Eräänlaisia Euroopan omistajia

Nyt ajattelin palata taas hieman menneeseen ja kirjoitella yhdestä asuntovaunumatkasta, jonka tein teini-ikäisenä perheeni kanssa. Kirjoittelin vaunumatkoilla päiväkirjaan lähes joka päivä, mistä olen nyt tosi iloinen. Minulla on niin kamalan huono muisti, etten muistaisi ilman päiväkirjoja matkoista varmaan yhtään mitään. Päiväkirjojen teksti on yleensä aika suorapuheista, mikä joskus nolottaa, mutta enimmäkseen kuitenkin huvittaa.

Tämä kyseinen matka suuntautui Ruotsin halki Saksaan, Luxemburgiin, Espanjaan, Marokkoon, Portugaliin, Ranskaan ja Tanskaan ja sitten taas Ruotsin halki takaisin kotiin. Matka oli sillä tavalla erilainen kuin aiemmat matkat, että minulla ja siskolla oli oma "nuoriso-osasto" eli teltta, jossa yövyimme (vaunun vieressä siis) aina säiden ja ajan salliessa. Teltta oli kiva siitäkin syystä, että saimme soittaa iltaisin musiikkia vapaammin kuin asuntovaunussa.

(Tekstipätkät ovat suoria ja kaunistelemattomia lainauksia matkapäiväkirjoistani, ja valokuvat ovat äidin ottamia.)

Aloitin matkapäiväkirjan jo Suomessa, ja ensimmäisille sivuille olen näköjään kirjoitellut itselleni ohjeita, kuinka minun tulisi matkalla käyttäytyä. Tässä niistä muutama:

• Syö kunkin maan erikoisuuksia.
• Avusta toisia. 
• Älä nuku liian pitkään.
• Puhu kieliä.
• Käytä rahaa järkevästi. 
• Kirjoita joka päivä matkapäiväkirjaan.
• Älä vittuile.

En tiedä, kuinka hyvin nuo matkalla sitten toteutuivat; tuo viimeinen ei varmasti ainakaan.

Kun olen vanhoja matkakertomuksiani lueskellut, olen ihmetellyt sitä, miten Suomessa on tuntunut olevan aina surkea ilma sekä sieltä lähtiessämme että sinne palatessamme. Tämäkään matka ei ollut poikkeus.

Lauttamatkalla Turusta Tukholmaan:

"Ohi viilettää synkkiä saaristomaisemia; aallot ei sentään ole onneksi kovin kovat. Laiva tärisee ja väpättää kuin sanonko mikä, ja varpaita paleltaa. Tunnelmat eivät siis ole kovinkaan korkealla. Pitäisi kai kömpiä peiton alle kiukuttelemaan. Ehkä huomenna saamme nähdä auringon."

Jouduimme kuitenkin ajamaan reilut 3000 kilometriä, aina Barcelonaan asti, ennen kuin aurinko ja kesä löytyivät, vaikka toivo aina välillä heräsikin.

Ennen Barcelonaa sekoilimme muun muassa Luxermburgissa ja Smurffimaassa Ranskassa. Fanitimme siskoni kanssa kovasti smurffeja, ja siskolla oli kaksi smurffia, jotka kulkivat tietysti matkoilla mukana. Jollakin ilveellä (siihen aikaan ei mitään nettiä tunnettu) sisko oli saanut selville, että Ranskassa oli Smurffimaa, ja sinne piti tietysti päästä. Meillä oli Ranskassa usein ongelmia kielen kanssa, eikä puiston etsiminenkään tuottanut poikkeusta. Tilanteista kuitenkin aina selvittiin - jos ei muuten, niin elekielellä.

"Ei meinattu ensin löytää Smurffimaahan, ja piti kysyä tietä joltain. Pysähdyttiin yhden ukon kohdalle, ja kun ei osattu kysyä ranskaksi, pisti äiskä vaan smurffin ulos ikkunasta. Ukko ymmärsi heti, ja naurua piisasi."

(Smurffimaa ei ole muuten enää mikään smurffi-teemapuisto vaan ihan tavallinen huvipuisto.)

Jokin pysähdyspaikka matkan varrella. Iskä ottaa näköjään aurinkoa.

Ensimmäinen pidempi pysähdyksemme matkan aikana oli Barcelona, josta se kesäkin siis vihdoin löytyi.

"Ensimmäinen vaunualue, jota käytiin katsomassa, kelpas meille mainiosti. Kaikille oli jotakin. Rantaa, merta, uima-allas, ravintola, kauppa, lepakoita. Ja ainakin tänään ihanan lämmintä. Kodin pystytysten jälkeen painuttiin biitsille ja uitiin Välimeren suolaisissa tyrskyissä."

Mutta ei mennyt kuin päivä, ja minä olin jo tehnyt perinteiset.

"Aamulla käytiin ostamassa kortteja ja merkkejä. Sen jälkeen muut lähti rannalle ja mä aloin siivoilemaan vaunua, kun olin polttanut itteni vaikka mistä."

