Mikä maa, mikä valuutta

Uusi läppäri on ollut käytössä jo viikon verran, mutta blogikirjoittelu tai muukaan tietokoneella istuminen ei ole oikein maistunut. Olen ollut viime aikoina hieman alavireinen, eivätkä läppäriongelmat ole ainakaan yhtään kohentaneet mielialaa. Blogipostauksia en ole edes halunnut ajatella, sillä on harmittanut edelleenkin niin kovasti: hajonneella kovalevyllä oli paljon kuvamateriaalia tulevia postauksia varten, ja esimerkiksi saripostausta varten olin kerännyt kuvia erilaisista sareista jo kuukausien ajalta. Nyt nuo kuvat ovat tietysti taivaan tuulissa, ja tuntuu, että kaikki "työ" (oikeasti kuitenkin hupia) on valunut ihan hukkaan. Täydellisyydentavoittelija kun olen, olen yrittänyt nähdä vaivaa tämän blogin eteen ja panostaa varsinkin valokuviin. Tässä sitten nähdään lopputulos: jonkun kovalevyn perään ruikuttava blogikirjoittaja! Jotkut ainutkertaiset kokemuksetkin (esimerkiksi pyhiinvaellusmatka Tirumalaan), pyyhkiytyivät kovalevyn mukana muistista, ja tuntuu ihan siltä, kuin joku olisi pöllinyt palan menneisyydestäni. Tyhmää, että valokuvat ovat muka niin tärkeä osa elämää, eikä niistä sitten kuitenkaan viitsi pitää sen parempaa huolta. Kameraankin olen kehittänyt jonkinlaisen hylkimisreaktion, sillä en ole koskenut siihen moneen viikkoon. Sitä paitsi sekin on jo niin vanha, että eiköhän sekin kohta hajoa, heh heh. Mutta: elämä kuitenkin jatkuu ja lupaankin, että tämä on viimeinen kerta, kun ruikutan hajonneesta kovalevystäni.

Kovalevyn vika-analyysi on vielä kesken, mutta alustavien tutkimustulosten mukaan sen lukupääte on rikki, ja sen korjauttaminen tulisi maksamaan kuulemma lähes tuhat euroa. Odottelen vielä lopullista tuomiota, jonka jälkeen sitten mietitään, mitä tehdään. Kiitos kuitenkin kaikille ihanille lukijoille, jotka olette tsempanneet minua!

Toinen syy, miksi bloggaileminen ei ole kauheasti kiinnostanut, on se, että olemme taas vaihteeksi Suomessa. Intia tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, kun niitä kuviakaan ei enää ole (ai niin: piti lopettaa valitukset!). Asunto ja auto jäivät Hyderabadiin, joten luultavasti palaamme sinne vielä. En tosin tiedä, milloin - tällä hetkellä kaikki on aivan auki. Yritän kuitenkin pikkuhiljaa löytää kadonneen blogi-innostukseni ja palata kirjoittelemaan Intia-aiheisia juttuja, ehkä jotakin muutakin, mene ja tiedä.

Hyderabadiin jääneet henkilökohtaiset tavaramme pakkasin kuitenkin pahvilaatikoihin, osin siitä syystä, että meidän lähdettyämme anoppi ja appiukko sekä anopin kaksi sisarta miehineen valtasivat asuntomme, ja heille piti saada tyhjää kaappitilaa. He tulivat Hyderabadiin tapaamaan sairasta serkkuaan ja ilmeisesti hieman huvittelemaankin. Anoppi ja appiukko olivat meillä jo ennen meidän lähtöämmekin vajaan viikon, enkä voi kuin ihmetellä, miten sopuisaa yhteiselomme loppujen lopuksi oli. Se tosin johtui luultavasti suurelta osin siitä, että anoppi teki kaikki ruoat, jolloin minun ei tarvinnut ottaa mitään stressiä ruoka-asioista. Aluksi kyllä yritin laittaa ruokaa, mutta kun anoppi katseli olohuoneen sohvalta keittiön suuntaan niin kaihoisasti, pyysin anopinkin keittiöön, eikä mennyt kauaakaan, kun minulle jäi vain apukokin rooli. Se ei kyllä tosin yhtään haitannut minua, ja pikkuhiljaa liukenin keittiöstä kokonaan... :-D

Kotimatka Suomeen oli aikamoisen jännittävä, sillä meillä ei ollut Hyderabadissa vaakaa, joilla olisimme voineet punnita matkatavaramme. Mitä sitä vaakaa turhaa ostamaankaan; kyllähän parin laukun painon nyt osaa suurin piirtein arvioida! Arvioimme siis, että ylipainoa saattaisi olla muutama kilo, mutta lentokentällä selvisikin, että ylipainoa oli yli 17 kiloa! Kuinkas nyt suu pantaisiin?

