Intian-tuliaisia

Olen joskus ennenkin sanonut, että minulla on aika käytännöllinen suhde Intiaan. Olen Intiassa kuin kotonani, mutta Suomessa ollessani en haikaile Intiaan enkä varsinkaan ole "hurahtanut" maahan mitenkään. Intia on minulle vain yksi maa muiden maiden joukossa, vaikka onhan se minulle tietysti sillä tavalla läheisempi, että se on ukkelin kotimaa.

On kuitenkin yksi elämänalue, jolla Intia on vienyt minut mukanaan, ja se on ruoka. Rakastan intialaisia, täyteläisiä ja vahvoja makuja, ja olen erittäin pahasti chilikoukussa. Pärjään kyllä hyvin ilman intialaista ruokaakin (kuten olen pärjännyt koko kesän), mutta jo ajatus sakeasta kanacurrysta, anopin paistamista paperinohuista dosista, kuumista gulab jamuneista, lähimakeismyymälän addiktoivista sunnandulu-pallukoista tai katukauppiaalta ostetuista höyryävistä mirchi bajjeista saa veden herahtamaan kielelleni. Kun siis ukkeli kysyi, mitä haluaisin hänen tuovan Intiasta, minun ei kauan tarvinnut miettiä: ruoka-aineita tietysti, että pääsen kokkailemaan! 

Ukkelin matkalaukussa tuli neljää eri lajia linssiä, rawaa (mannasuurimoita), tamarindia, kolme pakettia intialaisia makeisia, iso pussi punaisia kuivattuja chilejä, neljää (!) eri pikkelssiä (lammas-, kana-, mango- ja tomaattipikkelssiä), jeeran siemeniä, kurkumaa, chilijauhetta sekä ihanaa vastajauhettua korianteria. Currylehtiäkin ukkeli toi, mutta koska autonkuljettaja (joka oli kuulemma pakannut ukkelin laukun) oli pakannut ne matkalaukkuun, ne olivat saaneet ruumassa kylmää ja paleltuneet. Yritin vielä pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli, ja kuivattelin currylehtiä sanomalehden päällä auringossa (intialaiset konstit toimivat Suomessakin ), mutta ei niistä enää kalua tullut. Onnistuin pelastamaan vain muutaman lehden, mikä tietysti harmitti aika tavalla.

Intialaisilla on ruoka-aineiden pakkaamistaito hyppysissä, mikä johtuu varmasti pitkälti siitä, että intialaiset tykkäävät myös kuljetella intialaista ruokaa ympäri maailman. Onkohan toista kansaa, joka yhtä intohimoisesti kuljettelisi mausteita, ruoka-aineita, makeisia, kahvia, teetä ja muita elintarvikkeita - muista intialaisista tuotteista puhumattakaan - mantereelta toiselle? Nämäkin pikkelssit oli pakattu kukin neljään sisäkkäiseen ziplock-pussiin, ja pusseja availlessani mieleeni tuli venäläinen maatuska-nukke. Pikkelssit on kyllä syytäkin pakata todella huolellisesti, sillä ne sisältävät mausteita ja öljyä, ja öljyinen mössö aiheuttaisi matkalaukkuun vuotaessaan todella ikävää jälkeä. 

Ei mikään maailman esteettisin herkku.

Ruoka-aineita purkaessani oikein odotin sitä hetkeä, että pääsisin kokkailemaan tuoreilla mausteilla. Minulla ovat kokkailut olleet kesän aikana muutenkin tosi vähissä, kun olen maleksinut toisten nurkissa ja nauttinut suomalaisesta ruoasta. Tein tosin yhden intialaisen aterian kesällä vanhempien luona ollessakin, mutta ruoasta puuttui pari oleellista maustetta, joten ruoka olisi voinut olla siitä syystä parempaakin. Kiva päästä taas kokkailemaan!