Barcelonasta matka jatkui melko sutjakasti kohta Espanjan - ja samalla koko Manner-Euroopan - eteläisintä kärkeä, Tarifaa. Matkalla näkyi mielenkiintoista katsottavaa.

"Nähtiin taas monia muslismeja (jopa yks rättipää) isoine kuormineen ja huonoine autoineen. Sitten ne oli kaikki kasaantuneet Almerian satamaan, josta lähtee 6 ja puoli tuntia kestävä lauttareitti Melillaan."

"Tie kulki enimmäkseen turistikylien ja kaupunkien läpi, meren rannalla. Nähtiin jo arabiankielisiä kirjoituksia ja paljon islamilaista arkkitehtuuria; ihania kuviointeja ja rakennuksia." 

Rakastin näillä vaunumatkoilla erityisesti pimeitä öitä, joita ei kesäaikana ollut Suomessa tarjolla. Tarifassa viehätti erityisesti Marokon ja Afrikan läheisyys.

"Vastarannalla näkyy Marokko, ja nyt illalla erottui jo tien valot ja majakka. Laivojakin salmella liikkuu tuhkatiheään. Vesi on rannalla hirmu kirkasta ja ihanan väristä, ihan kuin jossain tropiikissa. Oon aina toivonut näkeväni sen väristä vettä! Tarifan kaupunki näkyy niemennokassa, ja se on niin lähellä, että sinne voisi vaikka kävellä. Kyseltiin lippuja Marokon laivoille, mutta niitä myytiinkin vain retkille, ja ne oli kalliita. Me halutaan mennä omalla autolla. Illan pimentyessä tiirailtiin kaukoputkella ja kiikareilla vuorille ja kyliin, sekä laivoja. Äsken ainakin näkyivät kirkkaina kuu, Venus, Jupiter ja Mars, sekä tähtiä. Tieltä kuuluu pientä meteliä, mutta se ei ole mitään Barcelonan lentokentän jälkeen."

Leirintäalueella Tarifassa. Ja iskä ottaa näköjään aurinkoa.

Juhannusaatto vietettiin Tarifassa, perinteiseen suomalaiseen tapaan.

"Illalla syötiin juhannusateria, makkaraa ja tummaa leipää. Ja meillä on Sannan* kanssa 7 eri kukkaa tyynyn alla. Älytöntä."

(* siskoni, nimi muutettu)

Lopulta jouduimme kuitenkin menemään Marokkoon vain päiväretkelle, ilman autoa, kun lautat olivat niin täynnä marokkolaisia. Pääsimme oikeaan tunnelmaan jo Ceutan lautalla.

"Lautan kannella oli turisteja, sisätiloissa olikin sitten marokkolaisia perheineen. Ensimmäiset näkemisen arvoiset ilmeet oli, kun mentiin Sannan kanssa lautan vessaan, ja siellä oli huntupäiset ja ei-huntupäiset pesulla lapsineen ja pyyhkeineen. Lattiat lainehti ja hiki haisi."

Ceutassa vuokrasimme auton, josta jatkoimme yli Marokon rajan Tetouaniin. Retki ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan.

"Tetouanissa meidän seuraan tuppautui kaksi moottoripyörämiestä, jotka yritti väkisin tunkea meidän oppaiksi kaupungissa. Olivat (?!?!) opiskelijoita, jotka halusivat kehittää kielitaitoaan. Ja paskat. Yritettiin päästä karkuun vaikka mihin, mutta aina ne seurasi. Loppujen lopuksi karautettiin Tetouanin lentokentälle, jossa ei ollut yhtään ketään, eikä moottoripyörätyypitkään enää seuranneet. Syötiin eväitä ravintolan edustalla ja käytiin tuhlaamassa dirhameita tien varrella olleessa pystikaupassa. Tetouan riitti siltä erää, ja ajeltiin Ceutaan."

Maisemia Afrikan rannikolta.

Paluulauttamatka Ceutasta Algecirasiin oli kiihkeänsorttinen.

 "Ei saatu maihinnousukortteja eka yrittämällä, vaan piti ensin käydä eri kerroksessa leimauttamassa liput. Satamassa oli tuhottomasti jotain armeijapukuisia nuorukaisia ja niiden kotiväkeä, ja niillä oli kai etuoikeus päästä laivaan. No siinä tietysti muut ihmiset kiihtyivät ja seurasi kamala huuto. Ihmiset yrittivät etuilla, ja poliisit heittelivät tyyppejä pois jonosta. Parilta äijältä tuli kädestä vertakin, ja lippukoppi heilui. Se huuto olis täytynyt saada videolle. Lautta myöhästyi puoli tuntia ja oli niin täysi kuin vain olla ja voi. Mekin päästiin lautalle melkein nyrkkitappelulla. Matkalla nähtiin delfiinejä, jotka hyppeli lautan sivuilla. Satamaan tullessa kaikki yrittivät jälleen yhtä aikaa satamarakennuksesta ulos, ja tuli ruuhka. Autolle mentiin puolijuoksua pelko perseessä, kun huomattiin, että koko se tienvarsi oli täynnä tuoleja karnevaalikulkueen katselua varten. Pelättiin, että meidän auto on hinattu pois, ja helpotus oli melkoinen, kun nähtiin valkoista auton kylkeä, ilman kolhuja."

