän tämä nyt niin paljon paina", ja sitten kassalla saakin kuulla annoksen maksavan viisikymppiä. Olen kerran tällaisessa ravintolassa syönyt, ja toista kertaa en sitä virhettä tee.

Mutta ei tämä kiinalainenkaan mikään loistava valinta ollut. En muista, milloin olen viimeksi saanut näin huonoa ruokaa.

Delicious. Mitähän se on kiinaksi?

Toisaalta, mitä muuta sillä hinnalla (= 8 euroa) oikein voi odottaakaan?

Sea Lifessa olen käynyt ennenkin (useammankin kerran), mutta jokin paikassa vetää aina uudestaan. Ehkä parinkymmenen asteen pakkasilla oli vaikutusta tähänkin mielitekoon?

Viimeistään Sea Lifessa akvaarioiden edessä kyyristellessäni totesin, että kyseinen päivä ei ollut ehkä ihan paras päivävalinta haahuiluun. PT oli nimittäin edellisenä päivänä järjestänyt minulle salilla semmoisen circuitin, johon kuului muun muassa 120 punnerrusta ja 180 kyykkäystä. Sen seurauksena reidet olivat muussia, ja rintalihaksetkin olivat niin kipeät, että hädin tuskin jaksoin kameraa nostaa. Mutta olen kai jonkinlainen hullu masokisti, kun minusta on vain kiva, että lihakset ovat kipeät ja tietää tehneensä jotain. Jaksaa, jaksaa!

Kaloja katsellessani mietin, että monet kalat taitavat olla aika uteliaita ja seurallisia luonteeltaan. Kovasti niitä tuntui kiinnostavan lasiin liimaantunut kameran linssi.

Toki ujompiakin tapauksia oli.

Mä oon niin kuin piilossa täällä.

Ujostuttaa...

En ollut muuten tiennyt, että merihevosia voi pitää akvaariossakin. Arviolta jopa miljoona merihevosta myydään vuosittain kotiakvaarioihin! Merihevoset ovat kuitenkin vaateliaita lemmikkejä, ja ne soveltuvat vain kaikkein kokeneimmalle akvaarioharrastajalle. Huonon hoidon vuoksi miljoonasta merihevosesta vain alle prosentti selviää hengissä ensimmäisistä kuukausista akvaariossa! Voi surkeus...

En voinut olla ihmettelemättä sitäkin, miten monen värisiä ja muotoisia kaloja ja muita eliöitä maailman merissä onkaan.

Huomatkaa "silmäripset".

 Löydättekö tästä seuraavasta kuvasta kaloja?

Kaikki nuo ruskeajuovaiset pitkulaiset olennot ovat kaloja! En uskoisi, ellen olisi nähnyt niiden liikkuvan hauskasti parvissa.

Hän taas on meriahven Mikko, joka on adoptoitu Sea Lifeen akvaarioliikkeestä, kun siellä ei voitu pitää näin kookasta kalaa. ♥

Tämäkin on kai jokin elävä olento?

Tämä kala se oli oikea linssilude. Otin kalasta tuon yllä olevan kuva, ja sitten siirryin ottamaan kuvaa taustalla näkyvästä mustasta kalasta. Vaan tämä kala se tunki siihenkin kuvaan etualalle poseeraamaan.

Kun käänsin päätäni, melkein pelästyin. Minua tuijotti kaksi vihreää silmää!

Hyvänen aika, minkä näköinen otus! En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Tarkemmin kun katsoin, niin näitä kaloja uiskenteli akvaarion pohjalla aika montakin, mutta ne jotenkin naamioituivat niin hyvin ympäristöönsä, että niitä oli vaikea havaita.

Harmittaa, kun jäi selvittämättä, mikä kala tuo mahtoi olla. Tietäisikö joku? Tuosta tuli ihan minun suosikkikalani - niin sympaattinen olio!

Entä mikä on se, jolla ei ole sydäntä, aivoja, verta, silmiä tai korvia?

No meduusa tietenkin.

Olin kaloja katsellessani miettinyt, millaista mahtaa olla kalan elämä, kun elämä on pelkkää uiskentelua alusta loppuun. Meduusan elämän kuvittelen tietäväni, millaista se on: ei minkäänlaista!

Haahuilun päätteeksi oli mukava istahtaa Sea Lifen kahvilaan ja nauttia palanen erittäinkin hyvää suklaakakkua, joka vähän kompensoi kiinalaisen ruoan aiheuttamaa kärsimystä.

Kakussa oli vain yksi puute (se tavanomainen): pala oli aivan liian pieni.

Jos talvi alkaa jo tökkiä, voi katsoa seuraavan Miamin yliopiston Delta Gamma -sisarkunnan rekrytointiviedon, jonka tarkoituksena on siis innostaa opiskelijoita hakemaan Miamin yliopistoon.



Että semmoista menoa Ameriikan mailla.