Kun sitten maistoin tekemiäni ruokia, totesin niiden menneen hirvittävällä tavalla pieleen. Käyttämäni valkosipulit maistuivat jollakin tavalla oudolle, eivät suorastaan pilaantuneelle, mutta ikään kuin hieman vanhalle, ja valkosipulien maku pilasi ruoat ihan täysin. Olen joskus ennenkin ostanut kaupasta valkosipuleja, joiden olen myöhemmin huomannut haisevan epämiellyttävälle (enkä nyt tarkoita valkosipulin omaa hajua). Olen tullut sen jälkeen tosi varovaiseksi ja ruvennut nuuskimaan valkosipuleita jo kaupassa, mutta näköjään haisteleminenkaan ei aina auta. Mikä ihme nykyajan valkosipuleissa on vikana? Onko kukaan muu törmännyt valkosipuleihin, joissa olisi haju- tai makuvirheitä? Eihän valkosipulia uskalla kohta ostaa enää ollenkaan!  

Oli hassua taas pitkästä aikaa kuunnella, kun ukkeli puhui puhelimessa telugua. En ole ollut missään tekemisissä telugun kanssa pariin kuukauteen, vaikka minun piti opiskella sitä oiken urakalla Suomessa ollessani. Olinkin ilahtunut, kun ymmärsin ukkelin puheesta kaiken - kieli on ilmeisesti painunut jo niin syvälle aivoihini, että kuunteluvalmius ainakin säilyy, vaikka tulisi pidempikin tauko. En ole saanut puhuttua anopin kanssakaan puhelimessa koko kesän aikana kuin kerran, ja sekin kerta oli puolivahinko, kun ukkeli skypetteli anoppilasta. En ymmärrä, mikä siinä on, että en vain saa soitettua anopille, vaikka niin usein ajattelen, että pitäisi (sama tosin pätee soittelemiseeni muutenkin). Olen mielessäni vedonnut aina siihen (teko)syyhyn, että olen muka unohtanut kielen, enkä voi siksi puhua anopin kanssa. Olen joskus esittänytkin tämän selitykseksi anopille, kun hän on tivannut, miksi en soittanut hänelle koko Suomessa-oloaikana. Selitys ei ole kuitenkaan mennyt läpi, koska kuten anoppi sanoo, olisinhan minä voinut yrittää puhua anopille englantia - anoppi kuitenkin ymmärtää englantia jonkin verran, vaikka ei sitä itse puhukaan.

Tämä Volvo Penta -liike Savonlinnassa jaksaa aina huvittaa minua. Penta kun tarkoittaa teluguksi paskaa.

Ukkelin saapuminen tietää ainakin sitä, että pitää alkaa miettiä tulevaisuutta ja sitä, mitä tulemme jatkossa tekemään (kyse on siis lähinnä siitä, jäänkö minä Suomeen). Olen pohtinut asioita jo yksikseni paljon, ja olen tehnyt kristallinkirkkaita ja lopullisia päätöksiä - kunnes mieleni on taas seuraavana päivänä muuttunut. Kirjoittelin lukijoilta saamieni vinkkien mukaisesti listan kummassakin maassa olemisen hyvistä ja huonoista puolista, ja niiden perusteella ainoa järkevä teko olisi pysyä Suomessa. Mutta kun... Eikö voisi tapahtua jonkin sortin ihme, joka ratkaisisi kertaheitolla kaiken? Voisin esimerkiksi voittaa huomenna lotossa päävoiton, jolloin ei tarvitsisi miettiä ainakaan raha-asioita enää yhtään?

Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne.

Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia.

Kaverini osti sukset, joita ei tarvitse voidella. Minulla taas on sukset, joilla ei tarvitse hiihtää.

Jos purat ja kokoat jonkin esineen riittävän monta kertaa, lopulta sinulla on niitä kaksi.

Parempi epäonnistua jonkin tekemisessä kuin onnistua siinä, ettei tee mitään.

Se, joka haluaa, keksii keinot. Se, joka ei halua, keksii selitykset.

Suomessa kaikki on valvottua: pääsisipä ulkomaille. Ulkomailla mikään ei toimi: pääsisipä takaisin Suomeen.

Elä niin kuin eläisit jo toista kertaa ja ensimmäisellä kerralla olisit tehnyt kaiken juuri niin väärin, kuin olet nyt aikeissa tehdä. 

Makkarasopassa parasta on makkara ja toiseksi parasta toinen makkara.