Espanjasta jatkoimme kohti Portugalin rajaa, mikä ei sekään sujunut ihan ongelmitta. Pitkä asuntovaunumme aiheutti useasti muutenkin päänvaivaa.

"Ajeltiin kohti Portugalin rajaa, ja rajakaupungissa eksyttiin pienille kujille, kun ei löydetty rajaa!! Yllätys oli melkoinen, kun tajuttiin, että Espanja-Portugali -raja ylitettiin sellaisella lossintapaisella. Ei meinattu mahtua lautalle, kun vaunun perä otti yhteen monttuun kiinni. Kasattiin lankkuja, ja niin siitä jotenkuten selvittiin. Vaunun perää oli vaan metrin verran yli lautan, eikä luukkuja voitu ees laittaa kiinni. Ja vararengas lähti irti."

Rajan jälkeen matka ei jatkunut yhtään sen menestyksekkäämmin.

"Heti ajettiin vikaan sellaiselle kinttupolulle ja tehtiin U-käännös. Seuraavaksi sählättiin Farossa, kun eksyttiin jälleen reitiltä ja ajettiin päättyvälle tielle. No keinot taas löytyi, kun otettiin vaunu irti koukusta ja käännettiin se käsin. Sikahuonot opasteet täällä Portugalissa, ajettiin kaiken kaikkiaan 5 kertaa vikaan." 

Ruokailuajankohtamme, joka oli - suomalaiseen tapaan - eteläeurooppalaiseen verrattuna varsin aikainen, aiheutti useasti ongelmia. Tässä tyylinäyte Lissabonista:

"Mutsin ja faijan tullessa uima-altaalta mentiin "syömään" leirintäalueen ravintolaan. No siellä tarjoiltiin siihen aikaan tietty vaan juomia, siis nokka kohti kauppaa. Makroon ei enää eksytty, nyt mentiin vuorostaan AKI-nimiseen kauppaan. Siellä myytiin puutarhakalusteita, kasveja jne. - ruuasta ei hajuakaan. Yks työntekijä neuvoi meidät naapurikauppaan, joka OLI ruokakauppa. No me ei Sannan kanssa löydetty kaupasta mitään, ja yritettiin mennä kassojen ohi, ja meidät käännytettiin pois, kun yritettiin väärästä paikasta. Odotettiin leirintäalueella seitsemään ja mentiin sen jälkeen alueen ravintolaan. Jälleen meidät käännytettiin pois, ukko puhui jotain kello kymmenestä. Yritettiin mennä Makron ravintolaan, ei näkynyt ketään syömässä. Jumbosta ei löydetty parkkipaikkaa. Faija ei uskonut, että Makron ravintola ei ollu auki ja piti mennä tsekkaamaan se. Ja miten ollakaan, päivän kruunasi ihan hyvä ja runsas annos."

Seikkailimme siskon kanssa taas kahdestaan muun muassa Lissabonissa, vaikka eihän meillä ikää vielä kovin paljon ollut. Näin jälkeenpäin ihmettelen, miten hyvin kuitenkin pärjäsimme, vaikka seikkailtuakin tuli. 

"Ajettiin ratikalla ja mentiin vahingossa päätepysäkille. Käveltiin sama matka takaisin. Sitten yritettiin mennä bussilla jonnekin hevonkuuseen - ja taas päätepysäkille. Sitten otettiin metro ja mentiin Rossiolle, etittiin ruokapaikkaa. Miten ollakaan, joka paikka oli viimeistä piirtoa myöten täys. Aikamme pyörittiin ja lähettiin metrolla, väärään suuntaan. Kaksinkertainen matka takaisin ja taas haettiin ravintolaa. Vihdoin yhdessä ravintolassa oli pöytä vapaana ja sinne ängettiin. Ruokaa saatiin venata, mutta oli se sen arvoinenkin. Sitten venattiin laskua, se ei ollu sen arvoinen."

Meillä on ollut melkoiset metkut näköjään jo tuolloin mielessä.

"Lopuks käytiin pikkupiknikillä Eiffelin puistossa. Mansikoita ja punaviiniä oltiin ostettu (mm.) yhestä ruokakaupasta."

Leirintäalueet tarjosivat matkailijoille jännittäviä kokemuksia muun muassa erilaisten polettisuihkujen muodossa.

"Käytiin Sannan kanssa perhesuihkussa, missä toinen otti aikaa; oli taas nääs polettipeliä. Yks suihkupoletti kesti 70 sekuntia ja kiirettä piti pikkuisen."

Kuten alussa kävikin jo ilmi, minulla on aina ollut sellainen periaate, että paikallisia ruokia pitää maistella. Ruokailukokemukset olivat joskus hyvinkin kutkuttelevia.