Hyderabad-Delhi -välillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tunkea laukut koneeseen ylipainoineen ja maksaa ylipainomaksu, joka ei tosin tällaisella kotimaan lennolla ollut kuin 1800 rupiaa (noin 25 euroa). Kansainvälisillä lennoilla ylipainomaksu on kuitenkin järjettömän suuri (Delhi-Helsinki -välillä esimerkiksi 30 euroa/kilo), joten illalla oli Delhin-hotellissa pakko miettiä jonkinlaista hätäratkaisua. Mutta vaikka kuinka soittelimme sinne tänne, siirtelimme tavaroita laukusta toiseen, punnitsimme laukkuja uudelleen ja uudelleen (hotellihuoneessa oli onneksi vaaka!), riitelimme ja syyttelimme toisiamme, matkatavarat eivät vain vähentyneet. Lopulta tungimme käsimatkatavaroihin niin paljon tavaraa kuin vain saimme mahtumaan ja toivoimme parasta. Joskus käsimatkatavaratkin on punnittu lentokentällä, joten meille saattaisi käydä joko huonosti tai hyvin huonosti. Matkustajaa kohdenhan käsimatkatavaroita saisi olla yksi laukku, jonka paino on enintään 8 kiloa. Meillä oli käsimatkatavaroinakin neljä laukkua, plus pari muovipussia - täysiä tietenkin :-).

Hotellissamme (Radisson SAS Delhi) oli kerrassaan loistava palvelu, ja ilmainen taksikyyti lentoasemalle sisältyi palveluun.

Huone oli ensinäkemältä hieman erikoinen, sillä kylpyhuoneen ja makuuhuoneen välillä oli lasiseinä. Pöntöltä olisikin mukava vilkutella makuuhuoneen puolelle! Onneksi kylppäristä löytyi kuitenkin rullaverho ja painike, josta verho laskeutui lasiseinän eteen, jottei tarvinnut katsella kaverin täysistuntoja. :-)

Seuraavana aamuna ahtauduimme taksiin ja hieman ihmettelin, kun kuskin lisäksi mukaamme lähti mustaan pukuun pukeutunut, fiksu ja filmaattinen nuorimies. Ihmetys vaihtui ällistykseksi, kun tämä nuorukainen tuli kanssamme sisään lentoasemalle, paineli lähtöselvitystiskille kamojemme kanssa, täytti maastapoistumiskaavakkeet (vai mitkä ne nyt on) meidän puolestamme ja hoiti kaiken muunkin. Minä ja ukko vain seisoimme kauempana tumput suorina, käsimatkavaroitamme piilotellen, kun mies hoiti puolestamme kaikki paperiasiat. Enkä voinut uskoa silmiäni, kun matkalaukkumme lähtivät hihnalta konetta kohti ilman, että kukaan puhui ylipainosta mitään. Käsimatkatavaroitakaan ei punnittu, eikä kukaan edes vilkaissut niiden suuntaan!

Vasta poislähtiessään mies paljasti, että hän oli lähtenyt mukaamme kentälle nimenomaan siitä syystä, että hotellin henkilökunta oli huomannut, että meillä oli matkatavaroita enemmän kuin laki sallii, ja "kun rouvan matkalaukustakin on pyörä irronnut" (elämää nähnyt matkalaukkuni sanoi tietenkin juuri tässä kohtaa sopimuksensa irti). Hotellin henkilökunta tuntee lentokenttähenkilökunnan, joten heille asiat järjestyvät paljon helpommin kuin tavalliselle tallaajalle. En tiedä, mitä tuo mies mahtoi lähtöselvitystiskillä selitellä, mutta kaikki sujui kuin unelma. Olin niin kiitollinen, että olisin voinut hypätä miehen kaulaan, mutta tyydyimme kuitenkin vain antamaan miehelle pari seteliä kiitoksena loistavasta palvelusta.

Anopin mukaan laittama mangopikkelssi, kuivatut chilit ja chilijauhe jäivät kuitenkin lentokentälle, sillä olin tyhmyyksissäni pakannut ne käsimatkatavaroihin, ja chiliä ei kuulemma saa matkustamoon viedä. Ilmeisesti chili voi toimia jonkinlaisena tyrmäävänä aseena matkustamossa...