Paskasta ei saa suklaata, vaikka kuinka vatkaisi.

Vesi (ja edit: vastaus arvoitukseen)

Teki mieli osallistua taas pitkästä aikaa makrohaasteeseen, jonka aiheena on tällä viikolla vesi.

Tapani mukaan en osannut päättää, minkä kuvan haasteeseen laittaisin, joten kuvia tulee taas useampi. Samalla tarjoilisin teille arvoitusta. Kuka arvaa, mitä kuvat mahtavat esittää?

Lisää vesiaiheisia makrokuvia täällä.

Edit. 30.8. kello 9.28.

Tässä kuvausaihe kokonaisuudessaan:

Vastaus on siis jääpalapussia.

Harmaavarpusen päiväunelmia

En ole käynyt kampaajalla pariinkymmeneen vuoteen. Minulla on ollut parikymmentä vuotta hiuksissani aina suurin piirtein samanlainen malli, pidempi tai lyhyempi tasapituinen leikkaus, jonka olen huomannut itselleni riittävän helpoksi hoitaa (= pese, kampaa ja laita ponnarille). Silloin tällöin mieleeni pujahtaa kuitenkin ajatus, että mitä jos repäisisin ja menisin kampaajalle ja antaisin tälle vapaat kädet tehdä tukalleni ihan mitä lystää. Vapaiden käsien tulisi kuitenkin ottaa huomioon seuraavat seikat: A) hiukset pitää saada ponnarille ja B) hiusmallin pitäisi olla sellainen, että mallia ei tarvitsisi mennä uusimaan eli leikkauttamaan kovin pian uudestaan. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos malli säilyisi (ilman uusintaleikkausta) aina samanlaisena. Vuodesta toiseen.

Minulla on aina ollut samanmalliset pitkähköt hiukset siksi, että inhoan kampaajalla käyntiä. Jos minun pitäisi juosta kampaajalla kuuden viikon välein leikkauttamassa tukkaani, saisin varmasti hermoromahduksen. Mitä hirveää ajan ja rahan haaskausta! Vaikka aikani ei tällä hetkellä olekaan kovin kortilla, rahani ovat. Erityisesti välttelen kampaamokäyntejä kuitenkin siitä syystä, että niistä aiheutuisi ihan sietämätön vaiva. Kampaamossa kun pitää istua ja toljotella omaa ja muiden peilikuvia, selailla utopistisia naistenlehtiä ja avautua kampaajalle sielunelämästään. Sitten pitäisi vielä maksaa siitä hyvästä, että saa päähänsä sellaisen leikkauksen, johon ei ole alkuunkaan tyytyväinen ja jonka nähdessään odottaa vain sitä hetkeä, että pääsee kotiin sukimaan tukkansa edes jollakin tavalla omannäköiseksi.

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kyllä minunkin tukkaani leikataan. Äitini ja ukkeli ovat saaneet jo vuosien ajan toimia hovikampaajinani. Ukkeli varsinkaan ei ole kovin innostunut tukanleikkuuhommista, ja hänen henkinen valmistelunsa projektiin pitääkin aloittaa jo hyvissä ajoin ennen hiusteni lopullista räjähtämispistettä. Ukkelin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän ei ole vielä koskaan suoranaisesti purnannut minulle vastaan, vaan hän on kuitenkin leikannut tukkani aina suhteellisen ystävällismielisesti. Minun kunniakseni on sanottava, että olen minäkin parturoinut ukkelia: kerran olen ajellut ukkelin kaljuksi (luvan kanssa), ja kerran olen tehnyt hänelle "leikkauksen", kun olin väittänyt hänelle osaavani leikata miesten tukan. Ihmettelen suuresti, kun ukkeli ei ole antanut minun leikata tukkaansa enää uudestaan.

Tällä kertaa rupesin pohtimaan uutta hiustyyliä jo sen verran tosissani, että rupesin oikein etsiskelemään netistä tietoa, millainen hiusmalli minulle ehkä sopisi. Tietoa löytyi pilvin pimein, mutta pian törmäsin ongelmaan numero kaksi: minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkä muotoiset kasvot minulla oli. Peilistä minua katsoi vain naama. Mutta jos olisi pitänyt heittää villi arvaus, olisin veikannut olevani neliönaama.