"Käytiin syömässä leirintäalueen ravintolassa, ja tilattiin paellaa, josta löytyi kivoja sarvipäitä ja jotain madon näköisiä elukoita. Syömistä jatkettiin vielä vaunussakin."

Iskä on varmaankin jonkinlainen karppaajan esiaste, sillä hänelle on maistunut liha aina paremmin kuin hyvin. Jos joku ei jaksanut syödä pihviään, niin iskään saattoi aina luottaa.

"Iltapäivän alussa syötiin semmoisessa maaseutupaikassa. Annos oli iso (oli kaksi pihviä jokaiselle) ja hyvä. Kun me ei jaksettu syödä kuin yhdet pihvit, faija söi 5. Vissiin ennätys."

Nälkäisenä tulee tehtyä kaikenlaista, kuten esimerkiksi kadotettua voileivästä leipä.

"Äsken taas sähellettiin, kun luultiin, ettei yhdessä voileivässä ollut ollenkaan leipää, vaan pelkästään päällyset. No faija meni selostaan tilanteen ja sai uuden voileivän, mutta alkuperäinenkin jo löytyi toiselta lautaselta."

 
Ruokakaupoissa oli pakko käydä, vaikka aina ei olisi huvittanutkaan.

"Jumbossa käydessä joku kaatoi jumalattoman kasan limsapulloja just kun me oltiin menty ohi. Sitte piti vaihtaa kassaa kun myyjältä loppu työt ja sitte oli vielä munarasiassa pari munaakin rikki. Että taas yksi sarjassamme onnenpäiviä. Ja vihaisia oltiin ku ampiaiset. Sitte vaunulla vaan kanaa (mautonta) rinnan alle ja mansikoita (mauttomia) jälkiruuaksi."  

Joskus vaunun kaapit kuitenkin kumisivat tyhjyyttään.

"Syötiin tyhjistä ruokakaapeista löydettyä kaurapuuroa (hiutaleet oli siis kaapissa)."

Niin se vain tämäkin matka päättyi, yli 10000 kilometrin ja 43 päivän jälkeen.

"Kun päästiin Göteborgissa lautasta ulos, oli jo melkein pimeetä, ja valaistut laivat satamassa oli komeen näkösiä. Aluks oli aika paljonkin liikennettä, mut sitten se loppu ja saatiin ajella melkein yksinään. Muut nukku, mut mie pidin silmät väkisin auki. Tukholman satamassa ajettiin jonon perään ja nukuttiin kolmisen tuntia. Ei täs vissiin muuta."

Iskä ja tytöt Tanskassa.

Rusina

Tulinpa taas hetkeksi ulos luolastani kirjoittelemaan sekavia kuulumisia. Kesästä en viitsi mainita mitään, vaikka mieli tekisi, koska jokainen varmasti tietää, millainen kesä on tähän mennessä ollut. Kerkesin kuitenkin polttamaan naamani (auringossa, en grillissä) juhannuksena Itä-Suomessa, mikä on kyllä melkoinen saavutus näinä aikoina.

Juhannusaaton sää.

Juhannus taisi olla jotenkin toiminnantäyteinen (tai sitten ei), kun ei tullut paljon kuvattua. Kokolla tuli kumminkin taas käytyä, ja tunnelma kokkopaikalla oli totutun riehakas.

Siinä se risukasa taas palaa.

Juu.

Ukkeli halusi käydä tutustumassa paikallisen ravintolan juhannusmenoihin, joten olihan sitä ravintolassa piipahdettava. Ovella seisoi raamikas ovimies vartioimassa, ettei sisään vain livahtaisi epämääräisen näköisiä tyyppejä, mutta miehen seula ilmeisesti petti, koska päästi meidät ukkelin kanssa sisään. Ravintolassa oli niin huikea tunnelma - salissa istui tasan kaksi asiakasta, joista kumpikin siemaili tuoremehua - että päätimme poistua juhannusjuhlista vähin äänin.

On aivan käsittämätöntä, että en ottanut koko juhannuksena tämän enempää kukka-, ötökkä- tai lintukuvia. Olenkohan sairas tai jotain?

(Nyt näyttää siltä, että Blogger ei jostain syystä suostu lataamaan enempää kuvia, joten en voi laittaa blogiin niitäkään vähiä kuvia, joita minulla juhannukselta on. Ei ole iso menetys.) 