Onneksi tähänkin ongelmaan löytyi pian vinkkejä. Kasvojensa muodon kanssa tuskailevat voivat esimerkiksi ottaa mittanauhan käteensä ja mitata poskipäät, leuan, otsan leveyden ja kasvojen pituuden, ja päätellä näiden perusteella kasvojen mallin. Hieman nopeammin kasvojen muodon saa selville pienen kyselyn avulla, ja laiskana ihmisenä turvauduin tietenkin tähän keinoon. Pian sain selville, että olen kuin olenkin neliöpää. Onneksi neliöpää ei ole (välttämättä) paha asia, vaan ihminen voi olla kauniskin, vaikka pää olisikin neliön mallinen. Jennifer Aniston, Angelica Jolie, Heidi Klum ja Demi Moore ovat myös neliöpäitä. Ja sitten olen minä.

Ou jee.

Lopuksi piti enää selvittää, millainen hiustyyli sopisi neliön mallisille kasvoille. Eräältä sivulta löytyikin sopivia hiusmalliehdotuksia.

Ensimmäisen kohdan ymmärrän, mutta sitten menee vähän vaikeaksi. Mikä se on tämmöinen kampaus, että otsahiukset kammataan ylöspäin, laitetaan pystysuora jakaus sivulle ja vielä kohotetaan hiuksia kulmikkaan kalloluun kohdalta? Missä semmoinen kulmikas kalloluu edes on?

Onneksi löysin vähän selväsanaisempia neuvojakin. Näiden mukaan kulmikasnaamaisten kannattaisi häivyttää voimakasta leukaansa kasvojen ympärille laskeutuvilla yksittäisillä suortuvilla. Tämä on helppoa, koska minullahan näitä suortuvia on (kai katkeilleet hiuksetkin lasketaan?). Seuraavassa kohdassa tulikin sitten jo mutka matkaan: "pitkähiuksisten ei kannata vetää kaikkia hiuksia tiukasti pois kasvoilta ponnarille tai suosia kauttaaltaan sileitä malleja". No höh. 

Muistelin nähneeni jossain semmoisenkin sivuston, johon voi ladata oman kuvansa ja jossa voi sitten yhdistellä erilaisia hiusmalleja omaan naamaansa. Pienen haeskelun jälkeen semmoinen palvelu löytyikin täältä. Aika kului tämän parissa ihan huomaamatta, kun oli niin jännittävää nähdä itsensä milloin minkäkinlainen härpäke päässä.

Polkkatukka tekee neliöstä kuution.

Aika kiva tämmöinen Aniston-tukka, ja sopisi ehkä mullekin. Paitsi että mistäs mulle saataisiin noin paljon tukkaa?

Aika kiva ja helppohoitoisen näköinen malli. Väri tosin on vähän... värikäs.

Pian mopo karkasi kuitenkin käsistä tämänkin sivun kanssa.

Miten olisi tämmöinen Donald Trump -tukka?

Entäs Halos-tukka?

Tai sitten tämä, unelmien poikamies?

Lopuksi kävin vielä ihailemassa amerikkalaisten julkkisneliönaamaisten hiustyylejä. Aika monella heistä näyttäisi olevan pitkä tukka - siis ihan niin kuin minullakin! Tosin heidän kuontalonsa näyttävät jostain syystä huomattavasti paremmalta kuin minun. Ovatkohan he käyneet kampaajalla?

Syömäkelvottomia munkkeja

Keväällä tulevaa kesää miettiessäni haaveilin käynnistä Valamon luostarissa, ja elokuun alussa vierailu tuli vihdoinkin todeksi.

Ensin piti kuitenkin käydä vähän sivuraiteilla, sillä matkalla Valamoon näimme opaskyltin Raikuun kanavalle. Paikka piti tietysti käydä katsastamassa, vaikka meillä ei ollut hajuakaan, mitä mahtaisimme sieltä löytää.

Raikuun opaskartta kertoi, että kannasta halkova kanava rakennettiin 1700-luvulla ja että paikka oli sotien aikana strategisesti tärkeä. Välirauhan aikaan 1940-41 ja kesällä 1944 Raikuu ja läheinen Villala linnoitettiin erittäin vahvasti. Kartasta kävi ilmi myös se, että kanavan lähellä olisi kolme bunkkeria ja korsua, joista kaksi oli kahdenkymmenen ja yksi kolmenkymmenen miehen korsuja. En ole koskaan ennen bunkkereita tai korsuja nähnyt, joten läksin tutkimaan niitä miltei riemusta kiljuen.

Periltä löytyi maanalainen rakennelma, josta tuli ensimmäiseksi ja viimeiseksi mieleen Lost-sarjan maanalainen "luukku". Paikka oli synkkä ja pelottava, ja bunkkerin seinät tihkuivat kosteutta ja historiaa. Pelkäsin, että bunkkerin ovet menisivät takanamme kiinni, ja jäisimme bunkkeriin loukkuun ikuisiksi ajoiksi.

Tänne ei kannata jäädä maleksimaan liian pitkäksi aikaa!

Ihanteellinen paikka ahtaan paikan kammoiselle!

Tirkistely- ja pommitusaukko.

Valoa näkyvissä!

Bunkkereita käytettiin sodan aikana joukkojen suojaamiseen ja vihollisen vaanimiseen. Bunkkerit sijoitettiin tavallisesti lähes kokonaan maan alle, ja ainoa maanpäällinen rakennelma bunkkereissa oli kupolikatto, joka sekin peitettiin usein sammalilla tai puilla. Tästäkään bunkkerista ei näkynyt maan päälle muuta kuin kupolikatto.

Bunkkerit rakennettiin raudasta ja betonista, ja katto oli kupolinmuotoinen siksi, että lentopommit ja muut räjähteet kimpoaisivat siitä, eivätkä räjähtäisi katon päällä. Bunkkerin aseistuksena saattoi olla konekiväärejä, tykkejä tai muuta raskasta aseistusta. Näissä Raikuun kanavan bunkkereissa oli sekä kiväärejä että tykkejä. Vihollinen pyrki valtaamaan bunkkerit räjäyttämällä tai liekinheittimellä, jolloin sisällä olijoilta loppui happi.

Sodan muistojen keskeltä olikin sitten hyvä siirtyä luostarin rauhaan - rauha tosin on hyvin tulkinnanvarainen käsite, sillä luostarissa oli todella paljon ihmisiä. Aloitimme kierroksemme lounaalta luostarin ravintolasta, ja siellä varsinkin oli melkoinen tungos. Luostarin väki ja vieraat olivat ravintolasalissa sekaisin, ja hieman hämmästelin joitakin nuoria munkkeja, joilla oli selvästikin pöytäseurana omat lapset ja vaimo. Eikö nykyajan munkkien tarvitsekaan elää selibaatissa?

Muutenkin ihmettelin munkkeja katsellessani, kuinka nuoria moni heistä oli. Mikä saa nuoren ihmisen hylkäämään muun elämän ja muuttamaan luostariin? Usko tietenkin, mutta mikä muu?

Pohdiskelin muitakin syvällisiä asioita, kuten munkkien pukeutumista. Munkit käyttivät asunaan pitkää mustaa kaapua, joka oli helteisenä kesäpäivänä varmastikin äärettömän kuuma. Ymmärrän kyllä, että pukeutuminen kuuluu luostarielämään vihkiytymiseen, mutta eikö munkeillakin voisi olla jonkinlainen kevyempi kesäasu?

Kävimme ensimmäiseksi luostarin pääkirkossa, joka olikin varsin komea. Kirkossa ei sentään ollut ruuhkaa (itse asiassa siellä ei ollut meidän lisäksemme ketään muita kuin ilmeisesti luostarin henkilökuntaan kuulunut nainen), ja saimme katsella ihan rauhassa ja vähän hiljentyäkin. Tosin minulle tulee aina tällaisissa ihmisen rakentamissa hiljentymiseen tarkoitetuissa paikoissa kapinamieli, ja olo muuttuu levottomaksi. Ehkä se johtuu siitä, että en pidä kirkkojen ja muiden sellaisten vastaavien tarkoituksenmukaisuudesta ja osoittelevaisuudesta: täällä sinä olet oleva tyyni ja autuas. Sen sijaan esimerkiksi luonnossa pystyn hiljentymään ja tuntemaan oloni täydellisen levolliseksi  - ja jopa tuntemaan olevani yhtä universumin kanssa.