Minulla alkoi tässä kesällä yksi projektikin, jollaista en kyllä ikimaailmassa olisi uskonut omalle kohdalleni tulevaksi. Ensinnäkin - kuten pitempiaikaiset lukijani varmasti tietävätkin - inhoan kuntosaleja yli kaiken, ja toiseksi olen aina ajatellut "itsenäisen" liikunnan olevan minun juttuni. Tykkään harrastaa liikuntaa juuri silloin kun minua sattuu huvittamaan ja missä sattuu huvittamaan, enkä voi sietää ajatusta, että liikuntaa harrastamaan pitäisi raahautua jonnekin paikkaan, oli se sitten kuntosali, uimahalli tai sulkapallohalli. Vielä kuukausi sitten olisinkin nauranut katketakseni, jos joku olisi sanonut minulle, että kävisin vielä jonakin päivänä salilla treenaamassa personal trainerin johdolla, mutta nyt on vain pakko hämmästyneenä todeta, että totta se on. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Ukkelin vikahan se tämäkin on: ukkeli oli saanut ilmaisen tutustumiskäynnin yhdelle personal trainerille ja oli heti ensimmäisenä ajatellut minua, kun minulla on ollut niitä polvivaivoja: joku asiansa osaava ihminen voisi auttaa minua liikkumaan turvallisesti ja oikein. Ukkeli oli siis antanut treenarille minun yhteystietoni, ja minä olin oikein riemastunut asioiden saamasta käänteestä. Yritin vitkutella ja olla ottamatta yhteyttä treenariin (jos tarpeeksi vitkuttelisin, asia ehkä unohtuisi), mutta treenari oli sinnikäs. Lopulta minun oli pakko mennä tutustumiskäynnille, kun en oikein kehdannut olla menemättäkään.

Tutustumiskäynnillä totesin, että treenarin ideat olivat kaikkea muuta kuin olin kuvitellut niiden ehkä olevan. Treenari nimittäin opetti toiminnallista harjoittelua - ei siis niinkään perinteistä laitteissa pumppaamista - mikä oli minulle yllätys jo siksikin, että olin ajatellut kuntosalilla käymisen olevan vain sitä laitteissa vääntämistä. Oli vapauttavaa tajuta, että kuntosalilla voi treenata muutenkin kuin niillä härveleillä - minulta kun menee hermo jo siinä vaiheessa, kun yritän säätää laitteita itselleni sopiviksi.

Aikani asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että voisinhan minä personal traineria kokeilla: ei kai minulla mitään hävittävääkään olisi. Nyt olen roikkunut erinäisissä naruissa milloin mitenkin päin, nostellut painoja, vetänyt leukaa ja paljon muuta - ja nauttinut joka hetkestä. Kun ruumis kärsii, niin sielu nauttii! Se paljon puhuttu mukavuusalue on jäänyt kyllä hyvin kauaksi taakse, mutta koska olen hommaan niin motivoitunut, en halua edes olla millään mukavuusalueella. Uusia haasteita, kiitos! Aluksi tuntui myös vähän nololta, että vieras mies tarkkaili vieressä, puristinko takapuoleni tiukaksi vai en, mutta sen jälkeen kun ymmärsin ottaa asian huumorin kannalta, ei nolottanut enää niin paljon. 

Projektin tarkoituksena on saada minut takaisin juoksukuntoon, vaikka itse en uskalla juoksemista vielä ajatellakaan. En uskalla toivoa, että sellaista treeniä olisikaan, joka saisi polviongelmani korjattua niin, että pystyisin taas juoksemaan. Jos rupean haaveilemaan juoksulenkeistä, eikä polvi kuntoudukaan toivotulla tavalla, lätsähdän maan pinnalle kuin eilinen nakki. Siksi ajattelenkin vain niin, että kaikki treenaaminen on kotiin päin: tämä kaikki on minulle hyväksi, vaikka en lopulta juoksemaan kykenisikään. Polvi on kestänyt uudenlaisen harjoittelun toistaiseksi paremmin kuin olisin uskaltanut toivoakaan, vaikka varovainen olen saanut olla, etten liikkuisi salikäyntien lisäksi muuten liikaa. Mopo on lähtenyt käsistä näiden liikuntahommien kanssa ennenkin, ja nyt yritän olla kieli keskellä suuta, etten sössisi tätäkin projektia.

Lähtökuntoni oli minulle melkoinen yllätys, sillä olin ajatellut olevani jotakin rapakuntoisen ja keskikuntoisen väliltä. Olen nimittäin liikkunut viime aikoina todella vähän verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin. Kuntotestissä kuitenkin osoittautui, että kuntoni oli hyvän ylärajoilla kaikkien muiden paitsi vatsalihasten osalta, joiden kunto osoittautui erinomaiseksi. Kaiken lisäksi olin etukäteen ajatellut vatsalihasten olevan kaikkein heikoin kohtani! Liikuntataustani huomioon ottaen en siis mitenkään ymmärrä, miten voin olla noinkin hyvässä kunnossa. Sisulla oli tietenkin osuutta asiaan, sillä jos minun pitää tehdä jotain mahdollisimman nopeasti, niin minähän vedän täysillä, vaikka henki lähtisi. Mutta ei kai pelkkä sisukaan riitä tuloksia selittämään? Ensimmäinen aerobinen sessio, jossa piti suoriutua tietyistä jutuista mahdollisimman nopeasti, oli sen sijaan melkoinen katastrofi, kun vedin itseni ihan äärirajoille. Etsin jo katseellani roskakoria tai muuta vastaavaa, johon voisin oksentaa, ja tilanne oli aika kaamea. Jälkeenpäin on kyllä naurattanut: minähän olin kuin suoraan Suurimmasta pudottajasta, jossa rapakuntoiset vetävät itsensä niin piippuun, että oksentelevat pitkin kuntosalia.