Valamon opistossa järjestetään erilaisia kursseja, ja meidän käyntimme aikaan siellä oli meneillään reilun viikon mittainen kultakirjonta-kurssi. Kurssin osallistujat istuivat kulttuurikeskuksen salissa kirjomassa, ja vierailijat saattoivat kurkkia heidän upeita töitään.

Samassa salissa oli esillä taidetta, joka oli taas niin synkää ja mustanpuhuvaa, että ei mitään rajaa.

 Surevia naisia ristillä, hinta 590 euroa kappale.

Neitsyt Marian kuolonuneen nukkuminen, hinta 7000 euroa.

Luostarin vanha kirkko oli herttainen puurakennus.

Vanhan kirkon vieressä oli Valamon (ja samalla myös Papinniemen kartanon) vanha päärakennus, joka oli todella surkeassa jamassa.

Rakennus tuhoutui tulipalossa reilu vuosi sitten, eikä sen korjaamista ole vieläkään aloitettu, koska korjaamisesta kiistellään. Luostari haluaisi nimittäin rakentaa paikalle kokonaan uuden rakennuksen, mutta Museovirasto ja ELY- (elinkeino-, liikenne- ja ympäristö)keskus haluaisivat, että jäljelle jääneet rakennusosat säilytettäisiin uuden rakennuksen osana samalla paikalla. Jos minulta kysytään (ja vaikka ei kysyttäisikään ), niin minusta on ihan järjetön ajatus, että taloraasun jäänteitä pitäisi enää säilytellä.

Huvittavaa sinänsä, mutta muutaman metrin päässä palaneesta päärakennuksesta oli luostarin paloasema.

En tiedä, oliko paloasema olemassa jo tulipalon aikana, vai onko se tehty siihen palon jälkeen.

Luostarialueen rantaan johti kaunis kuja.

Rannasta pääsee Sergei-aluksen kyydissä risteilylle muun muassa Täyssinän rauhan rajakivelle ja Lintulan luostariin. Paatti oli juuri lähdössä, mutta meillä ei oikein ollut aikaa (eikä oikein halujakaan) lähteä risteilylle.

Munkkien asuintaloille ei saanut mennä, mutta satuin kuitenkin näkemään ne, kun kävin hyppimässä luostarin kukkapellolla.

Luostarin viinitupa ei ollut harmittavasti vielä auki, ja kun emme jaksaneet jäädä odottelemaan sen avautumista, luostarin viinit jäivät maistelematta. Viinit olivat luostarin myymälässäkin niin kalliita, että niitä ei viitsinyt ostaa kotiin, kun laadustakaan ei ollut takeita.

Luostarialueelta poistuttuamme kävimme vielä luostarin hautausmaalla, joka oli melkeinpä itse luostaria kiehtovampi paikka. Haudat ja ristit olivat hyvin erimallisia, joihin olen tottunut, ja joillekin vainajille oli tehty jopa oma "maja", jonka eteen oli usein tuotu kukkia ja pieniä lahjoja.

Haudattujen nimien eteen oli aina lisätty jonkinlainen määrite, tavallisimmin jumalan palvelija tai munkki, mutta erikoisempia määritteitäkin löytyi.

Viitankantajien lisäksi hautausmaalla oli muun muassa munkkidiakoneja, arkkimandriittoja, skeemanunnia, kuuliaisuusveljiä, piispoja ja arkkipiispoja. Vainajat eivät olleet pelkästään Valamon luostarista, vaan heitä oli myös muun muassa Konevitsan, Petsamon ja Lintulan luostareista.

Kaikkein pysäyttävin asia koko hautausmaalla oli yksinäinen tuoli, joka oli tuotu metsän siimekseen, muutaman metrin päästä eräästä haudasta.