Juhannuksesta tuli mieleen vielä yksi juttu. Satuin nimittäin television eteen silloin, kun sieltä tuli Retrohelmet. En ymmärrä, miten rupesin ohjelmaa katsomaankin (kai siksi, kun ei ollut muutakaan tekemistä), mutta sainpahan ainakin hyvät naurut.

Retrohelmissä tuli nimittäin tämä Pirkka-Pekka Peteliuksen Pimpparauta, joka on kyllä aivan hillitön. (Jos et jaksa katsoa koko videota, niin katso ainakin kohdat alkaen 1.24 minuutista ja 1.58 minuutista). Yhtä videon kommentoijaa lainatakseni: "tää on niin järkyttävä, että se on jo hyvä".

Jaffat tulloo (ja helemat paukkuu)

Luulin, että olisin nyt kesällä kirjoittelemassa blogipostauksia useamminkin, kun aikaa on enemmän, mutta kun ei runosuoni nyt oikein kuki. Aivotoiminnan vilkastumista odotellessani voisin vastata CurryKanelilta saamaani haasteeseen, joka on lähtöisin Journey Diary -blogista. Haasteessa on tarkoitus listata kymmenen omaa silmää miellyttävää, kuhunkin teemaan sopivaa otosta ja laittaa haaste tämän jälkeen eteenpäin seuraavalle bloggaajalle. Halutessaan voi myös kertoa kuvista parilla sanalla tai vaihtoehtoisesti antaa kuvien puhua puolestaan.

Tämä haaste teettikin töitä, sillä minulla on kuvia läppärin lisäksi kahdella ulkoisella kovalevyllä, ja paperikuviakin on kansioissa niiltä ajoilta, kun minulla ei vielä ollut digikameraa. Lopulta en jaksanutkaan etsiä kuvia kuin yhdeltä kovalevyltä, joten kuvavalikoimasta tuli aika Intia-painotteinen.

Osa kuvista on jo nähtykin blogissa, mutta elän siinä toivossa, että kukaan ei muista kuvia kumminkaan.

1. Kuva lentokoneen siivestä 

Ensin ajattelin, että onkohan minulla lentokoneen siipi -kuvia ollenkaan, mutta niitähän löytyi vaikka kuinka monta! Kuvassa ollaan lähestymässä Lontoota.

2. Paras vahingossa onnistunut otos 

Pimeässä ottamani kuvat onnistuvat yleensä aika surkeasti, mutta tämä kuva Kuala Lumpurin Petronas-torneista onnistui yllättävän hyvin.

Bonuskuva:

Tämä on ilmeisen vahingossa onnistunut otos. Harvoin saa näin hyvää kuvaa kahdesta pyöreästä... lehmästä. (Kuva Hyderabadin liepeiltä Intiasta.) 

3. Matkakuva joka saa hyvälle tuulelle 

Näitä kuvia olisi ollut vaikka kuinka paljon, ja jostakin syystä suurin osa kyseisistä kuvista esitti intialaisia ihmisiä. Onko mitään mukavampaa katseltavaa kuin hymyilevät tai nauravat kasvot?

Yksi kaikkien aikojen suosikeistani on tämä Ganesh Visarjan -juhlassa Hyderabadissa ottamani kuva.

Kuvausteknillisestihän tämä ei ole mikään nappisuoritus, kun päistäkin on jäänyt osa pois, mutta en ehtinyt hirveän kauan tähtäillä, ettei tilanne vain menisi ohi.

Intialaisille voisi antaa pluspisteitä myös siitä, että he ovat hyvin auliita kuvauskohteita. Tässäkään tapauksessa ei tarvinnut edes pyytää ihmisiä kuvattaviksi, vaan tämä porukka itse tahtoi päästä kuvaan, kun näki kädessäni kameran.

4. Luontokuva

Valinnan vaikeus!

Koska tykkään eläimistä, on kai pakko laittaa tähän eläinkuva.

Intialainen viirullinen orava Hyderabadissa.

5. Kuva yläilmoista

Kuvassa komeilevat taas Petronas-tornit, joten kuva on otettu, yllätys yllätys, Kuala Lumpurissa, KL Towerissa.

Bonuskuva:

Ikkunanpesijöitä lasin takana jännittävissä työolosuhteissa. (Vai mitä mahtavat tehdä tuolla vessaharjan näköisellä kapistuksella?)

6. Postikorttimaisema

Luulisi, että näitä kuvia olisi ollut kaikkein helpoin löytää, mutta tämä olikin kaikkein vaikein kategoria! Ehkä se kertoo siitä, että a) en ota postikorttimaisemakuvia tai b) en tiedä, millainen postikorttimaisema on tai c) en osta postikortteja.

Kävisikö tämmöinen? (Kuvassa Etna.)

Kreikan- ja muiden vastaavien matkojen joukossa olisi ollut varmasti niitä "oikeitakin" postikorttimaisemia, mutta en jaksanut plarata albumeita läpi.

7. Kuva matkaseurasta 

Ihmisseura voi matkoilla muuttua, mutta yksi matkaseuralainen on ja pysyy:

Tässä kuvassa ihmetellään puhtaita valkeita lakanoita Tallinnassa.

8. Fiilistelykuva palmun alla

Nyt en kyllä ihan tarkkaan tiedä, onko tuossa yläpuolella juuri palmu, mutta sovitaanko, että on? Kuva on otettu Hua Hinissa Thaimaassa.

9. Hyvää huomenta -kuva

Näitäkin kuvia oli todella vaikea löytää. En taida olla aamuihmisiä? Hyvää yötä -kuvia olisi ollut sitten sitäkin enemmän! Kuvien perusteella näyttää nimittäin siltä, että olen ollut liikkeellä aamusta lähinnä pakotettuna, esimerkiksi lennolla tai aamuvarhain alkaneessa häätilaisuudessa, jollaisen yhteydessä tämä seuraava kuvakin on otettu.

Kuva on otettu Pilerissä, Intiassa, kun olimme jo palaamassa häätilaisuudesta. En muista, moneltako tilaisuus tarkalleen ottaen alkoi, mutta ihan helvetin aikaisin kumminkin.


Bonuskuva: 

Kuva on otettu samaisessa häätilaisuudessa, ruokasalissa, jossa näkyi olevan muitakin aamuvirkkuja. Olisihan tuossa ollut tilaa vielä minullekin!

10. Lempikaupunkini

Mietin tätä todella pitkään, mutta en millään keksinyt, mikä olisi lempikaupunkini. Joko minulla ei ole sellaista tai sitten en ole vielä siellä käynyt. Olen viihtynyt monessa kaupungissa erinomaisen hyvin ja monesta kaupungista tykkään kovastikin, mutta en voi sanoa, että mikään yksittäinen kaupunki olisi lempikaupunkini. Nuorempana (asuntovaunumatkojen jälkeen) luulin, että lempikaupunkini oli Lissabon tai Barcelona ja myöhemmin, että New York. Nyt?

Kävisikö Espoo?

Olen totuttuun tapaan ikävä ihminen, enkä jatka haastetta eteenpäin, mutta tässähän tämä on kenen tahansa mukaan noukittavaksi. Kiitokset CurryKanelille ja haasteen aloittaneelle Journey Diarylle!

P.S. Nyt tuli laitettua niin kaukaa haettu otsikko, että erityismaininta sille, joka sen ymmärtää.

Patarein vankila

Tallinnassa tuli käytyä myös Patarein vankilamuseossa, kuten jo edellisessä postauksessa mainitsinkin. Minuahan oli jäänyt kaivelemaan se, etten ollut päässyt talvella San Franciscossa Alcatraziin, joten kun luin Tallinna-oppaasta Patareista, kiinnostuin välittömästi. Patareista kirjoitettiin: "sulkemisvuotensa 2004 jälkeen koskemattomana pidetty vankila on kolkko ja karmiva vierailukohde". Juuri muuta en sitten Patareista etukäteen tiennytkään.

Ukkeli ei halunnut lähteä mukaani Patareihin, mitä en ihmetellyt yhtään. Ei taitaisi vankila olla monen muunkaan käyntilistalla ykkösenä? Otin hotellin edestä taksin, mutta taksikuski ei ensin ymmärtänyt, minne olin menossa. Kun sitten selvisi, että olin menossa vankilaan, hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi sinne halusin. "Minä en kyllä haluaisi mennä vankilaan; pelkäisin että ovet menisivät takanani kiinni. Hirveää!" Taksikuski ehdotti minulle, enkö haluaisi mieluummin mennä viereiseen Lentosatamaan (Lennusadam), jossa olisi nähtävillä sukellusvenekin. Normaalisti olisin mennyt katsomaan sukellusvenettä innosta kiljuen, mutta nyt oli valittava joko vankila tai sukellusvene, ja vankila tuntui ehdottomasti kiinnostavammalta. Ei auttanut taksikuskinkaan muu kuin ajaa vankilalle. Kuski kuitenkin muisti opastaa ennen poislähtöään, mistä löytäisin taksin takaisinpäin, ja sitten vain peukut pystyyn: tsemppiä!

Vankila-alue oli niin suuri, että en ensin tajunnut, mistä sisäänkäynti löytyisi, mutta kyselemällä sekin selvisi. Lipunmyynti oli tuolla kuvan perällä keskellä näkyvässä kopperossa. Sieltä lipun myynyt nainen neuvoi minulle suuntaa, minne päin lähteä, mutta muuten vankilassa ei ollut minkäänlaisia opasteita.

Sellit olivat neljässä kerroksessa, ja sellit noudattivat jonkinlaista arvohierarkiaa niin, että pohjakerroksen sellit olivat kaikkein epämiellyttävimpiä. Pohjakerroksen kylmyyttä ja kosteutta käytettiin myös psykologisena aseena, enkä osaa edes kuvitella, millaista tuollaisessa paikassa olisi olla vuosikausia. Vankilassa oli nytkin kylmän kosteaa, ja olin tyytyväinen, että minulla oli takki päällä.

Patarei toimi vankilana vuosina 1920-2004, ja alkuvuosina vangit elivät melko itsenäistä elämää, mutta kun vankilajärjestelmää myöhemmin tiukennettiin, vankien olot pahenivat.

Koska vankilassa ei ollut minkäänlaisia opasteita, paikka ei tuntunut ollenkaan museolta. Vaikka olen yleensä tunkemassa itseni hyvin hanakasti kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin, jätin tällä kertaa ihan suosiolla pimeimmät käytävänpätkät ja sellit tutkimatta. 

Oman omituisen lisänsä vierailuun toi se, että en nähnyt paikalla kuin muutaman muun museovieraan. Muuten sain olla jättimäisessä vankilassa aika lailla yksikseni. Kun sitten yhtäkkiä jostakin nurkan takaa putkahti esiin joku toinen museokävijä, melkein säikähdin. Vankilassa järjestetään myös opastettuja kierroksia, ja opastuksessa on tietysti se hyvä puoli, että paikasta saa enemmän tietoa. Yksin kiertäessä kokemus oli hyvin toisenlainen, aika lailla autenttinen ja vähän ahdistava. Jollakin tapaa tuntui, että seinät osasivat puhua, ja ne kertoivat aika karuja asioita.

Hyvin pian kävi selväksi, että vankila ei ollut yhtään sellainen paikka kuin olin ehkä kuvitellut. Koska vankilan oli annettu olla suhteellisen koskemattomana, moni huone oli lähes siinä tilassa, millaiseksi se oli aikoinaan ehkä jäänyt. Tuntui kuin olisin ollut paikalla luvattomasti.

Vankilan kirjasto.

Tuntui todella absurdilta katsella esimerkiksi toimenpidehuoneita, joissa olivat välineet ja laitteet tallella.

Toisaalta toimenpidehuoneet olivat vankilan miellyttävin paikka, sillä ne olivat hyvin valoisia, ja muutenkin tunnelma oli niissä miellyttävämpi kuin muualla vankilassa.

Patarein epämiellyttävintä paikkaa ei sitäkään tarvitse kauan miettiä. Vastenmielisin paikka oli hirttohuone, jossa kuolemaantuomitut oli hirtetty. Hirttämisen jälkeen ruumiit oli kuljetettu kalliolle ja heitetty mereen.

En hirttohuoneessa käydessäni vielä tiennyt, mikä huone se oli ollut, mutta siellä tuli semmoinen olo, että sieltä oli päästävä äkkiä pois. Huoneen katossa ei ole enää koukkua, mutta koukun paikka näkyy reikänä katossa.

Vankilan olot olivat olleet surkeat, sillä vaikka sellit olivat useasti aika isoja, yhdessä sellissä oli asunut tavallisesti kolmekymmentä vankia.

Pieniä, muutaman neliömetrin kokoisia sellejäkin vankilassa oli, ja niistä näkyi, miten aikaa oli kulutettu kaikin mahdollisin tavoin.

Tämä selli esimerkiksi oli varmasti aikoinaan ollut kokonaan lehdistä leikattujen kuvien peitossa; nyt osa kuvista oli pudonnut tai hapertunut.

Yksi absurdeimmista kokemuksista oli huone, jossa riippui "pyykkinaruilla" paperilennokkeja. Myös lattia oli paperilennokkien peitossa.

Myös tämä seuraava huone oli vähintäänkin kysymyksiä herättävä:

Ihmettelin ylimmän kerroksen käytäviä, joissa oli kaikenlaisia maalauksia. Ehkä tässä kerroksessa asuivat vangit, joilla oli enemmän vapauksia?

Samoin ihmettelin jättimäisiä huoneita, joiden seinät oli maalattu silmiinpistävän värikkäiksi.

Monesta sellistä oli merinäköala, mikä ei vankeja varmaankaan paljon lohduttanut.

Vuonna 1980, kun Tallinna toimi Moskovan olympialaisten purjehdustapahtumien näyttämönä, merenpuoleisten sellien ikkunat verhottiin rautaristikoin, jotta estettiin se, että ulkomaiset purjehtijat ja vangit voisivat nähdä toisensa.

1970-luvulla vankien liikkumista rajoitettiin, ja aiemmin avoin vankilapiha jaettiin pieniin ulkoilualueisiin.

Ylhäällä oli vartijan koppi, josta vartija saattoi tarkkailla vankeja.

Vapaus odottaa.

Minulle jäi vankilavierailusta pitkäksi aikaa outo olo. Tuntui kuin olisin käynyt jossakin todella kaukana ja palannut sieltä hieman eri ihmisenä takaisin.

Monenlaista pohdittavaa jäi.


Lue lisää Patareista:

Patarei Prison, Tallinn: problematic built heritage and dark tourism
Abandoned Estonian Prisons Are a Little Slice of Hell
Lessons in Estonian culture for beginners #4: "Dark tourism" at the Patarei prison